Ennenku me ny ajamma Petsamonvuanon suusta sisälle tuanne vuanon
perukkahan, josta loistaa jo muutamia asumuksia vastahan, nii vaatii
hyvä tapa, jotta luarahan silmäys ylös histoorian kulkhun, jotta kuinka
ja koska tämä Petsamon uusi aines on Suamelle oikee saatu. — Pitäähän
olla selvillä sekin puali asiasta.
Yleensä n’oon kuivia juttuja sellaaset historiajutut, mutta mä vai
parilla sanalla mainaasen nuan sivumennen, eikä se kauaa päällä
seiso — sanoo entinenki äijä ku tylsällä puukoolla toiselta kurkkuja
poikkinirhas ja toinen pröökööli vastahan, jott’ ottaa kipiää.
Kattokaas ei siit’ oo viälä oikee jämttisti sataakaa vuatta sitte, ku
Jäämeren rannikko Suamen kohralla oli viälä jakamatoonta yhteesmaata
Venäjän ja Norjan kesken. Ja sitä ennen olivat norjalaaset ja ryssät
yhteesesti kakistanhet ruattalaaset siältä pois, ku nekin olivat
koittanhet olla häsyys jotta:
— Meille kans pala tätä raavaasta rantaa!
S’ oli jo sen vanhan Kustaa Vaasan aikana, jok’on aikoja sitte kuallu.
No nii, mutta vasta v:na 1826 jakoovat Venäjä ja Norja siihenastisen
yhteesmaansa ja raja pantihin siihen paikkahan, josta sen voi viäläki
nährä kaikis kansakoulujen seinäkartoos ainaki viiskymmentä vuatta
ethenpäi, sillä ei niitä karttoja kumminkaa uusia hankita kouluuhi
sitä ennen. Ja silloo n’oon taas vanhoja, ku Itä-Karjala on taas sillä
välin Suamehe liitetty. Mutta kyllä mä neuvoosin, jotta koulujen
opettajat ottaasivat nyt jo viivoottimen ja sinistä kliitua, jolla
vetääsivät siihe vanhaan karttariapuhunsa salin seinällä uuren rajan
siälä pohjooses, jotta kakarakki äkkäävät, jotta meirän isänmaamma
ja valtakuntamma Suami leviää ja paisuu niinku ainaki jästillä käypä
kansakunta.
Siinä rajankäynnis tuli Venäjän ja Norjan rajaksi Patsjoki Nautsin
suvannosta alkaan, mutta ku se yks munkki, josta jo ennen on ollu
puhetta oli 300 vuatta jo sitä ennen pystyttäny Patsjoen suuhun
ryssälääsen luasterin Kolttakönkähälle, nii siinä sanoo ryssä jotta:
— Niatu prat, ei se passa anta kirkku ja pappi, sinä pagana!
Ja sitä varte piti norjalaasten jättää omalta rannalta ryssille sen
kirkon paikan ja kosken, nuan neliökilometrin aluehen. Mutta ei ryssä
ollu muutoon nuuka poika, se antoo norjalaasilie kirkkoa vastahan
aika kimpalehen jäämeren kalliorantaa Patsjoen itäpualelta, aina
Vuaremajokehen asti, johna nykki viälä on Norjan ja Suamen raja.
Siinä jaos jäivät suamalaaset aiva osattomiksi koko Jäämeren
rasvarannasta ja Suamesta tuli sellaasen vasikannahaan näköönee nuukkoo
valtakunta ku seinäkartasta näkyy. Yks pitkä sorkka verettihin Ruattin
Lapin taitte melkee Norjan poikki Atlannin rantahan — muttei tiätysti
rantahan asti! Samalla ku Suami sillä lailla erootettihin Jäämerestä,
menettivät vuasisatoja Jäämerellä kalastanhet Suamen pualen asukkahat
kalastusoikeutensaakki siälä.
Tästä vääryydestä on sitte valituksia jatkunu läpi koko vuasisaran, nii
että ryssät viimmeen, ku ensiksi anastivat v. 1863 Rajajoelta Suamen
pualelta Venäjän valtion asetehtahalle maa-aluehen, lupasivat sen
vastineheksi eroottaa meille palan Jäämeren rantaa. Mutta siihen se
kuivi ku Myntän piki ja niinku muukki ryssän lupaukset. Suamen pualesta
pirettihin kumminkin lujasti tuasta lupauksesta kiinni ja aina vähän
päästä muistutettihin isäntä-Iivanaa, joll’ oli paksut korvat ja huono
muisto jotta:
— Kuinkas se oikee oli sen Jäämeren aluehen kans?
Viimeeteksi pirettihin siitä ryssänvallan aikana kovaa kolinaa ja
krateeria vuanna 1913, jos muistatta, mutta sitte tuli sota ja
naurislamput n’otta siihe tuhinahan se hukkuu Petsamon juttuki.
