Niin oli tultu mukavasti loikojen ja vähän väliä nukkujen venhen
pohjalla Askan kevaritaloohi Rovaniämen—Sorankylän maantiän varres.
Oli kuljettu ku Venetsian porhot kontoolis. Aurink’oli polttanu
nukkues meirän Heisingis pleikaantunhen fröökynämmä toisen posken
kuparin punaaseksi. Toinen oli mairon valkoone. Kun meitä pakkas vähä
naurattamhan jotta:
— Tämä maalaasaurinko näyttää vähä paikkuloottaan kruusannehen neirin
horisontin, nii kiirus tuli flikalle kattomhan peilihi. Koitti nopiaa
hiarua toistaki poskia punaaseksi ja hätääli jotta:
— Voivoi kuinka minä voi nyt ollenka tulla sinne Sodankylä kun minä on
näin kauhia näköne?
— No mitäs siinä — koitin mä lohruttaa. — Neitin pitää vai kulkia
sivuuttaan. — —
— Ei jei, minä ei voi tulla, minun pitä lähtiä heti takasi?
— Mutta kuinkas neiti sitte takaasi voi lähtiä Rovaniämelle ja
Helsinkihi? Sillä matkalla vasta paljo ihmisiä on — —
— Kun toine poski on aiva valkoine ja toine nii puuaine — nyyhkytti se
meirän pikkuune fröökynä ja oli itkuhu pillahtaa. — Eikä minä ottanu
edes fluuri mukana.
Me koitimma lohruttaa sitä silläki lailla jotta:
— Mutta neiti hyvä, nythän se vasta hyvin passaakin. Toiset nuaret
miähet tykkää punaasista poskista, toiset valkoosista. Ny sopii näyttää
kumpaa tykkää, punaast’ eli valkoosta.
Mutta sitten tuli sille avuuksi aina neuvokas ja käytännöllinen Otto
Kunnallisneuvos, joka itte oli nukkujes polttanu naamansa nii kaffin
pruuniksi jottei koko miästä tuntenukkaa ilman uutta esittelyä. Se
neuvoo hyvän konstin:
— Nyt ei auta muu ku neitin pitää voirella pikiöljyllä koko naama ja
sitte aurinkopaisteehi maata, valkoone poski ylhäppäi, nii molemmat
tuloo yhtä pruuniiksi.
Kovasti s’oli sille vastahakoosta, ku pakkas se pikiöljy haisemhanki
aiva toisellaaselta ku atteekin otekloonit ja oli nii mustanfäristäki.
Mutta sanokaa, mit’ei tekisi nuari naisihmine ollaksensa nätti? Vaikka
piellä ne ittensä tuhraavat, ku vai on toivo tulla kaunihiksi. Mäkin
muistan yhren nuaren ja syntymästä korjan ja puhtahan muatoosen flikan,
jok’oli saanti jostaki romaanista päähänsä, jotta sillä pitääs olla
toises poskes jonkillaane pikkuune musta syntymämerkki, nii olis niinku
komjempaa. Mä koetin sille seliittää ja vakuuttaa jotta:
— S’oon aiva hullua sellaasia syntymämerkkiä ittellensä laittaa.
Kyllähän purkis siloone on aina paree ku huanosti kruusattu. Ja
sitteppähän näköö jott'on puhrasta tekua.
Mutta ei! Siinäpä sen justhin näkiki sen naisen luannon. Sen piti saara
ittellensä syntymämerkki toishe poskhe millä ilvehellä hyvänsä. Ja nii
hommas ittellensä jotaki tulikiviä elikkä laapista niinku se sanoo sen
olevan ja sillä peijakas poltti poskellensa aikamoosen mustan plätyn.
Vesi vai silmistä juaksi ja oikohonsa voivootti, mutta aina vai painoo
sillä kivellä n’otta käry vai nousi.
