On tämä Suanii jo aikamoone valtakunta, kun meirän maas asuu
sellaanenki kansa, kolttalappalaaset, jost'ei muu Suami tiärä
oikiastansa paljo mitää, jotta sellaasta kansaa mailmas onkaa, joko
sitte jotta meirän maas. Mitäs tiärättä koltta-kansasta?
En mäkää tiänny paljo muuta, ku jotta kolttia pitääs asua Kuallan
niämimaalla, joka kuuluu Venäjälle. Mutta niitä asuu meiränki puolella,
siälä Petsamon aluehella.
Kolttien kansallisuurest' ei oo tiäremiähekkää oikee selvillä. Jokku
pitää kolttia aiva erityysenä kansana, toiset taas sanoovat, jotta
n’oon lappalaasia sukujuurelta, ku niiren kiäliki on lappalaasten
kiälen kaltaasta. Mutta ulkomuaroltansa on koitat toisennäköösiä ku
lappalaaset. Kirjaalija Lamppeeni sanoo, jotta koltat on venäläästen
munkkien ja lappalaasten syntipalleroota, äpäriä. Ja kyllä mäkin
tykkäsin, ku istuun yhres kolttamökis ja kattelin niitä, jotta
ryssännaamoja siin’oli pualilappalaases krupis. Petsamon suurin
kauppamiäs, Ludvik Munsterhjelm, jok’on kiärtäny Kiinat, Japanit,
Sahalinin saaret, Beringin salmet, Kamtshatkat ja Huippuvuaret
(sellaaneki merkilline miäs siälä Petsamos elelöö) väitti, jotta koltat
on samaa kansaa ku ainokansa Pohjoos-Jaapanis. Sanoo, jotta n’oon aiva
saman näköösiä. Mutta kyllä se nii kumminki taitaa olla, jotta koltat
on venäläästen ja lappalaasten sekarotua. Niistä sopii sanua, jotta
käret on Esaun käret, mutta ääni on Jaakopin ääni; s’oon sitä paljo,
jotta kolttaan kruppi on ryssien perua, mutta kiäli on lapinkiältä,
joskin sen kaukaasta murretta ja venäjänkiälen sekootusta.
Koltat asuuvat suurimmaksi osaksi Venäjän pualella, Kuallan
niämimaalla. Niit'on nuan parituhatta ihmistä yhtehensä, ja Suamen
pualella asustaa niistä 300—400 henkiä. Patsjoella niitä asuu
Vouvatusjärvellä, Höyhenjärvellä ja Kolttakönkähällä, likillä
Salmijärviä on sisämaas suuri Pasretskin kolttakylä. Sitten niit'on
Petsamon luastarin likillä ja kankaases Suanikyläs, jok’on aiva
Suamen ja Venäjän rajalla. Koltat eläävät kiartolaas-elämää niinku
lappalaasekki. Neljä kertaa vuares ne kokuaavat kamppehensa, kipponsa
ja kapponsa, akan, kersat, lampahansa (jota ne lypsääki!), koiransa ja
välistä koko mökkinsäkki poron pulkkihinsa ja siirtyyvät paremmille
kalastus- ja mettästysmaille. Niill'on rakennettuna erityyset
talvi-, kevät-, kesä- ja syysasumukset, johka ne muutteloovat
vuarenaikaan mukhan. Kesät ne kalasteloovat syränmairen järvis ja
jois, kokuaavat syätävää talven varaksi ja paimenteloovat porojansa
tunturiilla. Talveksi ne kokoontuvat yhteesihi suurempihin talvikylihin
pääasiallisesti syämähän kesän saalista ja juhlimahan. Talvisin ne
käyvät poroollansa pitkät matkat hakemas Muurmannilta, Petsamosta eli
Norjasta jauhot, tupakit, viinat ja tarvestavarat. Mutta jos ei oo
millä mällää, nii puroo kolttaparka vai paljasta kalaaki. Kesää on
kolme kuukautta ja sinä aikana pitää pohjan perukkaan ihmisten saara
kokhon yhreksänkuukautisen muanan ittellensä, sillä talvella lumen ja
jään keskeltä ei löyrä paljoakaa suuhun pantavaa. Kun talvi on kylmä,
pitkä ja pimiä, eläävät ihmiset monia kuukausia lumehen hautaantunehis
pöksissänsä. Meikälääne miäs imehtelöö kolttaan huanoja ja hataria
asumuksia, jotta kuinka niis kovalla pakkaasella tarkenoo, ku täälä
etelämpänäki tahtoo vilu hampahia louskuttaa hyvin rakennetuus ja
tulpatuus huanehis. Mutta siinäpä s’oonki juttu, jotta talvella lumi
peittää siälä mökin nii tivihisti joka pualelta, jotta harvaki tupa on
lämpööne. Ja mitäs kesäll'on väliä, ku aurinko paistaa lekottaa yätä
päivää. Kesällä ne asuuvakki parhaasta päästä paljahan taivahan alla.