Ku keisari sitte kovalla rytinällä kaarettihin ja Suamiki sanoo
kontrahtinsa ylös entiselle huspuntillensa joulukuun huminoos 1917,
tuli Petsamon asia kans heti esille. Niinkus muistatta nii kuskas
päästä sekaantunu Mannerin ja Kuusisen sakki kaikki muut seränpoijat
hallitusnööriistä pellolle ja siitä tuli tupenkrapinat. Ryssään avuulla
meinasivat kääntää täälä kaikki ylösalaasi, kumminki nii jotta sakki
itte jäis päällimmääseksi. Mutta kiirus siinä tuli poijille pyhkäästä
korkian veren aikana kaplikkohon ryssän kaalimaahan. Siälä ovat viälä
nykki ja nyrkkiä tänne putiivat. Tykkäsivät jotta tuli liika lipoone
lähtö.
Mutta kummallist’ oli — eikä taira sitä moni tiätääkkää — jotta se sama
Mannerin sakki, joka nimitti ittiänsä kansanvaltuuskunnaksi, vaikka
ihmiset sanoovat sitä »kansankavalluskunnaksi», kesken tuhinootansa
teki polsevikki-tavaarissiensa kans sopimuksen, jotta Suami saa
Jäämeren rannalta Petsamon aluehen. Tämä tapahtuu helmikuus 1918,
samhan aikhan ku Vilppulas tapeltihin.
Mutta samat oli meiningit tälläki pualen. Maaliskuus lähti
Vaasasta Petsamoa valloottamhan n.s. »Renvallin retkikunta», jonka
eresottamiset, »taistelut» ja seikkaalut muarostaavat Suamen kansan
historias aivan oman lukunsa. Pyhän innostuksen vallas kokos yks
hyttyystiätheen tohtori ympärillensä sotaasen »armeijan», oikian
klapinasakin, jolla lähti maata valloottamhan. Siin’ oli toistasataa
miästä, joista vai harvat käsittivät kuinkapäi pyssyllä ammuthan.
Oli siinä merkillistä sotamiästä »reikärautaa» kantamas; kaikki
tiäthet ja taithet, paitti sotataito erustettuna. Tairemaalariaki
oli koko plutuuna. Jotta siälä Lapin perukooll’ on talvella vähä
kylmä ja taipalehet siksi pitkiä, jotta pitää olla sapuskaaki enempi
ku plakkarihi mahtuu, sitä ei tämä pyhän innostuksen sotajoukko,
ensimmääne lasten ristiretki Suamehen historias, tullu ajatelleheksi.
Mutta retkikunnan hyvälle tahrolle ja tarkootukselle annettakohon täysi
tunnustus.
Kuinka kauas tämä retkikunta loppujen lopuksi Lapin perukoolla pääsi,
sitä en oo sattunu kuutemhan, mutta yks mukana ollu uhkarohkia
tairemaalari kertoo mulle jotta:
— Ku armeija oli aikansa erenny, nii yhtäkkiää ampua präiskähytti
vihoolline retkikunnan ensimmäästä hevoosta nii päisilmiä, jotta
koko armeija meni sekaasinsa ja kukin painoo harjakset sojos takaasi
Rovaniemelle sen kun kerkes.
Sellaane oli retkikunnan surullinen loppu.
Kun Suamen ja Venäjän välillä sitte hiarottihin rauhaa pari vuatta, oli
Petsamon luavuttaminen kans aina esillä, mutta ku rauhaakaa ei tullu
ennenku v:n 1920 lokakuus, nii venyy se Petsamonkin saanti.
Sillä välillä, vuanna 1919, olivat valkoryssät enklantilaasten avulla
ja kentraali Millerin johrolla perustanhet jonkillaasen Pohjoos-Venäjän
valtakunnan Arkkankelihin. Jonkin aikaa se pysyyki pystys. Suamen
hallitus teki sopimuksen kentraali Millerin kans, jonka hallus oli
silloo Petsamokin, jotta Suami ottaa sille kuuluvan Petsamon aluehen
hoitohonsa. Hallitus lähretti joulun aikoohi v. 1919 Vaasasta satakunta
sotilasta jääkärimajuri Martti Valleniuksen johrolla Petsamhon. Mutta
sitte hajoski Millerin valtakunta jo helmikuus 1920, eikä Suamen joukko
keriinny olla Petsamos montakaa viikkua, ennenkun sen ahristuu jättää
asemansa ja lähtiä pyrkimhän takaasi Suamehe. Polsevikit lährettivät
suuria joukkoja merta ja maata myäri Petsamhon 22 p:nä maaliskuuta,
eikä hajalle vartijooksi sijootetut sotilahat voinehet tehrä
ylivoimaaselle vihoolliselle vastarintaa. Perääntymismatkalla sattuu
sitte Salmijärven vääjytys ja tuima taistelu huhtik. 1 p:nä 1920, josta
on jo ennen kerrottu.
Sillä lailla oli menny toinen yritys Petsamon saamiseksi tyhjihin.
Vasta kun Suamen ja Venäjän väline rauha tehtihin Tartos 14 p:nä lokak.
