Aterian kunniaksi pistouvas luasterin esimiäs meille harvinaasta
pöytämusiikkia. Esti kuuluu sivuhuanehesta piäntä krapinaa ja
rykimistä, mutta samas kans rupes kuulumhan nii mahtavaa köörilaulua
ku urvuulla olis pelattu ja paasilla kovaa painettu. Me hämmästyymmä
n’otta jäimmä suu auki kuuntelhon ennenkö hoksasimma lyärä suupellit
kiinni ja panna kaffelin pöyrälle. Kyll'oli nii komjaa laulua jotten
muista koskaa kuulleheni. S’oli luasterin munkkikööri ku lauloo.
Ensimmääne laulu oli juhlalline onnentoivotuslaulu, johna toistuu
monaasti sanat jotta »monet pitkät onnen vuaret». Kun s’oli laulettu
nousi luasterin esimiäs juhlallisesti ylhä ja ilmootti, jotta se
oli omistettu valtakunnan korkiimman hallitusmiähen, prisitäntin,
kunniaksi. Kööri lauloo sitte viälä meille piänemmille herroolle
monia kaunihia katolisia kirkkolauluja. Kaikesta kuuli jotta n’oli
aiva erityysesti harjaantunehia köörilaulajia. Niin soittuuvat äänet
varmasti ja sopusuhtaasesti yhtehe jotta se pani niinku konehella vai
olis veisattu ja eri knapiista paineltu. Emmäkä m’ollu uskua silmiämmä
ku näimmä sitte jotta koko kööris ei ollu eneet ku kolome miästä, jokka
lauloovat ja sellaasen äänen päästivät.
Ku pöyrästä nousthin, lahjootti esimiäs meille jokahittelle muistoksi
Petsamon luasterista kaks kaunista puulusikkaa, johk’oli maalattu
poronkuvia ja muistokirjootus. Niitä vualeskeloovat munkit ja myyvät
luasteris kävijöölle muistoksi. Sattuu nii mukavasti, jotta m'olimma
jo ennen luasterihin tulua ostanhet Parkkinan kyläs Munsterhjelmin
puarista jokahinen justhin samallaasia lusikoota ittellemmä kuurella
markalla kappalehen. Tuumasimma vai, ku koriasti kiitimmä, jotta
eipähän tua lisä pahoota ja pistimmä lusikat plakkarihi.
Ku sitte lährethin esimiähen huanehesta pihalle vähä kattelemhan
ympäristyäki, nii porstuas hairas yks munkki mua takinhännästä kiinni
ja pyyti tulemhän koppihihnsa. Ja huamasin mä jotta yks munkki kiikkuu
Hermanninki hännäs ja vouvas sitä joukkohonsa, mutta Hermanni hairas
häntänsä vähä äkkiää pois.
Minä kumminkin menin sen munkin koppihi kattomhan ja kuulemhan,
mitä sill' olis asiaa. Munkki otti pöyrältä heti koko kourallisen
samallaasia puulusikoota ja rupes kovasti kauppaamhan mulle. Seittämän
markkaa pyyti kappalehesta. Mä siappasin kans ne esimiähen lusikat
plakkarista ja sanoon jotta:
— Eikhän nämä lusikkapuut jo rupia mulle piisaamhan? M’oon tähän asti
plaannu vellikupilla hyvin aina yhrelläki lusikalla pärjätä, mutta
ku mä nyt rupian huitoomhan kahrella, nii eikhän tuata jo näilläki
pualehensa tuu, ku toisella koolii klimppiä pohjasta ja toisella litkoo
liäntä.
Ku äijä meni vähä noloonnäkööseksi, nii pistin sille kympin kourahan ja
lährin. Mutt'en keriinny saamhan viälä ovia reiruhu perähäni kiinni, ku
oli jo toinen hännästä kinnaamas ja lusikkaansa näyttämäs. Silloo mä
sanoon jotta:
— Tairattaki olla kaikki yksiä lusikkamestaria! —
Ja hairasin häntäni pois niinku Hermanniki. Kovasti tuntuuvat olevan
persoja rahan perähän. Sain sitte jäliistäpäi kuulla, jotta yks
luasterin munkki oli kerraasti myyny yhrelle kolttaäijälle viinaakin
ja ottanu limunaatipullollisesta 700 markkaa. Siitä tullu siihen
ajatuksehen, jott'ei ne tairakkaa olla nii mailmasta pois ja syvis
uskonnollisis funteeringiis ku pitääs.
— Mikäs se tua tuala on? — kysyyn yhreltä munkilta pihalla, ku siinä
vähäs matkas näkyy ympyriääne mäki ja sen päällä korkia puuristi.
Sanoo olevan yhren pyhän munkin tekemä multakappeli. Lährettihin
kattomhan oikee joukolla ja haastettihin munkkia tulemhan näyttämhän.
