Patsjoen hotelli! — sehän kuuiustaa suurenmooselta. Vai on siälä
pohjan perukoolla oikee hotelliki? — Ompa vai ja hyvä onki, vaikkei se
sellaane oo ku täälä alamais hotelliksi kuttuthan.
S’oon vai pikkuune miähenkorkuune mökki, john'on pikkuune tupa ja
kapanmittaane kamari. Ullakkokin on niin korkia, jotta friskisti mahtuu
kurkiharjan kobralla lyhkääne miäs kontillansa seisomhan. Päärys on
iikkuna ku uuninluukku, mutta siin'on oikee klasista klasi. Ullakkoa
käytöthän reissaavaasten makuukamarina ja siälä meiränkin sakkimma,
yhtehensä 13 henkiä, kahtehe suaraha rivihi larottuna ku silakat
viäretyste nukuumma suloosesti yämmä, lakki pääs ja saappahat jaloos.
Kovaa kuria ja komentua siinä tarvittihin, jotta kaikki mahruumma
lameellensa järjestykses makuulle. Ku toista kylkiä rupes puulla
porottamhan, niin komennuksen mukhan piti koko rivin kääntyä.
Ja vaikka Jakolan-Mikon akka kehahteli jotta:
On niitä herroja meillä ennenki nähty — nii sanon mä vaa sen, jottei
Patsjoen hotellin ullakolla oo ennen eikä taireta koskaa vastakaa
nährä yhtähaavaa nii tukevaa reissupoikaan sakkia ku se meirän joukko
oli. Siin’oli kaikki tiäthet ja asiantuntemukset erustettuuna. Oli
maanviljelys-, kauppa-, kunnallis-, lääkintä-, mettä- ja sotaneuvoksia,
sanomalehtimiähiä ja hianompaaki sukupuulta. Ja rikosoikeuren
professoriaki oli toista sataa kiina — —
Itte tämä hotelli, Jakolan-Mikon huusholli, sijaattoo kaunihin
Höyhenjärven rannalla, niämen kukkulalla, jost'on komja näköala
järvelle.
Kyselin Mikolta sen elämänvaiheeta ja kuinka s’oon tänne kauvas
erämaihin tullu asunahan.
— Nälkä ajoo! — vastas Mikko, jok’on jo yli 70 vuaren, mutta
suaraselkääne ja luja miäs.
Pyyrin saara ottaa valokuvan Mikosta ja sen emännästä. Naurahtelivat
siinä molemmat jotta:
— Mitäs meistä ny, vanhasta äijästä ja muarista valokuvaa — — mutta
tulivat kumminkin tuvan portahille ja siinä knäpähytin. Mikko pisti
oikee sikaarin suuhunsa jotta näyttääs komjammalta. Ja muari vai
muutoon muhooli.
Jakolan-Mikko on tomeran muarinsa kans, joltei sanat lopu eikä
turhia kruusaale, syntyysin Kittilän pitäjästä. Siältä ovat suurten
nälkävuasien jälkhen siirtynhet yli Lapin tunturien Patsjoelle
nykyyselle Petsamon aluehelle, joka silloo kuuluu Venäjälle. Samoon
tekivät siihen aikahan monet muukki, ku elämisen mahrollisuuret
kotopaikalla loppuuvat. Jäämeren rannoolla, jois ja järvis oli silloon,
niinku nykki, eres kalaa, jota sai helposti pyyretyksi. Ja paljahalla
kalallaki pysyy ihminen hätätilas hengis. Mettis on lintuja, maas
marjoja ja — puis kuarta. Pettua pitää viälä tänä päivänäkin Lapin
erämaan monen asukkahan purra henkikullan pitimiksi.
Nälkää pakhon lähti Jakolan-Mikkokin akkoonensa viirettäkymmentä vuatta
sitte, kirves ainuana aseena. Sinne Höyhenjärven rannalle asettuuvat,
risuusta ja puunrungoosta koppuloovat ittellensä katoksen pään päälle.
Talveksi se hautautuu lumihin ja oli lämpöönenkin. Järvestä pyyrystivät
kalaa, mettästä pauloolla lintuja. Ei ollu silloon likilläkää muita
ihmisiä ku porolaumoonensa kiärtävät lappalaaset ja koltat. Nyt on
tullu jo naapuriakin Höyhenjärvelle, oikee selviä suamalaasia.
Ryssän vallan aikana ei ollu Mikonkaan nimi kirjoos ei kansis. Eleli
vain omin luvin ku mettän peto. Joskus ilmestyy Mikon mökille siihen
aikhan jokin venälääne tsinovnikka, piisari eli mikhän mahtiherra
mahtookaan olla, tiuskas nimiä ja kysyy lupaa, millä Mikko on asettunu
Venäjän kruunun maille.
Mikko ei ymmärrä ryssää, mutta oppii kumminkin pian puhumhan venälääsen
virkamiähen kans ruplan rahalla. Ei tarvinnu muuta ku töytätä herran
käthen jonkin ruplan, nii selvä tuli ja ryssä posmitti jotta:
— Nitsevoo, hjuva mjees, soronnoo ja harassoo.
Sillä lailla joutuu Mikko samoon ku muukki sinne muuttanhet suamalaaset
maksamhan verua vai ryssälääsille nurkkasihteeriille, jokka rupesivat
käymhän joka vuasi ja välistä usiemmaastikki.
