Laanilan kevaritaloo on tunturin juurella. Parin kilometrin pääs
siitä alkaa Saariseljän tunturiharjanne, joka kulkoo Lapin poikki ja
jakaa joet kahtahalle, toiset etelähän Keminjoen vesistöhön, toiset
pohjoosehe päin Inarinjärven vesihin. Siinä on tunturi toisensa perähän
yhres jonos, ku katonharja, joka kaataa kahtahalle. Muttei se mitää
eri korkiaa vuaristua oo. Maa nousoo hitahasti pitkän matkaa ja itte
ne tunturit on tasaasia ja silooseksi leivotuita ku limput. Ei niinku
ryssänlimput, mutta sellaasia ku vanhaa laija suamalaaset varileivät.
Siitä sen hyvi ymmärtää, ku autolla saattaa laskettaa korkeemmalle
kukkulalle asti.
Mutta ennenku me jätämmä sen Laanilan majataloon, nii mun pitää
muistaa sanua, jotta siälä s’oon mettästäjään paratiisi siinä Laanilan
ympäristööllä. Maisemat on kerrassa komeeta ja suuremmoosia, korkeeta
tunturia, harjuja ja vaaroja joka pualella; lintuja ja jäniksiä joka
puskan juures. Kuivat, laajat hiatakankahat joka pualella. Passaa
siälä pyssy seljäs pasteeraalla. Ei siälä henkiä salpaa. Ilma tuntuu
köykääseltä hengittää ja aurinko paistaa mollottaa taivahalta yätä
päivää. Ja on siälä siksi toiseksi suurempiakin otuksia. On kettuja,
näätiä, ahmoja. On susia ja karhujakin. Ja jois ja järvis, joit'on
joka pualella, on kalaa jos jonkin sorttista. Kelpaa siälä mettämiähen
elellä ulkoilmaelämää viikon kaks ja tulla parantunehena ja parempana
ihmisenä takaasi tänne sunnuntai-mettästäjään valtakuntahan, johna
pitää jänikset ostaa torilta tyyrihistä hinnasta ja valehrella
sellaasia juttuja jotta ittiäkin hävettää.
Sinne Laanilahan kehoottaasin mettästäjiä lähtemhän kesälomaansa
viättämhän. Eikä vissisti kukaa karu sitä kesää. Jos ei haluttaasi aiva
taivasalla maata, nii siinä Laanilan kevaris sopii olla kortteeria.
Laanilasta alkaan rupiaa tiä hiljallensa nousemhan. Eres näkyy
siniseltä hohtava korkia Kaunispään tunturi, joka sitä mukaa kumminki
alenoo ku likemmäksi tullahan. Ku ollahan maantiän korkeemmalla
kobralla, nii imehtölöö, jotta tuallaane nyppyläkö se ny oliki vai,
joka näytti nii kovasti korkialta kauempaa. Tiä kulkoo melkeen keskeltä
tunturin ylitte. Kaunispään huipulle nousu on nii loivaa, jotta autolla
voi ajaa kukkulan harjalle. Me nousimma kumminki pois ja kävelimmä
ylhä. Mutta pitee sinne oli ku silmähän näytti. Ainaki kilometrin
verran on sinne tiältä matkaa.
Tunturit on aivan alastomia ja patjahan näköösiä kallioota. Vai jäkälää
ja marjanvarpuja kasvaa niillä. Jota kauemmas pohjoosehe ja jota
korkiammalle tullahan, sitä matalammaksi ja kitukasvuusemmaksi puut
käyvät. Se johtuu tiätysti ilmanalasta, kylmyyrestä, märkyyrestä ja
misthän kaikista riippuukin, mutta nii se vai on, jotta ku tunturin
rinnettä nousthan ylhäppäi, nii äkkiää tulooki ethen paikka elikkä
raja, jota ylemmäs ei ykskää puu nosta latvaansa. Tunturin ympärillä
saattaa kasvaa hyvinkin tihiää mettää, varsinki koivua ja mäntyä,
mutta koko mettä on vissillä korkeurella ku saksilla klumpattu
yhtätasaaseksi. Tästä mettän rajasta nousoo sitte harmaa tunturi,
puuttomana ja alastomana, suurena, hiljaasena ja tasaasena kaarena.
