Salmijärvelt’ on matkaa Patsjokia alha Jäämeren rantahan viälä nuan 30
km. Salmijärvelle asti tuntuu maisema viälä Lapilta ja Suameltakin,
mutta siitä lähtien rupiaa jo näyttämhän jotta tullahan uurelle
pualelle mailmaa. Ympäristö rupiaa muuttumhan korkiaksi ylänkömaaksi,
jylhäksi vuaristoksi, johna kohuaa toine toistansa mahtaveet harmaa
paljaslaki-tunturi. Vain laaksopaikoos ja jokien varsis on vihantaa
matalaa vehriäästä koivikkua ja niittyläikkiä, harmajaan kalliooren
välis. Vuarilla näköö porolaumoja jäkälää ettimäs.
Ilmaki tuntuu viiliämmältä; mahtaakohan sitte jo Jäämeren tuulahrukset
tuntua jokilaaksoa pitki tänne asti. Jota alemmas joensuuta kohri
tullahan sitä mahtavammaksi muuttuuvat maisemat. Toisin paikoon juaksoo
joki parin kolmen saran metrin korkuusten rantakalliooren välis. Joskus
se leviää kaunihiksi järveksi, johna korkiat kalliosaaret tuavat
miälehen Böcklinin kuvan »Manalan saaresta». Järvi makaa peilityynnä,
taivahan sini ja harmaat tunturit kuvastuuvat sen pinnasta. Tälläänen
suuremmoosen jylhä ja samalla kaunis on Töllevinjärvi, kaunihin paikka
koko Patsjoen laaksos.
Töllevistä kääntyy Petsamon rakenteella oleva maantiä Patsjoen
laaksosta yli tunturien Petsamonjoen laaksohon. Matkaa on Töllevistä
Petsamon Yläluasterihin nuan 50 km. Sillä välillä on maa korkiaa
tunturi- ja tundraylänkyä. S’oon aivan asumatoonta, vain uuren tiän
vartehen on rakennettu valtion majataloja, jokka seisoovat tyhjillä.
Talvisehen aikahan riahuu tällä ylängöllä hirmuusia lumimyrskyjä, jokka
voi haurata ihmisiä kinoksihi.
Töllevistä on viälä 17 km Kolttakönkähälle, jok’ on melkeen Patsjoen
suus Jäämeren rannalla. Sillä välillä on kaks Patsjoen mahtavinta
koskia Jäniskoski ja Kolttaköngäs. N’oon molemmat niin kovia ja pitkiä
koskia, jotta lohekkaan eivät pääse niistä nousemhan. Eikä niistä
pääse venehilläkää ylhä ei alha. Sitä varte pitää niis vetää venehet
maata pitkin kosken paitti. Valtion kustannuksell’ on koskien sivuhu
rakennettu kapiaraiteeset rarat, jota pitki rullavaunulla kuljetethan
veneillä. Rautaanen rullavaunu laskethan rannasta vethen, siihe päälle
sourethan venes ja vintturilla elikkä vai miäsvoimalla verethän ylhä.
Näitä ratoja sanothan siälä »rallapaanooksi» ja on niis erityyne miäs
hoitajana. Kaikki tavarankuljetus kesääsehen aikahan tapahtuu Patsjokia
ylhä Norjan Kirkkoniämestä, ja on siinä kuormat useen siksi raskahia,
jotta vintturi eli vorokki tarvithan vetämhän. Samoon on alhamennes.
Rata laskoo toisis paikoos nii jyrkästi jokehe kosken ala, jotta
jos raskas venes pääsis siitä omalla painolla menemhän, nii taitaas
haukata friskisti vettä ja mennä senveeken. Toiset rallapaanat on
hyvin kilometriäki pitkiä. N’oon rakennettu vähä tasan Masan kans:
toisis koskis on rata Suamen pualella, toisis s’oon Norjan rannalla. Ja
vapahasti saavat kummankin pualen asukkahat käyttää. Mutta näytti siltä
jotta Norjan omat olivat paremmin laitettuja ja paremmas kunnoski ku
meirän. Norjan pnalelle on lisäksi valtion kustannuksella rakennettu
monia hauskannäköösiä erätupia, johna kulkijat saavat ilmaaseksi yäpyä
ja majaalla.
Suamen ja Norjan raja kulkoo pitkin leviää Patsjokia ja matkalaaset
käyttäävät kumpaa rantaa tykkäävät. Tuntuu se vähä juhlalliselta läskiä
jalkansa ensi kertaa Norjan maalle, vaikka samannäkööstä s’oli ku tämä
meiränki puali ja vanhaa suomalaasta maatahan se onki. Norjalaasekki
nimittäävät Finnmarkkeniksi koko Jäämeren rannikkoansa. Yhtäkää
norjalaasta rajasotilasta emmä sattunhet näkemähän Patsjoella.