Parikymmentä vuatta sitten tuli Petsamoskin Venäjän vallan aikana
jo päreet komento, nii jotta näitä kirjattomia erämaan asukkaina
ruvettihin panemhan hengille ja väliinsä sortteeramhan verollekki.
Pitkiä riitoja ja neuvotteluja käythin, mutta suamalaaset pysyyvät
sitkiästi mökiisnänsä, jonka olivat luvatta rakentanhet, vaikka monekki
häätötuamiot tuathin. — Ny, ku Petsamon alue on joutunu Suamelle,
järjestöthän siälä asioota parastaikaa sillä lailla, jotta ihmiset
saavat pitää mökkinsä ja maansa omanansa. Mutta hitahia n’oon nämä
Suamen herraanki kiiruhut, valitteloovat Lapin ihmiset.
Kovas kamppaalus ja puuttehes kuhnivat ensimmääset vuaret siinä
Jakolan-Mikon risumajas. Vähitellen elämisen puali vahvistuu, tuli
lapsiaki ja Mikko miälistyy niin niämehensä Höyhenjärven rannalla,
jotta rakenti oikian tuvan. Teki kamarinkin niinkun herrasväjes
pruukahtan ja haki pitkän matkan takaa Norjasta oikee klasiset klasit
mökkihinsä.
Siälä Jäämeren rannalla ja Perä-Lapis on tapana, jotta liuskakivistä
rakennettu leivinuuni seisoo pihalla. Niin oli Jakolan-Mikoskin.
Uuni on niin pikkuune n’otta sinne mahtuu vain pari piäntä kyrsää,
mutta siäläpäi leivothankin joka päivä. Tehrähän riaska-leipää, kyrsä
kerrallansa. Johki kuppihin eli fatihi akat vai pyärähyttävät taikinan
ja sitte uunihin ja suuhu. Hätäriaskaksi meirän puales sellaasta leipää
sanathan.
Ei oo siälä tiiliskiviä, mistä takan ja tornin rakentaas. Sitä varte
onki takkarustinki ja torni tehty valikoorusta liuskakivistä ja savia
pantu välihin. Puusta on uuninpellikki. Ja mätäs lyärähän tornin
nenähän.
Täälä erämaas sen vasta huamaa, kuinka kovasti mukavaa on ihmisten
elämä rintamais, john’on käytettävis kaikellaaset konehet ja pälehet.
Sahattu lauranpala seki on jo merkillinen ja kaunis kapines. Rupias
hongan kyljestä veistämhän kirvehellä tuuman lautoja! Laita ikkunapuut,
ovet, laattiat, kattolaurat, vesikatonkin, pöyrät ja lavittat
kirvehellä niinkun Jakolan-Mikko on saanu tehrä! — Nyt on jo olot
muuttunhet vähä paremmiksi, ku alempana Patsjoella on yhres paikas
pianoone tuulella käypä sahaki.
Tyätä ja ahkeruutt’ on siinä tarvittu. Sen niämen, jolla mökki seisoo,
on Mikko akkoonensa mettiköstä raivannu tasaaseksi nurmikoksi, josta
nyt niittelöövät kesääsin talvenheiniä kolmelle, neljälle lehmällensä.
Mökin erustalla on aika suuri perunamaa, jok’on hirsikehällä ympärööty
ja multa tuatu kantamalla. Lanta otethan siinä mökis navetasta tarkoon
taltehen, säilytethän katosalla ja hoirethan paremmin ku mualla Suames
mones palkitus puuställis.
Sellaane on Jakolan Mikon huusholli.
Se on paras taloo koko Patsjoen jokilaaksos ja hyvin kannattaaki vai
Patsjoen hotelliksi nimittää, ku siältä saa reissaavane aina ruakaa,
hyvää fiiliä, leipää, kaffia, paperrossiakin ja ystävällisen yäsijan,
vaikk’onkin ahtahat paikat.
Ja mökki on pesty ja puhras ku klasipottu jotta kuvansa näköö. Mikon
puuhakka tytär passaa matkamiähiä ku paras pufetsikka. Kyllä vai
miälellänsä sinne Mikon mökkihin pistäytyykin. Siäl'oli Petsamon
matkallansa yätä prisitäntti Toolpäriki, joka antoo Mikolle oman
valokuvansa ja kirjootti kiitokset päälle. Kuva seisoo nyt piirongin
päällä siälä tuvas ja Mikon muija viittaa vai kärellä jotta:
— Ompahan meillä käyny yks ja toine. — Tuaki oli täälä.
Seinällä on Sakari Pälsin ja Pakana-Lamppeeninkin kuvat. N’oon kans
ollu yätä siälä ja lährettänhet kuvansa muistoksi. S’oon se sama
humoristi Lamppeeni, jok’on kirjoottanu monta hauskaa matkakirjaa ja
täs vuasi sitte julkaasi lentokirjaasen, johna se suurella äänellä
kysyy Suamen kansalta jotta: »Kuka on pakana?»
Ja Suamen huumorintajuune kansa veti suupiälet korvihi ja heti arvas
jotta:
— Larnppeeni!
Muita pakanoota ei meillä vissihin ookkaa.