Paljo siit’ olis kertomista siitä Saukosken Kaalepista, »Sauherrasta»
ja Saukosken tasavallan monarkista, niinku sitä nyt kans on ruvettu
nimittämhän ja onhan täs aikaaki, ku ei niitä autojakaa rupia kuulumhan.
Juristi ja lakimiäs siitä Sau-herrasta kumminki tuli, vaikkei se siälä
Helsingis tutkintoja suarittanukkaa. Ja kova juristi tuliki, ja siitä
merkilline, jotta s’oon aina oikialla pualella. Monet suuret ja sekavat
asiat s’oon ajanu; paljo kiitosta ja mainesta saanu. Mutta yhres jutus
se joutuu nii kovaha pimpamppihi, ku se ajoo yhtä tappelujupakkaa,
jotta sen ei auttanu muu, ku piti ottaa syy omhan niskahan. Kaks
taloollist’ oli lyäny mökyyttäny piänes pöhnäs yhtä kolmatta, ja sekös
rakkari otti ja haastoo ne vastaamhan oikee lain ethen, ku s’ei niille
itte käsirysys pärjänny.
No nyt oli asiat menny jo nii pahoon vilsaha, jotta lyäjät käsittivät
saavansa sakkua sen kolmannen kaverin möksimisestä. Niille tuli hätä
käthen ja menivät hakhon apua itte kuululta Kaalepilta. Ja ku sitte
taas käräjihi tultihin, Kaaleppi asiamiehenä, nii pöytäkirjoosta
selves, jotta äijäparaat olivat jo erellises oikeuren istunnos
hätääntynhet tunnustamhan, jotta n’oon sitä kolmatta tuffaa lyänhet.
Siin olis silloo kaikki muut tavalliset juristit huitaassehet kärelle
ja sanonehet vai jotta:
— Tjaa, ku t’ootta ollu nii hulluja ja tunnustanu itte, nii mitäs mä
sille ny enää voin? — — S’olis sitte asiamiähenpalkkio niinku 500 ja
matkakulut päälle, 700 — —
Ja tuamari olis sanonu, jotta astukaa uloos.
Mutta Kaaleppi ei ookkaa mikää tavallinen aasinajaja. Se ottaaki
toisen asian oikee omantunnon kannalta ja käräjööttöö puhtahasta
lakitiäthellisestä nautinnosta ja asianharrastuksesta vaikka omalla
kustannuksella sinaattia myäri.
Ja niinipä kääntikin Kaaleppi koko riitajutun aiva väärinpäi. Seliitti
jotta:
— Kyllä asia nii o, ku on toristettu, jotta näm’on tätä miästä vähä
kovakouraasesti käpäällehet, mutta n’oon tehnehet sen mun käskystäni,
ja minä siis vastaan täs asias. Niinku korkia laki ja oikeus sen hyvin
tiätää, nii min’oon Saukosken suajeluskunnan päällikkö, ja nämä,
vastaajat samoonku päällekantajaki kuuluvat suajeluskunthan ja ovat mun
käskynalaasia.
Kaaleppi rykääsi, pullisti rintaa ja seliitti jotta:
— No tämä selkhänsä saanu miäs on aina rasvannu kivääriänsä nii
huanosti ja vastoo lakia ja asetuksia, jotta sen pyssy on aina ollu
suuta myäri tukus. M’oon antanu sille monta kovaa varootusta, jotta sen
pitää krassata pyssynsä puhtahaksi, siltä varalta jotta jos sattuus
sota tuteiman, mutta aina s’oon vai siltä jääny tekemätä. Viimmee mä
käskin näiren vastaajien menemhän sen kotia ja panemhan sen vaikka
vängällä purkistamhan pyssynsä, jos ei se hyvällä tottele. Ja ku muu
ei auttanu, nii miähet oli sitä vähä kärestä pitään neuvonhet ja
opettanhet ja huanojalkaane ku on, nii kuinkhan oli siinä koikkaroonu,
jott'oli kaatunu ja vähä kolhinu ittiänsä. Tämä kaikki on siis
tapahtunu esivallan nimes yhteeseksi hyväksi ja maan puallustuksen
tarkootukses ja kuuluu sotilasvallan kurinpito-oikeuthen, nii jottei
sitä voira tällääses maallises oikeures ottaa eres käsiteltäväksikää.
