Käynthin Petsamon luasteris meni meiltä kokonaane päivä. M’olimma
tilannehet luasterista meitä hakhon kaks hevoosta ja rajavartiosta
saathin yks lisää. Aamulla varahin oli puhet lähtiä, mutt'eihän niistä
herraan kiiruhista tullu mitää ennenku vasta pualelta päivää. Toinen
meirän fröökynööstä ei tohtinu lähtiä ollenkaa sinne luasterihi. Sen
tuli heti pää kipiäksi ku se vai ajatteliki munkkia. Mutta se toinen
fröökynä oli toista maata. Se hommas ittellensä heti komjan upseerin ja
ratsuhevoosen ja prissas aika lailla kumpaakin. Niin n’oon erillaasia
naiset. Mutta me vanhat vakavat saran kilon painooset kokoomukset,
joonka varta ei sellaasta rytkytystä kestä jotta haarrarreisin hevoosen
seljäs pomppia, me punnastimma ittemmä parittaan kärrypelille ja
istua könötimmä ku isoon taloon meijäriflaskut tyyninä, tukevina ja
täysinääsinä.
Luasterist’ oli lähretty meitä häkemhan oikee paraattihoijakalla,
neliipyärääsillä puulinjaalikääsiillä, jollaasia ei enää näe muualla ku
museos. Niis’ oli linjaalina kuus leipävarthan pituusta ja paksuusta
pihlajaasta ortta, joonka päällä kruusattu istumapenkki kiikkuu
ku soutumalavitta. Kyllä mä epäälin ja sanoonkin Hermannille ja
Kunnallisneuvokselle jotta:
— Kuinkhan teirän käyrähän ja kestääkhän nua puufiäterit, jotteivät
prätkährä poikki? — mutta kesti ne ja kovasti hyvin kehuu Hermanni
niiren fietrannehen.
Tiän varsi luasterihin on ykstoikkoosta nevamaata, johna kasvaa vai
miähenkorkuusta vaivaaskoivua, parhuultaasta vihtamettää. Pari kylmille
jäänyttä munkkien rakentamaa majatalua on vai matkan varrella. Hiljaa
mennä nytkyteltihin, sillä luasterin hevooset olivat kans vissihin
munkkilupauksensa tehnehet, jottei ne mailman kiiruhista liikoja
perusta. Juhlallisen harvaksensa ne kinttujansa liikuttivat ja välistä
jäivät funteeraamhan, jotta kumpaas jalkaa nyt pitikää siirtää. Ja
kauan sai seliittää niille matkahan lähröski, ennenku käsittivät jotta
nyt sais lähtiä. Mutta hyväs lihas vaikka takkukarvaasia olivat, niinku
kuskipukilla istuva musta munkkiki, joka kattoo mahtavuuksisnansa
ristihi ja luuli vissihin ajavansa parihevoosilla. Niin oli äijällä
peukalo keskellä kämmentä ja heikot voimat jotta, ku hevooselta
irtaantuu matkalla kenkä jalaasta ja jäi vai parista naulasta
retajamhan, niin ei saanu sitä irti, vaikka kovasti kinnas. Käsiänsä
vai levitteli ja päätänsä kynsii. Mutta silloo astoo Hermanni alha
kääsiistä, sanoo munkille jotta annas minä, hairas hevoosen koiven ylhä
jotta koko kakku oli pyllähtää isthallensa, ja nyppäs pois ku ei mitää.
Pisti kengän munkin kouraha ja sanoo jotta tuas on! Kovasti oli munkin
silmät pyäriääsnä.
Toises kuarmas oli kuskina tuas viirentoista vanha poijanmälkki,
joll’oli kans munkin puku yllä: pitkä musta kauhtanatakki polvihi asti,
nuaranpätkä vyällä ja pääs ympyriääne paksu topattu patalakki. Kysyymmä
siltä, onko se kans munkki, mutta sanoo olevansa vai muutoon luasteris,
kun saa siältä ruaan, verhat ja asunnon. Jostaki Venäjältä oli
kulkeepunu sinne, orpoo poika oli. Aika junkkari oli silmistä päättään
ja siitähän sen ihmisen tuntoo. Kuka tiätää vaikka sillä olis olin jo
hilsukin katteltuna Näsykän kylän flikoosta.
Päästihin siitä kumminkin lopuksi perillekki asti luasterihin.
Tultihin tiänmutkahan ja piänelle mäelle, josta aukes yhtäkkiä ethen
laaja tasaane nurmikkotanner. Siinä seisoo vehriääsellä kerolla joen
partahalla koivikon keskellä Petsamon luasteri, jota joen toiselta
rannalta suajaa mahtava vuari, Pyhitysvaara nimeltä. Piäni, siävä
luasterin kirkko seisoo aukian lairas ja luasterin asuun- ja muut
rakennukset keskempänä kentällä. Varsinaane luasteri eli munkkien
asumus on suuri kakskerroksine rakennus, johna kullaki on oma
kopperonsa. Siinä likill'on luasterin suuri navettarati, talli, sauna
ja muut rakennukset. Navetta niill'oli oikee uurenaikaane, suuri, hyvin
järjestetty ja puhraski. Karjanhoitajamunkkien asunnot on tehty navetan
päälle. Matkustajia varte on erityyne majataloorakennus. Yks luasterin
rakennuksista on otettu rajavartioston majapaikaksi, ja sen portahilla
sotilas justhin veteli aikansa kuluksi hartahasti haitaria, ku me
tulimma. Aika luritusta päästiki, mutta heti loppuu, ku meirät äkkäs.