Mutta siältä korkialta kummulta, tunturin huipulta aukee
satakilometrinen unohtumattoman valtava ja hurmaava näköala. Varsinkin
ilta-auringon valaastukses on siälä silmiä hivelöövä färiloisto, joka
aiva häikääsöö.
Me satuumma tulemhän Kaunispään tunturille keskiyön aikhan, ku kesäyön
aurinko seisoo paikoollansa nuan korennon mitan taivhan rannan, elikkä
paremmin sanojen toisen tunturin yläpuolella. Seliaasia kultapilviä,
punaniskoja ja teräksen sinihehkua en oo koskaan nähny taivahalla
palavan ku siälä. Eikä niitä mualla ookkaa ku Lapin tunturiilla!
Ja maa taivahankannen alla, mikä färien moninaasuus ja väreely siälä
onkaa! Tunturien rintehis on mustan sametin kaltaasia juavia; siäl'
on varjua, joka vähitellen kirkastuu auringon pualella tuareheksi
syvänvehriääseksi mäntymettäksi. Siinä viäres nuari viälä täythen
lehtehe puhkeematoon koivikko kuultaa keltaasenvehriääseltä. Tuala
paistaa aurinko harvahan männikköhön, josta yksinääsiä männynrunkoja
välkkyy ku kultaloimia vehriääses kankahas.
Ja kun kattot jalkoohis, mihnä seisot, nii totisesti säikährät. Näet
pölyyset kenkäs ihanalla punaasella purppuramatolla. Siinä kasvaa
ympärillä joka paikas piäntä punaasta tunturikukkaa, niin tihjäs,
jotta näyttää siltä ku koko tunturin ylle olis levitetty punaanen
kukkaasmatto — mokomankin viarahan poljettavaksi! Tunnet ittes
syntiseksi ja piäneksi. Ja sitä sä ootkin, oo sitte kukas tahrot, joka
tunturille tuut. Kärpäänen sinä oot, oikia navettakärpäänen Luajan
suuren kaunihin kaarevan katoksen alla. Kärpäänen oot, elikkä et eres
kärpäänenkään, kärpääsen jälki vai, hajutoon ja mautoon näppylä sinä
siälä tunturin huipull’oot, vaikkas täälä ihmisten ilmoolla kuinkaki
mahtava, mahakas ja rahakas pontsari olsit.
Oon mä nähny monenki tairemaalarin suuria färiläjiä kankahillensa
fläiskivän, harjakset pystys seliittävän ja vannovan, jotta mitää
sen kaunihimpaa, väkevämpää, hurmaavampaa ei mailmas oo ennen nähty
ku hänen töherryksensä. Mutta niille sanon mä, jotta menkää klopit
sinne Lapin tunturiille kattelemhan ja imehtelemhän färiä ja kaunista.
Siälä rookaatta kaikkien aikojen suurimman färimestarin ja saatta
tyhminä kananpoikina ihaallen töllistellä sen käsialaa. Mutta tukkikaa
syntinen suunna ja katkaaskaa kurjat pensselinnä, sillä että te pysty
sen mestarin tauluja eres kopioottemhankaa. Niitä pitää vain kattella,
hiljaases miäles kiitellä ja siunata, ku on saanu hetken nährä Lapin
färiloistoa.
Juhlallisin miälin, niinku jokin salaane kaipaus olis rinnas täyttyny,
asteloo matkamiäs tunturin kuvesta alha tiälle, joka johtaa taas
takaasi maailman turulle, ihmisten ilmoolle. Mutta silmhän on jääny
kuva, miälehe muisto, joka lämmittää viälä vuasien takaa.
Kaunispään tunturilta rupiaa tiä läskemhan Inarinjärven laaksohon. Pari
kevaritalua siin’on välillä ja matkaa neljättäkymmentä kilometriä.