Kaalepin puheesta meni koko oikeus sakeesinsa. Vastaajat ja kantaja
seisoovat suu auki ja haukkoovat ilmaa. Nuari tuamarikaan ei ymmärtäny
muuta, ku käski valittaa korkiampahan oikeuthen ku Saukosken käräjihi.
Nii se juttu kans päättyy ja kaikki tytyyvät tuamiohon. Kulut
kuitattihin tasan ja harjalliset maksettiin pualiksi. Ja vaikka
sivullisenki pitää tunnustaa, jotta Kaalepille kaikki kunnia lankes
tästä erinomaasesta asianajotairon mestarinäyttehestä, niin tuamari
sai kumminkin yksin koko kiitoksen. Kaikki kiittivät ja sanoovat,
jotta s’oli oikia Salomonin tuomio. Ja Vaasan hovioikeuski antoo sille
nuarelle tuamarille oikee varatuamarin arvonimen.
Papillista säätyä kohtahan tuntoo Saukosken Kaaleppi aiva erityystä
kunniootusta ja arvonantua. Aina ku se tuloo pappilaha voinkantohon
ja muihi kirkollisiin toimituksiin, nii s’ei puhu muuta ku purkista
latinaa.
Ja niin on Kaaleppi luvannu, jotta jos se joskus mailmas akan ottaas,
nii siitä imhellisestä asiasta se tuloo tekemhän papille ilmootuksen
raamatun alkukielellä.
Tukkineuvos rupes justhin kertomhan uutta juttua Kaalepista, ku meirän
Neitineuvoksemma hyppäs pystyhyn ja huuti jotta:
— Nyt tuloo! Kuuletteko? — Kuuletteko jyrinää?
Me poukahrimma jokainen kans pystyhyn ja Hermannikin heräs, hiaroo
silmiänsä ja hätääli jotta:
— Joko ne autot ny meni?
Rupesimma kuuntelemhan ja eikös vai kuulunukki kankaasta hiljaasta
tärinää ku auton jyrinää. Se tuli aina vai kovemmaksi ja selvemmäksi.
Höröskorvin sitä kuunneltihin ja ruvettihin jo reppuja kokoomahan.
Mutta merkillistä s’oli jotta, vaikka tiätä pitkin näki pari kilometriä
ja jyrinä kuuluu aiva selvästi, nii autoja vai ei näkyny mihnää.
Viimmee Otto Kunnallisneuvos Pirkkalasta haikaasi jotta:
— No mutta tua Helsingin-Heikkihän s’oon joka tuala pihan perällä
nukkuu ja vetää seinähirsiä jotta tanner täräjää! —
Ja Heikkihän s’oli, joka makas suullansa, filtti niskas ja veteli
suloosia unia, jotta kangas kaikuu.
Sitä käythin vähä kepillä koputtamas Piäksänmäjen aseman plassille,
jotta piisaas se ny vähä väheetki. Muttei aikaakaan, nii jo taas rupes
kuulumhan jyrinää — ja samas ajoo pihahan kaks komjaa autua, jokka
m’olimma tilannehet Rovaniämeltä.
Ne olivat aiva keltaases pölys ympärinsä. Niin oli tomottanu tulles.
Välill' oli menny kummi puhki ja sit’ oli pitäny korjata.
