Sorankylästä Inarinjärvelle ja siitä uutta maantiätä Petsamhon asti on
valtio rakennuttanu tiän vartehen siistiä majataloja matkustavaasille.
N’oon uusia ja kaiken pualesta mukavasti järjestettyjä kolmen
huanehen taloja, jotta niis lystiksensä majaaloo vaikka pitemmänkin
aikaa. Eik’oo kovin tyyrihiäkää, kun niis on vahvistetut taksat.
Kun taipalehet on aiva asumattomia, nii on majatalojen hoitajiksi
pitäny erityysesti palkata väkiä. Akka pitää paria lehmää, jotta saa
kaffimaittilan ja maitua, ja miäs kalasteloo ja mettästelöö aikansa
kuluksi, ku palkka juaksoo kruunulta. Mutta niin on yksinäästä elämä
siälä syränmaan kevaritaloos, ja ei taira se palkkakaa nii häävine
olla, jottei tahro kruunu saara sellaasia ihmisiä, jokka asettuusivat
palkankaan erestä nuahi komeehi kevaritaloohi hoitajiksi. Mekki
rookasimma majataloja, jokka seisoovat aivan kylmillä, kun ei ketää
oltu asumha saatu.
Kyllä siinä tuli ajatelleheksi, jotta tänne sitä pitääski siirtyä
suurehe rauhaha mettästelemhän ja kalastelemhan mailman rähinästä, ku
sais niin hyvät huanehekki asuaksensa ja palkkaa kaupanpäälliseksi.
Ovet seisoovat nykki paris paikas seljällänsä. Sinne sai mennä ja
tulla kukin halunsa mukhan, keittää hyväs hellas omasta pussistansa ja
oikaasta laattialle levolle. Eikä poislähties tarvinnu kysyä maksua
eikä ketää kiitellä. — Niitä kylmillä olevia majataloja on varsinkin
Patsjoen ja Petsamon välillä, johna maantiätä ei viäl oo ku vähä
ainoottu.
Se mahtoo olla siinä Suvannon ja Lohijoen kevarien välillä ku asuu
se kuuluusa karhuntappaja Torpan-Paavo. Sen uuresta pykätty tupa on
justihi maantiän viäres ja satoo ku saavista kaataan, ku tultihin
sinne. Meit oli kehootettu pirättöhön siinä Torpan-Paavon tuvan
kobralla ja käymhän kattomas oikiaa karhuntappajaa, josta puhuttihin
koko Lapis. Se sattuukin olohon kotona, jotta me sen rookasimma.
Kovasti oli laatumiäs, hiljaane ja harvapuheene, mutta pituut' oli
hyvän joukon neljättä kyynärää, krouviluinen ja rontti miäs. 15 karhua
on Paavo jo kaatanu, eik’ oo ku vähä päälle neljänkymmenen. S’oon
valtion mettänvartija ja on periny sen viraan isältänsä, jok’ oli kans
kuuluusa karhuntappaja. Ja kovastihan se passaa mettänvartijan homma
sellaaselle mettän eläjälle ja mettämiähelle, ku se Paavo. Mettästys
s’oonkin sen pääelinkeino, vaikka samalla katteloo kruunun mettienkin
perähän.
Siälä Lapis on karhu viälä aiva yleene kotoelään. Joka kesä se repii
jonkun lehmän eli lampahan. Ja s’oon sellaane peto, jottei sitä vastaha
kaikki lökäpöksyt, niinku Luteerus sanoo, meekkää. Mutta Paavolle on
karhu tuttu kaveri. On oikee iloonenki, ku sen rookaa, sillä kattokaas
siinä tuloo silloon Paavolle raha oikee kahrella jalaaila vastahan.
Kertoo se ollehensa mones kovaski ottelus karhun kans, mutta aina
on selvän tehny. Isä-vainaansakki kerkes jo kerran nuarena poikana
pelastamhan karhun kynsistä keihästämällä.
Erellistalvena s'oli tianannu aika lailla rahaa, ku myi
enklantilaasille loortiille, elikkä mithän misteriä olvat, yhren
karhunpesän. Paavolla on tuttuja helsinkilääsiä herroja, jokka käyyvät
siälä välistä mettästämäs, ja niille se ilmootti, jotta sill’on
kiarrokses suuri naaras-karhu, jonka se myiis.
No siitä tuli eri pouket Helsingis. Enklannin lähetystön kautta osti
kaks enkelsmannia sen karhunpesän Paavolta ja maksoovat nii ruakottoman
paljo, jottei sitä tavalliset ihmiset ymmärräkkää — kakskymmentätuhatta
markkaa! — Kyllä n'oon hulluja ne enklantilaaset, mutta hyvä se vai oli
Paavolle, ku sai. Ja mitäs niiren enkelsmannien rahan on sitte väliä?
Kevättalvella oli sitte tullu suuri trusa herroja Helsingistä ja
niill'oli ollu paljo passarimiähiä följys, monet turkit ja kaulahittet
yllä.
