Kolttakönkähälle tulimma myähään illalla kovasti väsyksis, ku ei oltu
reilusti nukuttu sitte ku Ivalos. Kaks voorokautta oli yätä päivää
tehty matkaa venehis, ja vaikka isthaltansa reissaamme ei pitääsikkää
kovasti kroppia krossata, niin yhres tilas ku istuskeloo, nii jo pakkaa
ruveta koomoottamhan ja hellemmät tuntehet höltymähä. Hyvältä tuntuu
silloo päästä Kolttakönkähän eurooppalaasehen turistihotellihi, hörpätä
viälä iltamyähällä pari klasia kuumaa teetä maaruhunsa ja lykätä
kovalle knäkkileivälle tehtyä voileipää aika kasa poskehensa. Ja sitte
oikaasta väsynhen kroppansa pehmooselle vuatehelle oikee kahren lakanan
välihi maata.
— Ohoh! — pääsi siinä poijalta suloone hoakaos. — Kyllähän tua
erämaan elämä ja talsimine on kovasti tervhellistä ja virkistävää,
yksinkertaasta, opettavaa ja hyäryllistä ja kaikille kovasti
suasiteltavaa, mutta väsyy siinä raakulehesti — —
Enempää en jaksanu ajatellakkaa, ku toisis hoanehis jyristivät
reisukampraatit jo seinähirsiä, jotta klasit heläji. Tartuun nuattihin
kööris ja rupesin vetämhän kontrapassua, jota huilua mä plaan puhaltaa.
Aamulla olthin varahin pystys. Meitä vasthan oli tullu itte Petsmon
kupernööri, kruununfouri Gråsten, (Saki Hevonpään tukeva veliimiäs)
ja Petsamon sotavoimien ylipäällikkö, jääkärimajuuri Heikel. N’oli
tullehet meitä häkemhän Petsamon sotavoimien amiraalilaiva »Suamella».
— Ei se häävinen purkki oo se meirän linjalaivamma »Suami», siälä
Jäämerellä. Norjalaaset pakkaavat sille nauramhan ja sanoovat jotta se
on meirän vanha »Emma», niinku onki. S’oon ostettu Norjasta ja uuresti
kastettu »Suameksi». S’oon pikkoone pukseeripaatti, vanhanaikaane
vaappero ja nii korkia pianuutehensa verraten, jotta sitä pahasti
heittelöö, ku vähäki tuuloo. Entinen kapteeni, jok’ei tohtino
pahemmalla säällä lähtiä sillä Kirkkoniämestä merellekkää, otti eron
koko kalapurkista, mutta nyt siin’on kapteenina yks Sjöberg niminen
vaasalaane merikarhu, jokei pelkää vaikka Jäämeri kuinka möyryääs.
Se ajeloo sillä vaikka pohja ylhäppäi kääntyylöö. — Petsamolaasten
hartahin toivo olis, jotta valtio antaas sinne vähä paremman paatin
erustamhan Suamen tasavallan Jäämeren laivastoa.
»Suami» laiva oli juhlaliputettu, kuurattu ja plankattu nii hyväksi
ku ikin’ oli saatu. Patsjoen suus se seisoo ja orotti meitä. Parilla
piänellä moottorivenhellä pääsimmä Kolttakönkähältä sitte laivalle,
joka sitte ilman kanuonanlaukauksia, ku ei pyssyjä oo, heti nosti
ankkurin ja lähti mahtavasti savuamhan 8 kilometrin pääs olevhan
Kirkkoniämen kaupunkihin Norjan pualelle.
