Jäämeren loppumattomat kalarikkauret ovat houkutellehet ihmisiä
asettumhan asumahan nualle kaukaasille ja ilottomille rannoolle.
Kalastus onkin ihmisten pääelinkeino Petsamos. Kala leipänä, kala
lihana ja kala kalana, sanothan siälä. Se on kaikki kaikes. Ja
suunnattoman paljo kalaa kaikellaasta, suurta ja piäntä, siälä sakiana
kuhajaa. Ei muuta ku nostaa ja lappaa venheshen sen ku kerkiää. Meirän
pualen miäs, jok' on tottunu näkemhän vai parin korttelin mittaasia
ahvenia, silakoota ja salakoota ja joskus imehiksensä parin kolmen
kilon painoosen hauen, lentääs vissisti seljällensä, jos sen onkehen
näppaas Suamen valtakunnan uusimmat ja suurimmat kalat, esimerkiksi yks
700 kilon painoone holkeri. Elikkä vaikka vai tuallaane piäntälaija
valaskalanpoika, jok’ ei oo ku 5—6 meeterin pituune. Elikkä merikissa,
eli meripantteri, eli jokin muu Jäämeren kumma kala. Meillä kattokaas
ku on ny omastatakaa sellaasia merieläviä ku paremmillaki kansoolla ja
valtakunnilla.
Itte en herraparakkohon trengänny nährä kaikkia nuata meirän maan uusia
merihirviöötä matkallani; ei muita ku siistiä ja kilttiä valaskaloja
ja pyäriääsiä. Ja niitäki vai parhultaasen hollin päästä. Valaskaloja
näköö Petsamon vuanon suulla harva se päivä, n’ottei n’oo eres
harvinaasiakaa. N’oon rauhootettuja, eikä niitä saa pyyrystääkkää.
Kalastajat sanoovat, jotta valaskala on niille hyäryllinen elään sillä
lailla, jotta se karhaa kalaparvia erellänsä rannalle. Laivasta näköö
Petsamon vesillä useen kuinka hiljoollensa nousoo merestä valaskalan
musta selkä, jok’on ku nurinkääntynhen venhen pohja. Valaskalat
liikkuuvat parvis, n’otta niitä näköö tavallisesti usiempia yhtaikaa.
Pyöriääset ovat tuas sylen pituusia ympyriääsiä mossikoota, ku
jaloottomia sikoja, jokka halusti rupiaavat seuraamhan laivaa ja
asettuuvat useen leikkimhän höyrylaivan kohisevhan keulavethen. Siinä
ne uiva molskiivat justhin laivan eres, jotta luulis ala jäävän, mutta
nekös vasta ovakki vikkeliä ja ilooosia venkalehia, jokka hyppiivät ja
puikkelehtivat siinä ku salakat. Helposti sellaane parin saran kilon
painoone rötkäles pompahuttaa ittensä yhrellä iskulla korkialle ilmahan
ja purota puljahuttaa taas ku sukkula takaasi vethen. Meirän laivaa
följäs yhtenä päivänä suuri joukko pyäriääsiä, parikymmentä luvultansa,
tehren hauskoja temppujansa. Mutta Hermanni nukkuu silloonki n’otta
s’ei nähny koko lystiä olleskaa. Ja kyllä sitä harmitti sitte ku heräs
ja pyäriääset olivat jo mennehet.
Mutta se holkeri se se vasta kauhia peto on. Pahin susikala, mikä
Jäämeren pohjia möyrii. Se syä kaikellaasia elukoota, mitä vasthan
tuloo. Ja ittiänsäkki. Ei ny itte ittiänsä, mutta toisia samallaasia.
S’oon niin raatelevaane ja siivotoon peto, jotta jos vai vois,
nii kyllä se liiat rasvat puris omasta hännästänsäkki. Kalastajat
kertoovat, jotta monaasti ku ne nostaavat tukevat koukkupyyrystimensä
merestä, nii johnaki koukus riippuu vai paljas holkerin pää. Ku yks
holkeri on tarttunu leuvastansa nii lujasti kiinni, jottei irti pääse,
nii jo ovat toiset joka puolelta elävältä syämäs, — tuata, tuata,
vaikka niinhän se pakkaa olemhan meirän kaksjalkaastenkin holkerien
joukos.
Holkeria pyyrystethän vain sen maksan takia. Sen lihaa ei syärä.