Me poikkesimma yhres paikas Norjan pnalelle mettänvartijan asumukselle
vähä ruakaa saamahan ja kaffille. Taloo oli rakennettu korkialle
niämelle, jotta siit oli hyvä näköala Suamen pnalelle. Isänt’ oli
kovasti suuri ja friski miäs, aiva ummikko norjalaane. Me puhua
pohtimma sille ruattia ja meinasimma emännälleki sanua, mutta se
rupeski puhumahan selvää suamia jotta:
— Kyllä minä suamia osaan!
— Oottako te suamalaane?
— Ei kyllä m’oon syntyperänne norjalaane. —
— No tääläkös ootta suamia oppinu?
— Ei toki! — Amerikas min'oon suamen oppinu. Me oomma menny tämän
miäheni kans Amerikas yhtehe ja siälä mä olin suamalaasten kans
flikkana oiles paljo yhres. Mun tuttuni olivat kaikki suamalaasia,
yhres kuljettihin haalilla ja monet lystit pirettihin. —
— Taisi olla suamalaane heilaki silloo tällöö? — piti mun kysyä.
— Taisipa ollaki — nauroo tua hyvätuuline norjalaane emäntä.
Sattuu sitä merkillisiä asioota täs mailmas, ku norjalaane flikkaki
oppii Amerikas puhtahasti suamenkiälen. — Vaikka oon mä kuullu
kummempiaki. Misikaanin valtios yhres kolimainis tyäskenteli yks
neekeri monet vuaret aivan suamalaasten joukos ja oppii nii selvästi
suamenkiälen, jotta yhtää ei sen puheesta eroottanu mitää feiliä. Se
puhuu nii purkista Härmän murretta, ku oli härmäläästen sakis aiva
ollukki, jotta mistää muust’ ei tiänny, jottei s’oo suamalaane — ku
naamasta. Ja suamalaasten tyätoveriensa puheesta s’oli oppinu ja kuulin
kaikki härmäläästen tappelujutut, Isoon-Antin, Rannanjärven ja kaikki
muut puntimiähet. Ja ku jokku olivat leikillänsä sanonhet, jotta s’oon
vähä Rannanjärven näköönenki, niin siitä se nii riamastuu jotta rupes
nimittämhänki ittiänsä Rannanjärveksi, Jimmi Rannanjärvi!
Ei taira moni täälä kotomaas tiätääkkää, jotta Amerikaski on
rikuneerannu yks Rannanjärven Jukka, Jimmi Rannanjärvi, jok’ oli
naamasta aiva musta. Ja hyvin se vai Rannanjärven housut täyttiki. Kova
oli tappelemhan ja monta saluunaa oli tyhjentäny.
Oli se ollu vähä kamalaa kattella, ku saluunan laattialla hyppii ja
keikisteli mustanaamaane, villatukkaane neekeri paljas suamalaane
puukkoo kouras ja kirrasti jotta:
— Hih, min’oonki Jukka-poika Rannanjärvestä, iloone ja nuari! —
Ja sivupöyrän ääres istuu sen suamalaane kaveri viskiklasi nenän eres
ja pyyteli jotta:
— Älä ny viitti Rannanjärvi tuata sisuas nuan näyttää. —
— Mä vai vähä nuata toiskiälisiä peljätän! — oli se musta Rannanjärvi
hihkaassu.
Niin, mutta mehän olimma siälä norjalaasen rajavartijan mökis, ja mä
ku lennin jo Amerikkahan asti! No me syäthin siälä, saatihin kaffia,
maksettihin ja lährettihin pois.
Venehes sitte kertoo meille yks rajavartioston kapteeni, jotta
norjalaaset ovat järjestänhet kovasti tarkasti rajavartioontinsa.
Ei niillä paljo sotamiähiä oo, mutta mettänvartijat ovat kans
rajavartijoota. Ja niit’ on aika tihjäs. Joka mettänvartijalla on
asumuksessansa puhelin ja sähkölennätin n’otta ne pääsöö vaikka
Kristiaaniahan asti. Ja samoon on joka vartijan seinällä valtion
pualesta komia kello, jonka taulus on 24 tuntia. Palkkaki kuuluu olevan
hyvä ja monia etuuksia niill’ on muutoonkin. Jos siälä vai jotaki
rajalla sattuu, nii pian kans kellot kauempanaki kilajaa. Ja pakkaavat
kilajamahan vähä ennen aikojaki. Mennykki kesänä oli jokin rajasotilas
Suamen pualella ampua mojahuttanu koppeloa puunlarvas ja siit’ oli
krannin poika nii peljästyny perättömäksi jotta heti soitti henki
kurkus kauemmas jotta:
— Nyt ne hyäkkää!