Ajoomma siinä Patsjoen suus norjalaasen piänen sahalaitoksen sivun. Se
on yksraamine saha, ja siinä norjalaaset sahaavat Patsjokia uittamansa
tukit. — Meirän matkas oli yks mettähallituksen ylimettänhoitaja,
joll’ oli tehtävänä kattella soveliasta sahanpaikkaa valtion
sahalaitosta varte, mutta siihe tuloksehe se tuli, jottei Suamen
kannata sahaa rakentaa ainakaa Patsjoen suuhu Norjan pualelle. Sen
sijahan tuumittihin, jotta paras olis rakentaa saha johonki koskehe
Salmijärvellä, uittaa sinne tukit suurista Inarin mettistä Patsjokia
myäri, sahata siinä ja rakentaa tulevasta Petsamon rautatiestä osa jo
etukäthen, nimittään Salmijärveltä Petsamon Liinahamarihin, jok’on
meirän tuleva Jäämeren-satama. Se matka on nuau 50 km. Kun Petsamos on
kova puute kaikesta polttopuusta, rakennuspuista puhumatakkaa, jot’ei
oo ollenkaa, nii olis tästä ratapätkästä suuri hyäty asukkahille ja
koko Petsamon kehittymiselle, paitti sitä, että se tukkiratana olis
ainua keino Inarin mettien käyttämiseksi. Rakennuspuut on Petsamhon
tuotava laivoolla joko Venäjältä Arkankelista asti, elikkä sitte
Norjasta, ja ovat ne tiätysti kovasti tyyrihiä. Sitä varte ovat
asumukset Petsamos niin huanoja. Ja polttoainehena käytethän makkaran
paksuusia vaivaaskoivuja, joit’ ei niitäkää tahro olla, ku ei parempaa
mettää kasva. Kontua eli turvesta siälä poltethan.
Olishan meirän passannu lähtiä suaraa Kolttakönkähältä Petsamhon, mutta
poikkesimma Kirkkoniämehen vähä ostoksille ja kattelemhan, minkälaane
kaupunki se on. Eikä se häävine ollukkaa, pari tuhatta ihmistä
siälä asuu. Mutta outo se on heti suamalaasen silmähän ja nenähän.
Rakennukset on toisentyylistä ku meillä. N’oon rakennettu melkeen
järjestänsä neljäntuuman flankuusta, ovat korkeeta ja pystykattoosia,
veistetyystä liuskakivistä katto. Muurattuja muuria ei näe ollenkaa,
rautakamiinoota vai joka huanehes ja kivihiiliä polttoaineena.
Taloot on likaasia ja synkännäköösiä, kivihiilen savuttamia. Samoon
on kanit mustia ja huanos kunnos ja nenähän pistää kalanhaju, joka
nurkasta. Ilma on sumuinme, raaka ja kolia. Kyllä tuntoo, jott'on tultu
Jäämerelle ja kalamaille!
Kirkkoniämi eli Kirkenäs, niinku norjalaaset sitä nimittäävät, on aivan
nuari kaupunki. Viistoista vuatta sitte ei sillä paikalla ollu ku
pualikymmentä ihmisasumusta; mutta sitte löyrettihin siältä rautamalmia
vähän matkan päästä Kolttakönkähältä aiva Suamen rajan viärestä.
Sinne perustettihin heti kaivosyhtiö nimeltä Syd-Varanger ja se rupes
oikee amerikkalaasesti runnaamahan. Pian tuli entisestä rauhallisesta
Kirkkoniämen kylärähjästä vilkas kaivoskaupunki, johka ihmisiä tuli
tulvimalla. Itte kaupungista rakennettihin 8 km pitkä rautatiä
kaivokselle, josta rautamalmi, sitte ku s’oon vähä puhristettu kuonasta
kaupungis olevas rautatehtahas, kuljetethan satamahan ja lastathan
suurihin kuljetuslaivoohin, jokka viävät sitä Saksan rautatehtahishi.
Kirkkoniämen malmin rautapitoosuus on n. 37 %.
Suurin nähtävyys Kirkkoniämes on malmin lastaus laivoohi. Rantakallio
on pari sataa metriä korkia ja nousoo äkkijyrkästi merestä. Laivat
uivat aiva kallionkylkehe. Mutta norjalaaset insinöörit ovat
ratkaassehet asian hyvin yksinkertaasesti. Kun ei pääse junalla yli
eikä ympäri, nii on puskettu suaraa läpi suuren vuaren. Kallion läpi
on puhkaastu syvä tunneli, josta juna lykkää malmivaunut rautaasille
kaarisilloolle korkialle ilmaha, ja vaunut kumaastahan suaraa
allaolevihi laivoohi.