Sinne porraspäähän pisti käsimasiinansa ja hairas vähä äkkiää kiväärin
olaalle.
Kun ajoomma luasterin pihalle, tuli meitä vastahan heti luasterin
esimiäs neljän korkiamman munkin kans juhlapukimis ja toivottivat
tervetulleheksi. Esimiähen johrolla lährettihin sitte kattomhan
kirkkua. S’oon pikkuune hauskannäkööne puukirkko, jok’ on rakennettu
sillä lailla, jotta siin’on oikiastansa lyäty kaks kirkkua yhtehe.
Piänen ikivanhan kirkon kans yhtehe on rakennettu uusi ja suureet
n'otta vanhast'on tehty uutehen kirkkohon alttarikuari. Itte kirkko
oli sisältä häikääsevästi koristeltu. Kaikki seinät oli pyhimysten
kuvatauluja täynnä, jokka väläjivät hopialta ja kullalta. Oviseinällä
oli kaks suurikokoosta uurenaikaasta tairemaalausta, venäläästen
maalarien tekua. N’oon kuulemma ennen ollu alaluasterin kirkos,
mutta ku siitä tehtihin Petsamon luteerilaasille kirkko, nii tuathin
taulut tänne. Toises soitti Taavetti harppua Saulille, toises saarnas
Paavali voimallisesti Akripalle. Molemmat olivat hianua taiteellista
tyätä. Yhres kolmannes suurikokooses mutta taithellises suhtees
tökerös taulus oli kuvattuna Vesaisen hävitysretki tähän samahan
luasterihin. Panssaripukuuset ritarit (!) siinä miakoolla surmasivat
munkkivanhuksia. Arvasin mitä taulu kuvaa, mutta kysyyn kumminkin
luasterin esimiäheltä kuullakseni, mitä se sanoo. Mutta näppärästi
se selviytyy ikävästä seliityksestä. Sanoo vai jotta taulu kuvaa
sitä, ku »ruattalaaset» hävittivät luasterin kolmesataa vuatta sitte.
Hianotuntoosena miähenä ei se tahtonu sanua suarahan, jotta suamalaaset
sen tekivät, vaan käytti sanaa »ruotshalaiset», jolla rajantakaaset
karjalaaset tarkoottavat suamalaasia. Tällääne väärä sanankäyttö on
perääkin siltä aijalta, ku Suami kuuluu Ruattin valtakuntahan. Ja
samalla laillahan meilläki nimitethän karjalaasia viälä monin paikoon
pussiryssiksi.
Mä nyäkkäsin selitykselle päätä, hymyylin ja sanoon vain jotta
ponimaaju. Ymmärrimmä hyvin toisiamma.
Kirkon suurin kalleus ja nähtävyys on metrin korkuune ja
pualentoista pituune hopiaane hianoolla korkokuvilla kaunistettu
pyhäänjäännös-arkku. Sen on luasterille lahjoottanhet aikoonansa
Arkkankelin kaupungin asukkahat. Samoon on siälä hopiaaset sylen
korkuuset kynttyläjalaat, jokka seisoovat laattialla. Ja kynttylä
on niis käsivarren paksuusta. Kirkos on monia piäniä kuarialttaria,
jokk’on ympärinsä koristeltuja kullatuulla ja hopiaasilla
pyhimystauluulla.
Meitä tukkii pari miästä kattomhan oikee sisälle yhtehe tuallaasehe
sivualttarihi ja meirän peräs tuli sinne se meirän reima fröökynämmäki
syynäämhän paikkoja. Mutta ku munkki huamas sen, nii sekös vasta
kauhistuu, rupes hosumhan molemmin käsin ja ajoo vähä äkkiää sen
flikan siältä pois. Sanoo jotta sinne ei saa jalallakaa astua ykskää
naisihmine. — Mahtoo siinä tulla munkiille perästäpäi jälkien
lakaaseminen ja loitsujen lukeminen.
Ku oli kirkko, navetat, tallit, leipomatupa, sauna ja muut paikat
katteltu joka puolelta, haastoo luasterin esimiäs meirät omhan
asuntohonsa murkinalle. Pöyräs tarjottihin teetä, vehnäleipää, voita
ja lohta. Ja munkki heiluu kyypparina! Esimiäs itte ei kumminkaa syäny
muuta ku leipää ja hörppii teetä päälle. Oli paaston aika, eikä munkit
saa silloon syärä lihaa, eikä lehmällistäkää. Kysyyn esimiäheltä,
kuinkas on markariinin laita, passaako se. Sanoo jotta ei saa paaston
aikaan sitäkää syärä, koska markariinia valmistettaas siihe käytethän
vähä piimää. Ja piimä on lehmällistä! Tarkat on paikat.
— Uskonsa kutaki auttakhon! — huakaasin mä, levitin kahren pualen voita
leivälle, panin lohta päälle ja pistin suukkuhuni, mä syntinen ihminen.