Holkerin maksasta keitethän jotaki öljyä. Sanoovat jotta holkerin maksa
on seittemäs osa koko kalan painosta. Ku holkeri on tarttunu kiinni,
eikä sitä toiset viäl'oo keriinnehet koukus syärä, nostethan sitä vai
nii paljo merestä ylhä laivan viärehen jotta maksa irtileikattuna
saarahan veneshe ja loppu kroppaa purotethan takaasi merehen.
Sellaasten suurten kalaan nostamine merestä tapahtuu laivamoottorin
avulla. Eikä sitä sellaasta 7—8 meeterin pituusta ja monen saran kilon
painoosta kalarössikkää hyväkää miäs jaksaasi korvista paattihin
kinnata, se on selvää. S’oon yhtä mahrotoonta ku holkerin korvista
vetäminenki, ku ei sillä korvia ookkaa.
Varsinaane leipäkala on Petsamos kumminki turska; se sama päätöön
kalaparka, joka ilmestyy meiränkin puales säännöllisesti joka
kauppapuarihi joulun erellä kuivina halaaspualina rautalangalla yhtehe
kniputtuna ja jota sanothan kuivaksi- eli lipiäkalaksi. Ja merkillist’
on jotta meirän puales puhuthan »lipiäkalan äänellä puhumisesta»,
vaikkei s’oo täälä koskaa suutansa aukaassu siitä yksinkertaasesta
syystä, jottei sill’ oo koskaa enää päätä ollukkaa, ku s’oon tänne
jouluksi tullu.
Turskaa pyyrethän varahin keväällä, ku se tuloo Petsamon erustalle
suurina parvina lännestä päi. Sitä pyyrethän pitkälläsiimalla,
john'on 2—3000 koukkua aina yhres köyres. Köysi upotethan pohjahan ja
pirethän siälä 2—3 tiimaa, jolloon siitä Saarahan noukkia keskimäärin
nuan 2,000 kilua kalaa. Yhtehe veneskuntaha kuuluu tavallisesti
4—5 miästä, joill'on kolme-neljä sellaasta pitkäsiimaa ja niillä
nostaavat pyyntikerralla veneslastin kalaa, n. 25,000 kilua kerralla.
Tiätää sen, jotta siin'on silloo tyätä kalojen perkaamiseksi.
Kuivia-kaloja tehrähän sillä lailla, jota ku pää ja sisälmykset on
parilla puukoonverolla poispurotettu ja selkä halkaastu, nii sitte
pannahan halaastut kalat samankaltaasille orsille ku heinähaasioolle
ulkoilmahan kuivamahan, johna ne saavat olla viikkokausia, jott’
ovat aiva koviksi kuivettuneina. Venäjälle ennen viäty sualaturska
valmistethan sillä lailla, jotta kala raamastethan halaaspualiksi ja
lyörähän suurihin makasiiniihin laattialle sylenkorkuusiksi pinooksi
paksujen sualakerrosten välihin. — Olimma kattomas Petsamo yhtiön
suures kalamakasiinis Vaitolahres sillä lailla sualattua turskaa ja oli
se ouron näkööstä nährä puali makasiinia riitattuna kalaa päälletyste.
Turskaa pyyrethän myäs juksaamalla ja väliinsä nuatillaki, mutta meirän
Petsamon kalastajamma ovat siksi köyhiä, jottei niil’oo varaa hankkia
kalliina paremmin kalastavia pyyryksiä. Juksaaminen on yksinkertaane,
helppo ja kätevä kalastuskonsti. Siihen ei tarvita muuta ku venes,
jolla pääsöö vähä kauemmas merelle, parikymmentä syltä nuaraa, ja
siihen aikamoone terävä ja suuri koukku sekä lähes kilon painoone
rautapunnus, joka sirothan painoksi likille koukkua, jotta se menis
nopiasti ja suaraa pohjahan. »Juksan» koukku on n. 6—7 senttiä pitkä.
Niis on tinasta valettu jonkillaane kalankuva syättinä. Muuta syättiä
ei siinä juuri käytetäkkää. Paljakalla koukulla vai pyyrethän. Ja
itte kalastaminen tapahtuu sillä lailla, jotta venhen lairas on
oksahaarukka, jonka välis on pyäriä puurulla. Sen ylitte laskethan
siima rautapainoonensa ja koukkuunensa merehen likille pohjaa. Sitte
nykäästähän narunpäästä äkkiä kerran pari — ja silloo on kans jo kala
koukus. Ei muuta ku lappaa siimaa rullan ylitte nopiaa ja nostaa
parinkolmen kilon painoone turskanvonkales venheshe.