Suamenkin lehris oli parin päivän päästä sähkösanomia luettavana
Kristiaaniasta jotta: mitä tekeillä? Ammuntaa Suamen rajalta!
Ja sitte tuli nootti.
Ja sitte hetken päästä toinen jotta: anteeksi, me vai luulimma — —.
»LAPIN LUMOISSA.» — KOLTTAKÖNKÄHÄLLÄ.
Se taisi olla Saarikosken rallapaanasta ku meirän sakkihimma liittyy
venesmiäheksi yks nuari vähäläntä laihankälppä miäs, joka puhuu kovasti
kimiällä äänellä ja oli niin heikon ja hintelän näköönen, jotta mä
luulin sitä ensin koltaksi. Mutta selvää suamia se puhuu ja kova oliki
toimittamhan. Puheesta kuuli, ku tarkemmin peräs, jotta s’oon jostaki
Turun pualesta kotoosi. Ku se tuan tuastaki sanoo jotta »kuis sitt»,
nii viiinmee kysyyn jotta:
— Ettäkös t’oo Loimaalta syntyysin?
Se hämmästyy kovasti ja sanoo jotta:
— Sielthän min’oon. Aiva oikee, mutta mistä te sen arvasitte?
— Siitä vai jotta: »kuis sitt, sano Loimaan likk».
Otin vähä tarkempaa selkoa, mikä se oikee on miähiänsä, ja sainkin
kuulla, jotta merkilline on miäs. S’oon talokkahan poika Loimaalta,
Nikolai Oja nimeltänsä. Entisenä Petsamon sotilahana s’oon nii ihastunu
vapaasehe ulkoilma-elämhän Lapis, jottei malta lähtiä poiskaa. S’oon
»Lapin lumoos», niinku siälä sanothan. Jo kolmatta vuatta viättää
se siälä hualetoonta mettälääs-elämää. Nyt s’oon yhren rallapaanan
hoitajana, ja innokas maanviljelijä ku on, niin on kivikkomäkehen
kaivertanu perunamaan, john’ oli pärnänvarret päällä jo silloo ku me
siälä olimma, ja s’oli kovasti varhaasta Lapis. Se seliitti jotta hän
vain tahtoo näyttää näille petsamolaasille, jotta kyllä siälä peruna
menestyy ja sopivaa maat’ on kans, ku vai viittithän punnastaa. Ja
korja se sen perunamaa kivikkomäjes oliki justhin rallapaanan viäres.
Sama miäs oli leikkispäältä ruvennu trengiksi yhtehe taloohi Ivalos ja
samana vuanna se perusti Ivalon maamiässeuran. S’oon kasvissyäjä ja
vissihin tolstoilaane, joka tahtoo uhrata elämänsä opettaaksensa ja
ollaksensa toisille avuuksi. Itte se hankkii ruakansa, syä marjoja,
kalaa ja on välhin pitkät äijät syämätäkki. Terveyreksensä paastoaa.
Nii ne sanoo siäläpäi kaikki, jotta kummalline miäs se on. Paljo on
lukenu ja paljotiätävääne. On kuulemma tutkiini koko Tiatosanakirjanki
kannesta kantehen. — Kroppiansa s’oon karaassu nii, jottei se tartte
paljo verhojakaa. N’oon sillä muutoo vai, näön vuaksi päällä. Ja
vaikka s’oon piäni ja heikonnäkööne, nii niin sitkiä ja väkevä on,
jottei tahro suuremmakkaa miähet pärjätä. Talvis-aikhan, ku kaikkiin
kovimmilla pakkaasilla ja myrskyilmoolla ei kukaa töhri lähtiä
poroollakaa viämhän postia tunturien ylitte Salmijärveltä Petsamhon,
nii silloo lyää Oja neljäkymmentä kiloa painavan postisäkin selkähänsä
ja lähtöö jalkaasin taivaltamhan yli vuarten 50 kilometrin matkan. Sen
s’oon tehny monta kertaa. Siinä tarvithanki sisua, voimaa ja uskallusta.
Siälä pohjooses eivät ihmiset harrasta olleskaa uimista. Vesi on
kesälläki siksi kylmää, jottei siihen oikee miälellänsä mee, jos ei
tarvitte. Ja Jäämeres ei huvita ketää muita uira ku tätä Loimaan
poikaa. Talvisyrännäkin se ottaa Jäämeres virkistyskylvyn, ku muiren
lyää leuvat loukkua ja sääret vyhtiä poronnahkasaappahis. On sillä
miähellä rautaane terveys. Ja hyvin kehuu voivansa.