Siälä Höyhenjärvellä, ku se moottori toppas, pistäännyymmä me Hermannin
kans kolttakyläs. Aurinko oli silloo jo pualipäiväs ku me kontiimma
yhtehe kolttamökkihi, mutta väki oli siälä vasta ylhänousus. Toiset
viälä makasivat. Kesääsin on siälä Jäämeren rannalla ihmisten päivä
käännetty nurin, lltaasin ja öisin kalastethan ja valvothan yli pualen
yän ja aamupäivä tiätysti nukuthan. Niinpä oli tämänkin huushollin väki
ollu yällä kalas ja justhin ylhä nousivat, ku kolkutimma ovelle.
Kolttien mökit ovat sen kokoosia ja näköösiä ku meirän puales
siantiiut. N’oon pyäreestä laronhirsistä tölöösesti koppulootuja
neliiskanttisia ja miähenkorkuusia »pikkupuaria», lauta- ja
mätäskattoosia mökkiä, john'on kahres seinäs pikkuuset ikkunat.
Mitättömän näköösiä n’oon kolttaan asumukset ja ovi on nii piäni, jotta
kumaras konttimalla ja tukkimalla sinne sisälle mahtuu. Pahoon muakin
ahristi ku tukiin sisälle, ja ku Hermanni rupes samasta lävestä sisälle
yrittämhän, tarttuu se nii hartioosta kiinni ovehe, jotta mä huurinki
sille jotta:
— Jätä helkkaris Hermanni se loppu kropastas sinne pihalle, ei se tänne
mahru!
Mutta se vai puski ja punnasti, ja hinkkas ku hinkkaski viimmee ittensä
kans sisälle.
Koltan tupa on yhtä yksinkertaane sisältä ku päältäki. Tavallisen
miähen pää kolajaa kattohon, mutta koltat ovakkin lyhkäästä väkiä.
N’oon heikkoja ja hintelöötä miähiä. Ku takaapäi katteloo kolttaa, nii
luulis jotta siin’on jokin poikaane sun eresnäs, mutta ku se kääntyy
ympäri jotta näet naamataulunki, nii jäät suu auki kattomhan: Siin'on
vanhan äijän naama nuares varres!
N’oon ouron ja hullunkurisen näköösiä, piäniä vanhoja kääpiöötä. Mä
kattelin kauan aikaa yhtä niistä kolttaäijistä ja sanoonki Hermannille
jotta:
— Mihnähän kumminki m'oon tuan naaman ennen nähny?
Sitte muistin jotta:
— Voi armas jee, tuall'on justhin sen saman pussiryssän naama, joka
ennen vanhaan pruukas kulkia meirän köökis kaupalla. Heti ku se oven
aukaasi, nii rupes hokemhan jotta: hjyve emintä, oshtaka nestuuki,
huivi, burlugari, kalsongi. — Sama naama, silmät, nenä, musta parta ja
kaikki tyynni, mutta päätä vai on piänennetty!
Kyllä mä tulin lujasti siihe uskoho, jotta koltat on ryssien ja
lappalaasten sekarotua. Eikä ne tartte suinkaa olla kaikki munkkienkaa
jälkelääsiä; asuuhan siälä Jäämeren rannalla ja Kuallan niämimaalla
paljo muitaki ryssiä ku munkkia. Ja syntisäkkiä n’oon muukki ku
»munkat», niinku siälä Petsamos munkkia nimitethän.