— Että kuinkako se kala nii vai koukkuhu tarttuu?
— Siinä se justhin onkin, mutta nii vai tarttuu ja vissisti tarttuuki
sen tiärän toristaa, ku itte oon koittanu ja viires minuutis nostanu
neljä mahtavaa parin kilon painoosta turskaa Jäämerestä. Ja samoon
tekivät toisekki reisukampraatit jokahinen. Mutta suurimman turskan sai
kumminkin se meirän Neitineuvoksemma. Sen kala painoo ainaki viirettä
kilua, mutta kyllä se kans oli mahtavaa ja kehuskeli koko lopun matkaa.
Musta tuntuu siltä, jotta sen neirin kala rupes heti kasvamhan niinku
Palomäjen-Matin hauki.
Me istuumma kerran sen Matin kans ongella Ahvensaaren erustalla ja ku
Matti oli laiska onkimiäs, nii lauleskeli vai eikä kattonu olleskaan
korkkinsa perähä. Viimmee se nukahti venhen perhän ja samas kans hairas
yhtäkkiää sen korkin veren ala ja mä krääkääsin jotta: verä nyt!
Ja se ku unenpöpperös säikähti ja rupes vethön ylhä — nii sen onkehe
oli tarttunu tuas tupenmittaane hauenpoika! Ja Matti ku riamastuu ja
rupes trossaamahan, jotta hän se vasta onki kalamiäs.
— Mitäs s’oot saanu? — rupes multa kysymhän. Sattuu niin harmillisesti,
jotta suaraa sanojen min’en olin saanu oikiastansa viälä yhtää mitää. —
Siit'on ny jo lähes kakskymmentä vuatta, mutta aina vai viäläki Matti
muistaa haukiansa ja ku se ny näyttää, kuinka pitkä se hauki oli, nii
on se jo kasuanu toiselle kyynärälle.
Niin, niitä kaloja on siälä Jäämeres nii sakialta, jotta ku sinne
kalaparvehen purottaa kiiltävän juksakoukun, nii on siinä heti monta
kalaa ympärillä kattornas, jotta mikäs siinä tuli? Ovat uteliaina,
koittavat vissihin haistaa ja vähä maistaakki sitä koukkua, jota
samalla riipaastahan ylhäppäi. Ja silloo tarttuu koukkuhan aina jokin
kala, jok’ei kerkiä tiältä pois. Kala riippuu koukus kiinni mistä
paikasta sattuu, leuvasta, vattasta, seljästä ja usee hännästäki.
Hetken aikaa mekin koittelimma sitä juksookonstia ja parikymmentä kilua
kalaa kans nostimma. Laivas kokki sitte paistoo pari kalaa, jotta
saimma maistaakki. Ja hyvää s’oon tuarehelta laitettu turska, ei voi
moittia.
Kerraasti mä pistin juksan koukkuhu tyhjän tulitikkulooran, laskin
pohjahan jotta saas nährä tulooko tuallaki kala. Ja nii nousi ku häkää
vai! Juksaamalla voi miäs päivän mittahan nostaa satoja kiloja kalaa.
Jos lukijasta tuntuu kummalta tällääne kalastus, nii ei se ny vielä
mitää oo. Mutta mäkin hämmästyyn ja epäälin jotta eikhän täs meinata
meitä rumasti jutkuttaa, ku näin Parkkinan kylän rannas miähen
noukkivan kuivalla maalla verkosta kaloja koppahansa.
Aivan totta, omin silmin näin! Ja paljo kaunihia ja eläviä kaloja siinä
verkos olikin.
Asia oli kattokaas sillä lailla, jottei siin’oo mitää imhellistäkää,
vaikka se nii kummalta kuuluu. Petsamon vuanos on nousu- ja laskuvesi,
joka säännöllisesti tapahtuu päivittään, nii että veren korkeus
vaihteloo pari kolme metriä. Ku on laskuvesi, nii paljastuu matala
vuanon perukka Parkkinan kylän rannas aiva kuiville pitkän matkaa,
n’otta hiataane lahrenpohja vai on näkyvis. Silloon sopii siihen
kuivalle maalle pystyttää verkkoaitaa ja lähtiä kotia orottamhan
nousuvettä. Jonkun tiiman päästä rupiaaki vesi taas nousemhan ja sen
mukana tuloo kalakki ja tarttuuvat verkkohon. Laskuveren aikana saa
ukko sitte saapastella kuivin jaloon verkkonsa äärehen ja noukkia kalat
koppahansa.
Ei se sen kummeet konsti oo!