Kirkkoniämes tuloo hyvin suamella toimhen. Siälä asuu 300—400
suamalaasta ja melkeen kaikki muukki asukkahat osaavat suamia. Paljo
on suamalaasia jo sekaantunu norjalaasihi nii, jotteivät tiärä enää
ittekkää, mitä ovat. Lapset omaksuuvat kiäleksensä norjan, ku kaikki
opetus kouluus käyy sillä kiälellä, eikä minkäällaasia suamalaasia
kouluja oo. Virkamiähet, opettajat ja muut sellaaset knupit samoon
kun suurimmat kauppiahat ovat norjalaasia. Suamalaaset ovat pääasias
tyämiähiä ja kalastajia. N’oon muuttanhet Jäämeren rannalle, elikkä
Ruijahan, niinku Norjan pohjoosta rannikkoa nimitethän, nuan 60—70
vuatta sitte Suamesta ja asustaavat nyt Norjan kansalaasina siälä jo
toises ja kolmannes polves. Monet ovat ottanhet norjalaaset sukunimekki
eli vääntänhet vanhan suamalaasen nimensä vähä norjanmalliseksi. Sillä
lailla on esim. suamalaasesta Palosta tullu norjalaane Ballo.
Kirkkoniämes on Suamella erustaja eli konsuli. Näimmä yhren taloon
seinäs suuren emaljikilven, john’ oli valkoone ympärys, Suamen vaakuna
keskellä ja kirjootus: Suamen konsuli. Oikee rintaa nostatti, jotta
ei täs enää ollakkaa mitää »russenfinniä», niinku meit’ on ennen
karahteerattu ulkomailla, jos ei oo suarastansa ryssiksi haukuttu. Nyt
onki plari kääntyny nii, jotta »Venäjä on rajamaa ja Suami valtakunta!»
Kun siinä rintaa röyhistelin ja meirän konsulaattikilpiä kattelin,
nii tuli konsulin pihasta neliijalkaane, kovasti vakavannäkööne pukki
köpötellen, asettuu mun etheni, käänti päätä vinoho, suu käyrä mutaji
ja pitkä parta tutaji. S’oli konsulin pukki ja se katteli mua ku ainaki
äkääne komisarjus jotta:
— Tairat olla kulkuri ja tullu pyytämhän ruakarahaa ja friipilettiä
kotias. Mutta älä luulekkaa, juatsä ne kumminki, kyllä mä teirät
tunnen. — — Mistä laivast’ oot karaannu — —?
Siltä se aiva näytti, jotta sellaasta rippiä se mulle piti.
Mutta kyllä siinä pihkanoukka sen kerran erehtyy. Oikee flaatiksi meni
pukin naama, ku verin plakkarista karamällin ja annoon sille. Ja ku
muistin jotta pukki on persoo tupakkihin, niinku muukki parrankantajat
luamakunnas, nii pistin kaks suamalaasta Fennian paperossia sen
poskehen, ja se kelpas! Syärä maiskutteli ja aina välihi nyäkähytti
päätä niinku olis itteksensä päivitelly jotta:
— Tuapa hamppari vasta herra oliki — —
Meirän matkamma Kirkkoniämestä Petsamhon on merkkitapaus ja
ikimuistettava jo siitäki, jotta samas laivas tuathin Petsamon
apteekkihi pillerikaapit ja hyllyt. Ne on tehty Tamperehella ja
lähretetty junalla Tornion kautta Ruattin poikki Norjahan, Lastattu
siälä laivahan, tuatu Nordkapin ympäri Kirkkoniämehen ja siältä
taas laivalla Petsamohon. Sitä tiätä pitää kaiken muuttotavaran ny
Petsamohon kiärtää — kahren viarahan valtakunnan poikki! — ku kotomaas
muuttaa.