Mutta se on hauska ja vaihteleva taival. Kasvullisuus on siälä
rehevämpää ja iloosempaa ku Sorankylän ja Laanilan välillä. Tuamia
kasvaa tiän varres suuria puskikoota ja ne kukkiivat väkevästi
tuaksuten viälä heinäkuun 1 p:nä, kun Inarinjärvelle saavuumma. Ja
samahan aikahan oli viälä toinen puali Inarinjärvestä jääs'. Mutta
kevät oliki sinä kesänä kovin myähä. Lehtipuu ja mänty on sillä
pualella tunturia vallalla. Kuusi on jääny kokonansa tunturijonon
eteläpualelle. Sitä ei tapaa Inarin alueella muuta ku ylen harvas, nii
että niistä imehenä kerrothan ja mainithan, mihnä sellaane kasvaa.
Niimpä on Inarinjärven saroosta saarista vain yks ainua, nimeltä
Mahlatti-Roiro, jolla kasvaa jokin kuusipuu.
On se Inarinjärvi eri präiskäles järveksi. S’oon yli 2,500
neliökilometriä. »Maammekirjashan» laulethan, jotta yks äijä meinas
kerraasti mitata, kuinka syvä s’oon, mutta äijän naru katkeski. Ja
eikös s’ollu nii, jotta järvi muka lauloo, »oon niin syvä kun oon
pitkäkin. Eikä sen syvyytt’oo mitattu sittemmin»? Mutta kyllä se
Topelius laulaa lurahutti silloo vähä lompuskaa joukkohon. Kaunis s’oon
kyliä Inarinjärvi ja kovasti kirkasta vettä, muttei s’oo kumminkaa
pohjatoon. 60 metriä on syvimmältä kohtaa. Neljäkymmentä Lapin äijää
sais siinä seisua toistensa olkapäillä ennenkö ylimmääsen noukka
verestä nousis. Itte järvi on kovasti monihaaraane ja sokkeloone.
Ja saaria ja niämiä on jos kuinka paljo. Kalaa on runsahasti ja
monellaasta. Haukia ei piretä siälä eres kalanakaa. Sitä halveksuthan
ja haukuthan »jängän koiraksi». Siikoja, taimenia, harria ja muita
sellaasia lohensukuusia fiiniä kaloja siälä vai ongithan.
Kun neuvoon mettästäjiä menemhän Laanilahan, nii täälä Inaris s’oon
kalamiästen paratiisi. Ei trenkää särkiä, salakoota ja muuta roskakalaa
onkia, passaa vai verellä kyynärän mittaasia »tammukoota». Mainio
majapaikka on Virtaniämen majataloo, jok’on nyt Matkaaluyhristyksen
hoiros.
Inarinjärven eteläpääs on Ivalon kylä, jok’on Inarin pääpaikka, vaikka
Inarin kirkonkylä onkin järven länsilairalla. Ivalosta menöö vai huano
kinttupolku kirkolle maata myäri. Sinne kuljethan moottorivenehillä
järviä pitki. Ivalos on Lapin rajavartioston yks pääkortteeriista.
Rajasotilahat olivat siälä melkeen järjestänsä Etelä-Pohjanmaan
poikia Härmästä, Lapualta, Kauhavalta ja Lappajärveltä. Itte olivat
rakentanhet ittellensä hauskan kasarmin. Pulloposkisia ja hyvinsyänehen
näköösiä olivat. Ja tervhyysiä lährettivät kaikille, jotta kyllä siälä
hyvin voitahan.
Matka Sorankylästä Ivalohon on 165 kilometriä. Sillä välillä on
usiampia kertoja kuljetettava auto lossilla elikkä färillä jokien
ylitte. Kuljetuksesta menöö tiätysti maksu färikaralle, joka kuljettaa
ylitte. N’ei ota maksua pohjoosehen mennes ollenkaa. Sanoovat vain,
jotta kerkiääpä tuan saara. Äkkiouto tykkääs pian, jotta taisit jäärä
miäs nyt omaas paitti, ku nii vain päästät auton menemähän. Mutta asia
on kattokaas sillä lailla, jotta joka sinne pohjoosehen menöö, nii
kyllä se kans vissisti takaasi tuloo ja käunihisti saakin lossirahan
maksaa, joka muutoon ei ookkaa aiva piäni.
Ei auta muu, ku ei kerran oo, ku yks tiä, joka Lappihi via!