Mutta niistä Patsjoen komjista koskista viälä pari sanaa. Kyllähän tua
Imatraki on aikamoone ryäppy, mutta komiempia koskia n’oon sitteki
siälä Patsjoella. Suurin koski on Kolttaköngäs, mutta s’ei ollu
mun miälestäni nii juhlallinen ku Jäniskoski, eli Njoammelguoikka
lapinkiälellä, jok’on vähää ennen Kolttaköngästä. Jäniskoskes
puristuuvat rantakalliot nii liki toistansa, jottei siin’ oo jos
25 metriä väliä. Vesi painuu hirviän väkevänä nialuna koskenniskan
kallioportista alha, teköö äkkikäännöksen silooseksi sorvaamallansa
rantakalliolla ja putuaa sitte korvia huomaavalla kohinalla viis kuus
meteriä korkialta suurehe suvantoho, joka kiahuu ku pata. Vesi oli
uurtanu suuret kuapat, koskenkirnut, rantakallioon, ja ympyriääsiä
kosken sorvaamia »muistokiviä» siäl oli hevooskuarmia. Itte koski teköö
siinä äkkinääsen ässänväärän, nii että korkia kallionnupukka pistää
keskelle kosken kuahuja. Siltä kalliolta oli mukava kattella pauhaavaa
vettä, joka virtas nii vinhaa vauhtia jotta päätä pakkas viämistää ja
koskehen vetää. Koskenniskas, justhin siinä paikas, johna joen pinta
taittuu, on vesi nii kovas puserrukses kallioseinien välis, jotta siin’
on ku silta.
Se meirän jääkärikapteeni sanooki, ku siinä istuttiin kalliolla ja
imehreltihin jotta:
— Tukkilaaset pruukaavat juasta tuasta koskenniskasta ylitte —
— Oikeekko totta? — haikaasivat meirän fröökynämmä. — Kuinka ne
siitä — —?
— Siin’ on vesi nii kovas puristukses, jotta kyllä se miähen
kannattaa — —
— Mutta kyllä siinä pitää koko lailla tihijää jalkojansa liikutella —
toristi yks toine totisennäkööne pappa viäres.
Ja se olikin suurin imes, mitä ne meirän fröökynät koko matkalla
näkivät.
Kolttaköngäs on kesääsehe aikahan oikia pikkuune paratiisi Jäämeren
rannalla. Se on pari kolme kilometriä Patsjoen suusta, joka kuuluu
Norjalle ja jota nimitethän Elvenesiksi. Joki teköö Kolttakönkähän
alapualella piänen mutkan ja siinä mutkan pohjukas korkian tunturin
suajas Jäämeren tuulilta sijaattoo kaunihilla viättävällä rantatörmällä
matalan koivikon ympäröömänä Kolttakönkähän kylä.
Siin’on kymmenkunta piäntä matalaa kolttamökkiä yhres rypähäs
nurmikkoosella rantakummulla ja vähä ylempänä seisoo piäni siävä
venälääne luasterikirkko, joka nyt on kylmillä senjälkehe ku venälääne
pappi on siältä poistunu.
Taru kertoo, jotta yks Trifon niminen munkki on perustanu tälle
paikalle v. 1579 kappelin, jonka se pyhitti kahrelle venälääselle
pyhimykselle nimeltä Boris ja Gleb. Siitä asti on siälä ollu luasteri
ja kirkko. Venälääset nimittäävät paikkaa viäläki luasterinsa
pyhimysten mukahan Borisglebiksi, mutta paikkakunnan yleesesti
käytetty nimi on Kolttaköngäs, sen kolttakylän mukhan, joka siin’
on. Niinku sanottu, ei siälä enää oo munkkia, ei pappia, ja Suamen
hallitus on määränny tuan kylmille joutunhen luasterikirkon museona
säilytettäväksi. Venälääsen kirkkoherran erinomaasen hyvin ja
hauskasti rakennettu asunto on luovutettu Suamen Matkaaluyhristyksen
turistihotelliksi. Huanehet on hyväs kunnos ja siististi kalustettu.
Kirkon entinen, pyhiinvajeltajille rakennettu suuri viarastaloo, on
myäs matkustajaan käytettävänä. Ja samalla asuu siinä yks Suamen
rajavartijavääpeli, joka Matkaaluyhristyksen puolesta hoitaa hotellia.
Kolttaköngäs turistipaikkana onkin paljo käytetty sitä varte jotta
siin’ on erinomaane lohenkalastuspaikka. Siälä kulkoo Enklannista
asti huvikalastajia ja varsinkin käyy niitä paljo Norjan pualelta.
Mutta sitä mukaa ku meirän omas maas leviää tiato tästä hauskasta ja
tilattavasta lohikalastuspaikasta, rupiaavat oman maan lohikalastajakki
sinne kulkunsa ohjaamahan. Menny kesänä kalasteli siälä jo pari
lääkäriä etelä-Suamesta viikon päivät lohia ja saivat aikamoosia
rötkälehiä.
S’oon sellaasta herraan hupia se lohenkalastus, kovasti hauskaa ja
jännittävää.