— Kyllä s'oli eri touhua se karhun tappo — sanoo Paavo — kun mun piti
olla siinä aina varoolla, jottei se karhu vai käy niiren herraan
kimppuhu. Mutta sattuu se yks pihtikinttu ja isoonoukkaane herra
osaamhan kumminkin nii, jotta karhu kuali, ku lähti pesästä. Suuret
pivot ja kovat puheenplotinat oli sitte päälle piretty ja viäl’ oli
pyyretty, jotta kun vain löytää uuren tappamattoaman karhun makooksen,
nii heti pitää ilmoottaa Helsinkihi ja siältä tuloo karhun tappajia
vaikka kuinka pitkältä ja maksaavat hyvin. Ja hyvinhän se niin
passaaki, jotta antaa herraan vai hurrata ja maksaa, minä pistän rahat
plakkarihi — tuumas Paavo.
Torpan Paavon huushollist’ on 30—40 kilometriä Vuotson
lappalaaskylähän, johna majataloa hoitaa yks lappalaasperhe. Majataloo
on rakennettu lappalaastuvan viärehe aiva tian vartehen. Pyssynhollin
pääs on kolme neljä muuta lappalaasasumusta. Näill’ on oikiat puusta
tehryt suamalaasmalliset tuvat, mutta muotoonhan lappalaaset asustaavat
vain seipähistä pystyttään kokhonpannus koras, john’ on kivi keskellä
hynttyä ja taivas paistaa katon reijästä sisälle.
Lappalaaset on pikkuusia äijänkänttyröötä, joll' on heikot sääret
ku hyttyysillä. Niiren miälest’ on komiaa, ku miähell’ on ohkaaset
ja väärät fletkusääret ku piipunvarret. Ääni on lappalaasilla ku
lampahilla lauhkia ja inisevä. Ne kävellä flessukoovat ku olis vahinko
aina housuus. — Lappalaasakat on piäniä vääräsäärisiä tylleröötä,
kaikki samannäköösiä, eikä korjaksi voi sanua yhtäkää. Verhat niill’
on kovasti räikiänfärisiä, nii miähillä ku akoolla. Pääfärit on
sininen, punaane ja keltaane, jokk’ on Lapin kansallisfärit. Miähill’
on pääs niin sanottu »neljän tuulen lakki», jok’ on ku lapsen tyyny
neliskanttinen ja paksusti topattu. Se on tavallisesti sinistä verkaa
ja joka nurkkahan menöö keskeltä päätä keltaane eli punaane rantu.
Ja keskipääs on korja tupsu. Akooll’on kans komia ja tairokkahasti
neulottu myssy. Miähill’ on päällä jonkillaane möhliä mekkoo, siinä
vyä ja suuri poronluusta tehty tuppihoito vyällä. Kaulas on pyhääsehe
aikaha jonkillaane hilkku kiaroottu niinku merimiähillä. Ja kintut
on pauloottu aiva ihomyätääsiksi. Jaloos on poronkoivista kursitut
karvakengät eli kallokkahat, niinku siälä sanothan.
Huanosti on lappalaasten asiat. Ennen n’oli rikkahia ja hyvin
toimhentulevia; nyt n’oon köyhiä ja surkeeta ihmisiä. Ennen oli niillä
tuhansia poroja, joita söivät ja möivät. Soran aikana ovat lappalaaset
huushollannehet nii, jotta nyt on porot hävinnehet aiva olemattomiin.
Kuuluu olevan enää koko Lapis vain 15 lappalaasperhettä, jokka
viättäävät entistä kiärtävää elämää. Toiset ovat asettunhet asumhan
puuhuanehisihi niinku muukki »lantalaaset» (suomalaiset), ja siin’ on
syy lappalaasten kurjuutehe ja perikatohon. Se on tämän »siunatun»
sivistyksen ansio, jotta se viää perikathon luannonkansat. Se
viaroottaa ne pois vuasisataasista esi-isiltä perityystä elintavoosta.
Lappalaaset yrittäävät nyt siirtyä tupaihmisiksi ja koittaavat hankkia
toimhentulonsa samalla lailla ku sinne asettunhet suamalaaset.
Mutta siinä ne pahoon pettyvät. Ei oo lappalaasen kruppi kovas
tyäs harjaantunu kestämhän siinä ku tavallinen tukkijätkä. Eikä oo
lappalaane knuppinsakkaa pualesta suamalaasen tasalla. Lappalaasista
saa sanua, jotta ei jaksa kruppi, eikä kestä knuppi.
Viälä kaiken kurjuuren lisäksi ovat lappalaaset miähet ruti
laiskoja. Akat on ahkeroota ja hoitaavat koko huushollia, passaavat
äijänkänttyräänsä n’otta häjyä teköö kattua. Ku lappalaasell’ on suinki
rahaa, nii trengin se ottaa ittellensä suamalaasesta jätkästä, vaikkei
olsi mitää tekemistäkää. Trenki narraa ja jutkuttaa lappalaasta aikansa
ja nylköö siltä kovaa palkkaa. Ei kelpaa lappalaane rakentamhan omaa
mökkiänsäkkää. Suamaiaasen pitää palkata timpermanniksi. Viinahan on
Lapin äijä persoo. Juara lillittää vaikka viimmeesen killinkinsä.
Tupakkia polttaavat nii miähet ku naiset ja kaffia trönätähän
yhtämittaa.
Lappalaaset on kualeva suku. Uusia ei tahro tulla ja vanahat konttii
maan rakohon.