Mutta kyllä kans sai kauan aikaa plaastaroora ja tuhrata puuteria ja
monellaasi tomuja naamallansa ja seliittää ja koittaa hianoosesti
valehrellakki toisille flikoolle kaikellaasia vahinkoja, jota sille
oli muka tullu. Ja ajetuksis oli poskiki esti monta päivää jott'ei
se pääsny viikkoho Espikselle kävelemhän olleskaa. Piti istua vai
kotona, mutta kyllä kans tuli läksyt lujetuksi. Ja sai ku saiki
loppujen lopuksi piänen mustan plätyn poskehensa. Mä kyllä koitin sitä
kiusootella ja uskottaa jotta ny meni pilalle koko poski ja tuli vai
rumee, mutta sepäs ei uskonukkaa. Sanoo vai ja uskoo kans, jotta paljo
nätimmäksi tuli. Ja siitä sitte levis toishi flikkoohi ku kulovalkia
se näpyntekokonsti, jotta viimmee sen koulun johtajatar jyrkästi
kiälti koko syntymämerkkien teon, Ja ku sekää ei auttanu, nii antoo
muistutuksen ja jälkhinistumista, mutta sittekki niitä merkkiä aina vai
ilmesttyy koulun flikkaan poskihi, n’otta lopuksi niill’ oli kaikilla.
Ja ku kaikill’ oli, nii sitte se jo oli muarista pois. Parhuuset rupes
yrittamhän kraapia pois — —
Kun täs joitaki vuasia sitte kerraasti reissasin Helsingis, nii
näin samas vaunus istuvan yhren nuaren frouvan poskes sellaasen
syntymämerkin. Sill'oli siinä jo kolme penskaa sylis ja penkillä ja
miäs nukkua retkotti vai pää seinää vasthan. En tuntenu frouvaa, mutta
kysyyn kumminkin jotta:
— Eikös frouv’oo käyny koulua siinä ja siinä tyttökoulus Helsingis?
— Olen minä, mutta mistä ihmeestä te sen tiedätte? — hämmästyy se.
— Frouvallahan on toises poskes merkki.
— Se on syntymämerkki —
— Joo, niitä tehtihin silloo yhtenä vuatena vähä erilailla. Hyvin
näyttää vetänhen ja vaikuttanhen se plaasteri — —
Frouvan poskia kovasti kuumotti, mutta iloone nauru kumminkin pääsi.
No nii. Niinipä se nyt meiränki helsinkilääsfröökynä kovasti vai möträs
pikiöljyä naamahansa, hiaroo ympärinsä ja katteli peilihi. Mustaksi
tuli ku patakettu naamasta ja rupes auringonpaistees paistattamhan
poskiansa.
Siinä autoja orottaes Askan kevaritaloon pihalla rupes Tukkineuvos
kertomhan Lapin kuninkahasta ja Saukosken keisarista. Kaukana siälä
Lapin perukoolla, Kualajärven pitäjän pohjoospualella, on Savukosken
elikkä niinku sitä siälä sanothan Saukosken, keisarikunta, joka tosin
vain tavallisena pitäjänä kuuluu Suamen tasavaltahan. Saukosken
keisarikunnas hallittoo täysivaltaane keisari nimeltä Kaaleppi,
jota myäskin kuttuthan Lapin kuninkahaksi. Koko Lappi tunnustaa ja
tuntoo kuninkahansa, Kaalepin, vaikka keisarivaltuuret sill’on vai
perintövaltakunnasnansa Saukoskella.
Kaalepin isäkin oli jo Lapin kuningas. Hän omisti ja hallitti
rajattomalla vallalla suunnattoman suuria aloja Lapin syränmaita ja
mettiä. Ja porolaumat oli lukemattomat.
Perintoruhtinahansa, tämän Kaalepin, lähretti isä Oulun kouluhun siältä
satojen peninkulmien takaa Lapin perimmääsiltä perukoolta. Kaaleppi
kasvoo ja eristyy koulus erinomaasesti. Tuli ylioppilahaksi ja rupes
lukemhan lakia. Hän otti opinnot perinpohjaasesti ja sitä varte jo
toisena opintovuatena Helsingis ollesnansa osti ensimmääsen juritiikan
oppikirjan niinittään: Serlok Holmesin yhren salapoliisiromaanin.
