Sorankyläst’ on 130 km Lapin kultajoelle, Hangasojalle, jonka viäres on
Laanilan majataloo. Rovaniämeltä asti on sinne kokonaasta 266 km. On
siinä matkaa, mutta autolla sen huristaa yhres voorokaures.
Laanilan tianoot on tullu kuuluusiksi siitä, jotta siäl’ on suuret alat
kultapitoosta hiatamaata. Vuanna 1868 oli siälä tutkimas jokkin valtion
vuari-insinöörit ja huamasivat, jotta Ivalonjoen varsilla, nuan 700
neliökilometrin alalla, oli maaperäs runsahasti hianua kultahiataa.
Löyröstä leves heti tiato ympärinsä ja sinne lähti paljo ihmisiä
kultaa kaivamhan. Kulta on siälä hiaran joukos piäninä kryyninä joen
pohjis ja ranta-töyris. Ja se huhtominen tapahtuu sillä lailla jotta
tavallisehen pläkkifathin otethan maata ja kaarethan vettä päälle.
Fatia huiskutetaan sitte varovaasesti jotta hiata ja rapa fläiskyy
lairan yli pois. Farin pohjalle jää lopuksi raskahammat ainekset ja
kullan murut. Huhtomista jatkethan aina vai mones veres ja viimmee
ruvethan syynäämhän, jotta tuliko siitä mitää. Lopuksi kaarethan sakka
farin pohjasta paperin päälle, kuivathan ja puhaltamalla peraathan
loput roskista pois. Silloo on siihen jääny piäniä ruskahtavan
färisiä kultajyviä, joista toiset saattaa huamata kullaksi paljakalla
silmälläki. Ku ne kokenhet kullankaivajat kaatavat sakan fatinsa
pohjalta kämmenelle, nii painosta jo tuntoovat, onko se oikiaa tavaraa.
Tätä fatikonstia käytethän etupääs vain ku ettithän ja tutkitaan,
onko maas kultaa. Mutta ku suurempihin töihin ruvethan, niin
rakennethan puusta ränni ja johrethan siihe jostaki ylempää vesi
virtaamhan. Rännihin sitte lapioorahan maata ja vesi virutteloo ja
viää ravat mennesnänsä. Rännin pohjahan tarttuuvat kultajyvät, jokk’on
raskahammat. Ne tiätysti kravathan ja putsathan tarkasti, ku tyät
illall’on päättyny. — Aina silloo tällöön, ja sitähän kullankaivaja
vavistuksella orottaaki, sattuu farin pohjahan jäämähän vähä tavallista
suureet kultaklimppi. Mutta siälä meirän Lapis on kulta murennu nii
riivatun piäniksi palooksi, jottei tahro löytää eres kriiskryyninkään
kokoosta jyvää. Suurin kullanpala, mitä siäl’on koskaa löyretty, —
nii seliitti mulle yks vanha kullankaivaja — oli 450 krammaa painava.
Se onki jo aikamoonen kimpales; lähes puali kiina. Mutta sitä
piäntä kullan-murenoosta on sitä enempi. Sit’on siälä joka paikas.
Kaikkiastansa on Ivalojoelta löyretty kultaa tähän asti yks hyvä
hevooskuarma, nuan 500—600 kilua.
Kullan huhtominen siälä Lapis on ollu välistä hyvinki kiivasta
hommaa. Miäst’on lappanu sinne ku paremmanpualoosta karvaköyttä
onniansa koittamhan, mutta sitte s’oon se tuhina taas tasaapunu.
Toiset on mennehet ja toiset tullehet, mutta aina siälä on jokin
kumminki ettimän päällä. Suurin kullankaivaja on ollut Henry Kerkelä
Kemijärveltä. Vuanna 1902 se perusti Prospeetor osakeyhtiön, joka rupes
oikee suuremmasti kultaa kaivamhan. Sinne rakennethin monia suuria
taloorakennuksia ja piänempiä kämppiä ympärinsä kullankaivajia varten;
hankittihin uurenaikaasia konehia ja runnattihin kovasti. Kaivettihin
60 meeterin syvhän kaivoksiaki ja ettittihin vuaristaki kultaa. Mutta
huanosti se luannisti, n’otta yhtiö lopetti pian toimintansa ja silloon
taas tuli hiljaasta Laanilan saloolle. Sinne jäivät taloot ja monet
rakennukset tyhjille seisomhan.
Mutta aina ilmestyy uusia ettijöötä. Meille kerrottihin, jotta
parastaikaa ollahan taas puuhas saara uusi yhtiö toimimhan. Sen
etunenäs on tunnettu helsinkilääne liikemies ja mestariampuja Toivonen.
— Kaks vaasalaastaki miästä on kultaa siälä kaivanu, nimittään
rakennusmestarit Kivekäs ja Kurikka. Näistä on Kivekäs sitkiästi
työskennelly Ivalojoella kultahommis ainaki kakskyrnmentä vuatta.
Lujas istuu kullankaivajas toivo kerran löytää oikia valtasuani, josta
passaa vai moukarilla paukutella parhaan suuruusia kullanpaloja.
Viäl'ei sit’oo löyretty, mutta kukapa tiätää, vaikka viälä löytyyski.
Jostaki kallioosta se täytyy olla lähtöösin tua kultajauho, jota
Ivalojoen rannooll'on joka lapiollises maata. Niin uskoovat lujasti
kullankaivajat, ettiivät ja toivovat.
Siinä Laanilan majataloos puhuttelin yhtä vanhaa miästä, jok’on 18
vuatta niillä mailla kultaa huhtonu.
Kun sattuu muita tyänansioota olemhan, nii teköö se niitä, mutta muut
aijat kaivaa kultaa omhan laskuhunsa. Se sanoo, jotta kyllä siin’ aina
tavallisille päiväpalkoolle tuloo; mutta tyä on raskasta. Pari krammaa
päiväs kuuluu olevan keskiarvoone kullan tulo.
Siin’ oli Laanilas, ku me sinne tulimma, justhin yks miässakki valtion
maantiätä korjaamas. Ku iltaasin tyät oli lopetettu, niin miähet
huviksensa huhtoovat kultahiataa ja aina väliinsä olivat saanehekki.
Yhrellä poijall’ oli piänes klasipotus hyvä joukko kultamurenoota,
jotta saimma omin silmin nährä Suamen kultaa, joka muutoon kuuluu
olovanki parasta sorttia laarultansa koko mailmas.
Laanilan majataloo on rakennettu Prospeetori yhtiön entisen päätaloon
pihamaalle. Siinä seisoo yhtiön makasiinit ja tallit viäläki
paikoollansa. Yhres huanehes on viäläki kullanhuhronta-ränniä ja muita
kamppehia. Majataloon emännältä sopii vai pyytää laihnaksi huhtomafatia
ja kävellä parikymmentä syltä pihalta uaman rantahan, joka on aivan
siinä ääres. Ei muuta ku kalunaasta hiataa ja vettä fatihi ja sitte
huhtomhan. Kyllä siitä aina jokin murena farin pohjahan jää, vaikka
se maa onki möyritty kymmenihin kertoohi. Jokirannat on tongittu aiva
ylösalaasin.
Käythin me siälä jokirannas kans kattomas ja oli toisilla fatiki
kainalos, mutta satuumma olemhan nii isoomahaasia ja takakenoosia
miähiä, jottei se kyykkimine, ku siin’olis pitäny olla pää alhappäinki,
tahtonu oikee luannistua. Ja mitäs sillä kullalla ny tekiskää, ku
Suames on paperimarkka?