1920, luavutti Venäjä Suamen erottamattomaksi osaksi nykyysen
Petsamon aluehen, joka liitettihin meirän maahan virallisesti 1
päivästä tammik. 1921 ja vastahanotettihin saman vuaren helmikuun 14
p:nä.
Suurella touhulla alaattihin sitten järjestämhän Petsamon oloja.
Mutta siinä tehtihin sellaane erehrys, että maata kovasti asuttihin
Helsingin kamarisoffilta, eikä hommaajilla, ikävä kyllä, öllu
minkäänlaasta käsitystä oloosta ja elämästä tuala kaukaasilla
pohjan perukoolla. Uuresta aluehesta tehtihin erityyne lääni, sinne
lähretettihin oikee maaherra ja joukkohon pantihin lääninhallitukset,
ränttärit ja kaikki virkaherrat ja kapistukset, mitä paremmanpualeesen
läänin hallituskamppeehin kuuluu. Koko laivalasti pantihin menemhän
kiluunensa kaluunensa. Mutta pian tuli maaherran ja muiren virkaherraan
ja varsinkin niiren frouvaan ikävä, n’otta ne pian pakkasivat
kapsäkkinsä ja lähtivät hissunkissun takaasi Helsinkihin, jost’ olivat
tullehekki. Samalla tultihin näkemhän, jotta koko tua komeus oli aivan
liikaa Petsamon alkuperääsihi ja piänihin oloohin. Maaherranvirka
lopetettihin, korkeemmaksi hallitus- ja järjestysviranomaaseksi
asetettihin kruununvouti, joka hyvin riittääkin hallittemhan ja
hoitamhan Petsamon ainesta. Ensimmääseksi kruununvouriksi onnistuttihin
saamahan vakaumuksellinen Lapin eläjä Inarin piirin nimismiäs Otto
Johannes Gråsten, joka pari vuatta hoiti tunnollisesti tehtäväänsä.
Nyt s’oon kuulemma eronnu sekin. Hän oli tyyni, rauhalline ja
kaiken muun hyvän päälliseksi kropiltansa jykevä miäs, joka ei
turhia rehkiny, mutta teki sen sijahan hiljaasta ja tuloksellista
olojen järjestelytyätä rakentaaksensa perustuksen järjestynehelle
yhteeskuntaelämälle uurella alueella, johna kaikki oli aljettava
aluusta ja olosuhtehet lisäksi olivat kokonansa toisellaaset ku muis
osis maata; maa perin köyhää, kansa sivistymätöntä ja hajaantunehena
laajalle alueelle tiättömien taipalehien taa.
Niis oloos tyäskentely on kokonansa toisellaasta, kun täälä
sivistynehes mailmas kamariherrojen yksinkertaaset funteeringit
rajaseutupolitiikasta, josta pystyy pullikoomahan ja ohjeeta antamhan
äijä ku äijä, vaikkei oo eres Lapin porstuas käyny eikä nähny turskaa,
Petsamon »leipää, lihaa ja kalaa», niinku siälä sanothan — muuta ku
lipiäkalana mamman joulupöyrällä ennen vanhaan, ku sitä viälä herroos
syäthin.
Tämä sanottuna vai sitä varte, jotta erinääsis piiriis meirän maas
on tullu oikee uskonkappaleheksi ja viisuksi leimata kaikkia, mitä
Petsamon nostattamiseksi vai tehrähän, fuskupeliksi ja turhaksi
tuhinaksi. Ompa saanu kuulla sellaastaki päätööntä puhetta, jotta koko
Petsamon aluehesta ei oo muuta ku menoja ja vahinkoa Suamelle. — Niin
puhuuvat vain sellaaset, joill’ ei oo minkäänlaasta käsitystä asioosta.
Tämä haikia valitus ja väärä virsi on yleene varsinkin ruattalaasten
keskuures, ja niiren sanomalehret koittaavat sitä levittää ja
juurruttaa suamaalaastenkin sekahan. Ruattalaasten kannan, jonka
takana on se siunattu »skantinaavisuus», hyvin käsittää, sillä Suamen
voimistuminen, alueen laajeneminen ja jalansijan saanti jäätymättömän
valtameren partahalla, josta aukee monet mahrollisuuret, on pelkkää
kateutta ja pelkoa, mutta jotta suamalaasekki rupiaavat epäälemhän ja
halveksumhan suurilla ponnistuksilla hankittua pääsyä Jäämerelle, jota
on kokonaane vuasisata toivottu — se on käsittämätööntä ja surullista.
Jos ei muu aukaase suamalaasten silmiä, jotta Petsamon alue on meille
erinomaasen tärkiä ja suuresta merkityksestä tulevaasuures, niin
pitääs sen selvitä jokahittelle jo ainaki siitä, jotta joku aika sitte
päätti Norjan eruskunta, kommunistit ensimmääsinä, ryhtyä pikimmite
rakentamhan satoohin miljoonihin nousevan rautatiän Tromsööstä
pohjoosehen nimenomaan pelkästä peloosta, että Suami rakentaa Petsamon
raran ja ottaa Jäämeren kaupan haltuhunsa.
Siitä se kenkä pusertaa!