Koltat ovat ryssänuskoosia. Venäjän vallan alla ovat ne vuasisatojen
kulues oppinhet niin paljo venäjänkiältä, jotta kaikkien kolttamiästen
kans tuloo sillä kiälellä puhees toimhen. Vaimoväjestä vain harvemmat
ymmärtäävät ryssää. Kolttien oma kiäli, jota ne keskenänsä puhuuvat,
eruaa läpinkiälestä siksi paljo, jottei lappalaanen ja koltta kaikin
aijoon pääse tolkulle toistensa puheesta. Mutta paljo on kolttien
kiäles, samoon kun lapinkiäleski suamalaasia sanoja, jotta aina siitä
vähä ymmärtääki. Ja helposti oppii koltta suamia. Täs vähä näytteheksi
koltankiälestä: Suomakiil ja saamekiil (lapinkieli) sama kiil, a ei
samoin sarnuta. Sie srnut venes, a mie sarnum voonas, ja sie korrat
perkele, a mie korram pärgalak. (»Korrat» sana on myös vironkiäles,
»kurat», ja merkittöö kiroamista.)
Koltan tuvas on ovinurkas liuskakivistä larottu avonaane takka, josta
menöö suara savuaukko katolle. Kolmella seinällä on matala penkki, jota
käytethän istumishen ja makaamishen. Keskellä huanesta on piäni pöytä
ja siinä viäres jokin juurakosta veistetty oksajalkaane istumakränkky.
Muurin viäreesellä ikkunattomalla seinällä olevalla penkillä on
muutamia fatia, pata ja kaffipannu, teekeittiö, kauhoja ja lusikoota.
S’oon niinku astiahylly. Mitää sänkyjä ei oo. Maatahan vain niillä
klasinaluspenkiillä, jotaki riapuja ja täkkirauska alla ja päällä.
Sellaases piänes pöksäs, jok’on 4 eli 5 metriä kanttihinsa, asustaa
välistä perhe, johna voi olla kymmenkuntaki henkiä.
Ei oo koltilla liikaa maallista kapistusta vaivoona. Akooll'on
joku fati, pata, pannu ja pari kaffikuppia. Miähillä kirveskrapa,
poronpulkka, venesrähjä ja vähä verkkoresuja. Koltill'on viälä
sellaasiakin venehiä, johna pohjalaurat on poronsualilla
kiinnineulottu, ku ei oo nauloja. Koltta-akat kehräävät villalankaa
värttinällä, jok’ei suinkaa oo häävinen rukkirustinki. Kesääsin
pukoovat kolttanaiset ittensä kirjavankoreehin ostokankahisi. Pääs
niill'on omitekoone kovasti kruusattu korkia päähines, jok’on
kamman-muatoone, ja sirothan hiusrajahan ottalle kiinni.
Kolttanaiset ovat arkoja ja ihmisvauhkoja, jotta lähtöövät pakhon,
ku näköövät viarahan tulevan. Mä pyyrin saara valokuvata yhren mökin
emännän, mutta se pelkäs konesta n’otta lähti karkuhun ja jätti äijän
yksin kuvahan. Miähet on pujettu ku mikkäkin resu-Pekat. Niill'on
kaikellaasia vanhoja sekalaasia vaattehia päällä ja vetäävät ylensä
mitä vai, n’otta n’oon kerrassa kummallisen näköösiä lunttuäijiä.
Saattaa olla sotamiähen housut, ryssän karttuunipaita, isoo takkireuhka
ja haljennu knalli pääs. Talvella koltat käyttäävät poronnahoosta
tehtyjä turkkia.
Sivistyksehen ja älykultahan nähren on koltat kovasti alhaasella
asteella. Niiren joukos on paljo sellaasiakin, jokk’ei taira
räknätäkkää ku kymmenehen asti sormilla. Mitä siitä menöö ylitti, s’oon
paljo. Mä kysyyn yhreltä äijältä sen ikää, muttei se tiänny kuinka
vanha s’oon. Sanoo vai jotta:
— Oon mä jo vanha, mutta äitee on viälä muakin vanhee.