Ja sillä matkalla voi saara pahempiakin jälkiä muuttotavaroohinsa
ku se, mitä Petsamon apteekin uusi pillerikaappi oli saarni. Siihen
oli yhren laatikon kantehen kirjootettu sinikynällä jotta »Lysfrö»
(täinsiämeniä). Kyllä mahtoo Petsamon apteekkari, Jaakko Eerikäinen,
kattua rumasti sitä päällekirjootusta. Rusakanmyrkkyä vissisti pistääs
sen kriivarin koliikintroppipottuhu, jos vai tiätääs.
Meille sattuu paha ilma ku Jäämerelle lährettihin. Käyy aika lailla
kova myrsky, joka heitteli ja kallisteli laivaa n’otta kiinni piti
pirellä, ettei kannelta paiskannu. Kylmä raaka tuuli kirveli naamaa ja
aallot loiskahuttelivat tuan tuastaki vettä silmille. Oli kerrassa ruma
päivä. Harmaa sumu lepäs raskahana merellä, ilma henkii hyisen kylmää,
niin että piti käyrä konehuanehen ovella lämmittelemäs. Olihan siälä
laivas matkustajille salonkiki, mutta siäl’ ei meikälääsen keuhkoolla
saattanu hengittää. Kalan elikkä traanin haju oli niin väkevä,
jotta heti pani juaksemhan takaasi kannelle saamhan ulkoilmaa. Eikä
siltäkää kestänhet sisusvärkit. Laiva keikkuu ja kiärti ku kaarnanpala
lainehilla, pleikiksi veti niin yhren ku toisenki noukan ja jutustelu
loppuu jo alkumatkas. Vain yks’ meistä, yliluannolline ihmine Hermanni,
makas kajuutan softalla seljällänsä ku kotonsa peräkamaris ja veteli
suloosia unia Jäämeren möyryäväs myrkys. Kun viimmee monen tiiman
kirutuksen jälkhen päästihin Petsamon vuanon suuhun ja tuulen suajahan,
heräs tua autuas Hermanniki, haukotteli ihanasti ja imehteli jotta:
— Joko m'oomma ny perillä — ku mä tuas vähä nukuun, enkä havaannu tulla
kattomhan maisemia olleskaa — —
Ei siinä vahinkoa Hermannille tullukkaa, sillä kyllä täytyy sanua,
jotta kylmä, kolkko ja ilotoon on Jäämeren ranta. Kirkkoniämestä
Petsamon vuanon suulle tulles näkyy yhtämittaane pari-kolme sataa
metriä korkia kutakuinki tasaane harmaa tunturijono, joka jyrkkänä
kallionseinänä laskoo merehen. Tunturiilla loistaa keskikesän
aurinkopäivinäki suuria lumisia huippuja ja valkoosia lumiläikkiä siälä
täälä. Yhtäkää puuta eikä pensasta näy. Vain paris paikas koko välillä
erootti laakson pohjalta vähä vihertävää kasvullisuutta. Mereltä käsin
rupiaa rantaviiva pian tuntumhan ykstoikkooselta. Näköala on suurta,
mutta kylmää ja elotoonta. Jäämeri on oikia nimi sille, vaikkei siälä
ookkaa jäätä eikä se koskaan jäärykkää. Mutta sen henki on jäätävä.
Tuntuu se vähä juhlalliselta kattella siältä pohjoosesta niinku
ulkopualelta tämän riitaasen ja rähisevän Euroopan maanosan pohjoosinta
kanttia.
Että mitäkö sinne navallepäi näkyy? — No sinne ei näkyny muuta ku
mustaa merta, raskahasti vellovaa vettä. Ja napaa, sitä pohjoosnapaa,
sit' ei näkyny oleskaa. Mä koitin oikee kiikarillaki siikaroota, mutta
mitää siäl’ ei ollu. Eikhän s’oo turhaa puhetta koko napajuttu. Ei sit’
ookkaa — — —