Rovaniämelt’ on Sorankylhän matkaa 136 km ja siältä Inarinjärven
rantahan 165 km. Siältä sitte Venäjän vanhalle rajalle Patsjoen
mutkahan Nautsin majataloohi, johka asti Petsamon uusi maantiä nyt
on valmis, lähes 100 km. Koko automatka oli siis nuan 400 km. Meit’
oli kymmenen henkiä ja maksettiin kyytistä 500 mk pekkaa päälle,
n’ottei se mitää tyyristä kyyttiä ollu, ku autot saivat tullu tyhjinä
saman tiän takaasi. Kyllähän sinne olis pääsny postiautollakin, jokka
kulkoovat kolmaasti viikos erestakaasi Rovaniämelta Nautsihi asti,
mutta n’oon sellaasia kuarma-autoja ja tavallisesti niin täynnä, jottei
niihi olsi mahtunukkaa koko meirän sakki. Ja mukavampaa s’oli ajaa
omilla autoolla, joita sai seisottaa, koska tykkäs. Viis henkiä meni
kumpahankin autoho ja ku niis on kovasti pehmooset istuumet, nii passas
siinä nojata rötköttää ja kattella mahtavia maisemia. Eikä se tullu
oikiastansa paljo tyyrihimmäksi meille ku postiautokkaa, ku niis maksaa
markan ja kilometri. Ja eihän s’olsi passannukkaa, ku oikee suarahan
sanoo, jotta Suamen kansan eduskunnan laajaperääsimmät jäsenet olsivat
körökyyrillä ajaa koluuttanhet. Vaikka totta s’oon, jotta kovasti hyvi
niillä postiautoollaki pääsöö kulkohon.
Meille sattuu sitte viälä Rovaniäinen parahat autonkuljettajat. N’oon
hurjia poikia ajaa karahuttamhan ne Rovaniämen saföörit. Päästäävät ku
viimmeestä päivää ja moni niist'on ajanukki päänsä puuhu. Useemmite on
puu menny poikki, mutta välist’ on sattunu niinki hullusti jotta pää on
menny puhki. Nämä meirän saföörit olivat kans lyänhet monta ilmavolttia
suurempien kivien ylitte ja pikkukivien päälle n’ei viittinhet
kattuakkaa. Monta konesta on kuulemma niiren käsis heittäny henkensä,
mutta omansa ovat miähet pitänhet. Mutta kyllä ne kans konhensa
tuntivat. Meirän saföörin nimi oli Lipponen ja sill' oli komja musta
parta. Sitä miästä mä kunniootan elämänikäni saföörien samppioonina ja
oikiana autonkesyttäjänä. Se osas hypittääkki konesta ku orista. Ja
olis laskettanu takajaloollaki — — tuata nuan, takapyärilläki pystyä,
mutta me pyyrirnmä jotta:
— Mennähän ny vai maata myäri — —.
Eikä s’ollu ku yks tuhahros ku m’olimma jo Sorankylän rannas.
Siinä viis kilometriä ennen Sorankylää mä havaattin tiänviitan johna
seisoo »Tähtelä».
Kysyyn Lipposelta jotta:
— Mihkäs se tua tiä viä?
— Se viä Tähtelähän, Suamen ilmatiätheelliselle havaantoasemalle,
john’on paljo kaikellaasia merkillisiä konehia, jokka osoottaavat
makneettivirtoja ja maanjäristyksiä. Ku oli se Messinan kauhia
maanjäristys, nii täälä kaukana Lapis heti huiskuu monet tärpäntikkelit
ja näyttivät, jotta nyt pullisteloo maapallo pahoon joltakin kantilta
mailmaa. — S’oon siitä kumma taloo, jotta sitä pykätes ei oo käytetty
yhtäkää rautanaulaa eikä muutakaa rautaa. Kaikki naulakki pitää olla
vaskesta, jottei rauta häirittisi niitä fiiniä makneettisia konehia.
Ennenku sinne sisälle päästöthän, pitää kaikki rautaesinehet jättää
päältänsä pois. Ei saa olla yhtää palaa rautaa eikä terästä, muutoon
menöö konhet prilleehi. — Ei eres housunknappiakaa, ku niis on rautaa
sisällä — — seliitti Lipponen, joka sen asian tiätää.
— Sehän nyt on kamalaa! — imehtelin mä. — Pitääkö siinä ottaa housukki
pois ku käyy siälä sisällä kattornas? Ja millä konstin niiren hoitajaan
pöksyt sitte pysyy ylhällä? — —
— Puuknapiilla, puuknapiilla tiätysti — seliitti Lipponen.
En tiärä sitte, mahtookahan lykätä lompuskaa, mutta kovasti s’oli
totisen näkööne, ku mä sivultapäi peräsin ja koitin kattella silmihin,
jos se rakkari narraa.