Kolttien yksinkertaasuuresta kerrothan paljo hauskoja juttuja. Kun
koltalta kysyy jotaki matkaa, jotta kuinka pitkä sinne on, niin se
saattaa sanoa jotta:
— Pitkä sinne on.
Jos taas kysyy samaa matkaa, jotta kuinka lyhyt sinne on, nii se voi
yhtä tyynehesti vastata jotta:
— Lyhyt sinne on.
Ja kun hämmästyny kysyjä imehtölöö jotta:
— Onko sinne pitkä ja lyhyt yht'aikaa? — nii koltta sanoo jotta:
— On sinne pitkä ja lyhyt.
— Kuinka nii?
— Ka, hyvä veli, jos on hyvä ilma, niin on lyhyt matka, jos paha ilma,
nii on pitkä matka!
Salmijärven kansakoulunopettaja kertoo, jotta kolttalasten opetus on
epätoivoosta tyätä. Kotona ei lapsia kasvateta minkäänlaasille tavoolle
ja syränmaan mettis ku ovat kasvanhet, nii ei niill’oo minkäälaasta
käsitystä mailmasta. Kaksikerroksine taloo on kolttalapselle sula
mahrottomuus. Harva on niistä nähny hevoosta, eikä tiärä minkälaane
itikka on lehmäkää, elääkö se puus vai maas.
Sama opettaja kertoo jotta hän kerran näytti kolttalapsille junan
kuvaa, ja seliitti, jotta sillä kuljetethan ihmisiä ja tavaroota.
— Vetääkö, opettaja, porot junaa? — kysyy kolttalapset.
»Velvollisuus», »kunniootus», »sivistys», »rakkaus» ja muut sellaaset
korjat sanat on niille purkista hepriaa. Sellaasia asioota ei oo nähty,
ei kuultu. Lapset ovat ku puusta puronnehia, eiväkkä jaksa ymmärtää,
merkittöökö nua sanat syätävää vai juatavaa. Kostaa siinä olla opettaja
sellaasten alkuperäästen ihmislasten keskellä.
Munsterhjelm Petsamos kertoo jotta hänen puarihinsa tapaa tulla kolttia
ostoksille sillä lailla, jotta ne levittäävät kaikki rahansa tiskille
ja kysyyvät, jotta:
— Mitä sä näillä annat?
Koltta viisooloo sitte puaris ympärillensä sormella jotta:
— Saanko tuan kankhan, tuan puukoon, tuan karamällitöntterön, tuan
peilin, tuan huivin, tuan silkkinauhan, tuan nahkaremmin, nua
paperossit, tuan villapairan j.n.e.
Kauppias lupaa ottaa nii kauan ku kärsii ja sitte karjaasoo jotta:
— Top, nyt piisaa!
Niin on kaupat tehty ja hantesmanni huitaassu suuret ja piänet lantit
tiskinlootahansa. — Koltat on ku piänet lapset persoja makoosehe,
kaikellaasehe joutavaha rihkamhan ja turhanpäivääsihi kapistuksihi. Ja
viinahan! Siitä antaa koltta-äijä vaikka viimmeesen poronsa. Sitä juaa
miähet, naiset ja pikkulapsellekki annothan ryyppy.
Koltat on häviävä suku, samoon ku lappalaaset. N’oon ruti köyhiä
ja lisäksi laiskaa ja heikkua väkiä, jokka eivät pärjää enää
elämän taistelus, ku niiren kalavesillen on tullu väkevämpiä ja
sivistynehempiä ihmisiä. Tukkijätkä ei suinkaa oo erityysemmin
sivistyny, mutta koltan rinnalla s’oon vähintäänsä professori ja
insinööri. Sellaasena koltta pitää lentojätkää, samoonku jätkä ittekki.
Luannontilas elävän ihmisen täytyy väistyä syrjähän vähästäki
sivistyksestä osalliseksi tullehen tiältä. Se on mailman säälimätöön
meno, ja siälä pohjolan syränmais kolttaan ja lappalaasten paris
tuloo matkamiäs vasta näkemhän ja ymmärtämhän aineellisen ja henkisen
sivistyksen merkityksen ihmisten ja kansojen elämäs.
Puisella ongenkoukulla kalaa narraava koltta on säälittävä olento.