Siin’oli 5—6 meeterin korkuune ympyriääne multakukkula, jonka päälle
meni portahat ja mäen pääll'oli maahan kaivettu montto, jonka keskeltä
nousi se suuri hirsistä tehty venälääsmallinen risti. Ryssän ristis
on kaks poikkipuuta, toinen niinku meirän ristis ja toinen pantuna
vinoottaan sen ala. Ristin juurell'oli kaks mukavaa istumapenkkiä,
johk’oli hyvä täjätä ittensä istumhan ja pistää savuuksi. Siält'oli
kaunis näky ympärinsä. Istuttihin siinä, paistateltihin päivää ja
poltettihin munkin kertojes liikuttavan tarinan tämän multakappelimäen
synnystä. Näin se kertoo:
— Yks munkki nimeltä Pahoomi on syntijensä sovitukseksi tämän
kappelin rakentanu. Tällä paikalla oli maa yhtä tasaasta ku tuas
ympärillä ennenku pyhä Pahoomi alootti tyänsä. Se suaritti kaikki
uskonnonharjootukset ja tyät luasteris niinku muukki munkit, mutta
öisin ja lepohetkinänsä se rakenti tätä kappelia. Kaiken tämän maan,
joka täs mäes on, on se säkillä kantanu tualta nevalta ja mettästä. Ja
siihen meni siltä kokonaasta 30 vuatta. Tuala mäen alla on sen kaivama
piäni rukousmaja ja siälä pyhä Pahoomi vanhana ukkona viätti elämänsä
loppuvuaret rukouksis. Minä muistan hyvin Pahoomin, eikä siit’oo ku
neljättä vuatta sitte ku se kuali —
— Mitä kauhiaa syntiä se munkki oli sitte tehny? — kysyy se meirän
fröökynämmä liikutettuna.
— Se oli tehny suuren synnin, rikkonu munkkilupauksensa. Se oli
tunnustanu luasterin esimiähelle, jotta s’oli nähny kerraasti kaunihin
naisen ja rakastunu siihe — kertoo munkki.
Ku se meirän fröökynä kuuli sen, nii veret tuli silmhin, n’otta
nästyykin nurkalla piti pyhkiä.
Mutta mä tykkäsin jotta sen munkki-junkkarin silmät nauroo ja
suupiälestä pakkas vethön suanta. Sitä varte painoon toisen silmäni
kiinni, kattoon toisella munkin nauravhan silmhän ja kysyyn jotta:
— Aa paapa, kuinka se oikee oli sen Pahoomin synnin laita? Jos sen
Pahoomi-paapan sellaasen synnin tähre piti tällääsen mäen rakentaa,
nii mä luulen jotta näitä mäkiä pitääs olla täälä vähä eri lailla — —
-Vai taitaa se tua isoo vuari tuala jojen toisella pualella olla koko
luasterin yhteene syntinyppylä — —
Koitti se pullikoora vastahan, mutta mä sanoon jotta:
— Jaa jaa ihmine se on vain munkkiki ja kova paikka se selipaatti.
— Stotakoi? — kysyy munkki silmät pyöriääsnä.
— Ettäkös te elä selipaatis?
— Nietu brat, kakoi tut seilipaatti? Ei minä elä seili-paatis, minä asu
tuala luasteritalos.
Meirän meni meiningit aiva sekaasinsa. Mutta ku sitte kysyyn suaraha
jotta:
— No onkos sulla paapakulta sitte akka? — nii levjähän veti suuta ja
tykkäs jotta:
— Niatu maatuski!
Ja huakaasi raskahasti. Tiätäähän sen.
Kun oli luasterin paikat kaikki katteltu, hyvästelty ja kiitelty
kärestä pitään ystävällisyyrestä ja viarahanvaraasuuresta, josta
kumminki näkyvääseksi merkiksi jätimmä joka miäs mikä suuremman mikä
piänemmän kärpännahaan luasterin kassahan, niinku hyvä tapa vaatii,
nii oltihin valmihit taas nousemhan puulinjaalikärryylle ja lähtemhän
takaasi Parkkinan kylhän, johna Munsterhjelmi oli lämmittäny meille
kylän ainuan suamalaasen saunan, john’oli ihanaa vihtua päivän pölyt
krupistansa.
Siälä saunanlavalla kerrothin mukava juttu yhrestä tuhannen markan
kyytistä, jok’oli tapahtunu menny kesänä. Rajavartioston miähet
olivat tehnehet huvimatkan ja pikamarssin kasarmiltansa luasterille
ja tullehet tuan matkan täysis varustehis juasten yhres tunnis ja 50
minuutis. Meiltä meni luasterin hevoosilla yli kolme tiimaa.
Yhren upseerin ja sotamiähen välill'oli tullu sitte kinaa siitä,
kuinka pian sen luasterin välin oikee kulkoo. Ja silloo oli sotamiäs
uhaannu vetää herra upseerin pikkukärryyllä kahres tiimas luasterista
kasarmille. Ku upseeri vänkäs vastahan, nii lopuksi löivät tuhannen
markan veron ja koitettihin.
Kumpahankin päähän pantihin kellonkattojat, upseeri istuu käsikärryylle
ja sotamiäs hairas aisoosta kiinni. Merkki annettihin ja nii lähti
sotamiäs viärä hyppööttämhä upseeria kärryyllä jotta harjakset soittuu.
Sitä menua oli kattornas ihmisiä pitkin tiän vartta ja pualimatkas oli
sotamiäs jo ennenku tiimaakaa oli kulunu.
Ja vauhti aina vai petras.
Upseeri rupes jo räknäämhän vetorahaa, ku samas yhres ylämäjes kolahti
kärrynpyärä kivhen n’otta kärryt hajos siihen paikkahan, upseeri
pyllähti ojahan ja sotamiäs hoksas vasta aikaan päästä, jottei sill'oo
ku tyhjät aisat peräsnänsä.
Kaikki olivat myäntänhet jotta sotamiäs olis veron rennosti voittanu,
jos ei kärryt olsi hajonnehet. Kärryjen särkymisen tähre sovittiin veto
sitte sillä lailla, jotta toinen sai kunnian ja toinen pitää rahansa.