Tämä kirja jäi samalla hänen ainuaksi ja viimmeeseksi
lainlukukirjaksensa. Eikä Kaaleppi jaksanu, eikä viittiny sitäkään eres
loppuhu lukia, sillä senaikaasen lakitiäthen ylioppilahan alustavhin
toimenpiteesihi kuuluu kovasti laaja käytännöllinen ja kokeellinen
harjoottelu Kämpin, Kleinen, Katanin ja Oopperakellarin klinikoos
ja instituutiis. Ja kovasti tyyrist’ oli siihe aikhan ahkera ja
perinpohjaane opiskelu Helsingis, varsinki juuri juritiikka ja varsinki
juuri Kaalepille, tunnustetulle ja juhlitulle Lapin kuninkahalle, jonka
isän porolaumas oli enempi sarvia ku kaikenmailman lakikirjoos pykäliä
ja parakraafia. Kaaleppi syätti nälkääsiä, vaatetti alastomia, (jok’
olivat viänhet vaattehensa panttiin kuivamhan) ja juatti janoovaasia.
Ja varsinkin niit'oli paljo.
Nii janottavaa aikaa ku Kaalepin opintoaika, ei Helsingin yliopiston
aikakirjat tiärä toista kertua. Kaaleppi koitti parhaansa tehrä
ystäviensä ja tuttaviensa virkistämiseksi, juattaan ja syättään niitä.
Lopuksi ei Kaaleppi keriinny muuta tekhönkää ku maksamhan. Porokarja
vähäni, vuaret kuluu ja lopuuksi Kaaleppi tykkäs jotta kyllä se ny saa
jo hänen pualestansa piisata, kun niitä iakikirjojaki kuuluu olovan
kyynäräkaupalla ja monellaasia. Kaalepin tuli ikävä takaasi isäänsä
maalle ja siksi toiseksi oli isäki jo jättäny pulkkansa, poronsa ja
kinthansa poijalle. Nii rupes poika Kaaleppi Saukosken keisariksi ja
Lapin porokuninkahaksi.
Kerraasti sai Kaaleppi päähänsä, jotta rakentaa ittellensä uuren
taloon. Mutta mistäs siälä erämaas otti naulat? Ja nii lähti Kaaleppi
porovaljakolla ajamhan yli lumisten tunturien kolmesataa kilometriä
Ouluhu.
Istuu ja tuumas Oulun susiteetis, jotta taitaas olla parasta hakia ne
naulat Helsingistä. Kaks hevooskuarmaa niitä piti olla. Ja nii lähti
yhtenä aamuna Helsinkiin.
Siälä rookas tiätysti paljo vanhoja tuttuja ja viikon päästä päätti
Kaaleppi hakia ne naulat Berliinistä. Mutta ku pari viikkua oli
Perliinis naulojaki kattellu ja funteerannu, nii otti ja ajoo suaraa
Roomahan asti. Siältä osti kokonaasen vaunulastin suuria ja piäniä
nauloja ja hyvän kaupan päälle passas vähä ryypätäkki. Pari viikkua
siinä meni, ennenku sai kaikki siihe laihi, jotta passas lähtiä
Suamehen taas Saukoskelle päi. Sen naulalastin kans sitte lähti. Esti
Perliinihi ja ku sinne asti oli onnellisesti pääsny, nii pitihän sitä
vähä juhlia. Viikon päästä olivat Kaaleppi ja sen Roomasta tuama
naulavaunu Tallinnan satamas, mutta sitte tuli toppi. Kaaleppi räknäs
jotta se’ei kannata. Tahtoovat ryäkälehet nii paljo sen rautatiävaunun
kuljettajaasta lahren poikki Helsinkiin, niinku Kaalepill’ oli
tarkootus, jotta Kaaleppi sanooki jotta:
— Se’ei kannata! Sillä rahalla mä saan Helsingis kaks lastia nauloja,
jott'en sunkaa mä ny hullu oo — —
Se laski jotta ku se jättää sen naulavaunun niille virolaasille
ja ostaa Helsingis vai yhren vaunun nauloja, kun ei se enempää
tarvittekkaa, nii se voittaa siinä kaupas pualet. Ja olihan se
selvääki, ku kerran vaunun ylituaminen olis maksanu yhtä paljo ku kaks
vaunulastia Helsingis.
Ja nii kans teki. Sanoo virolaasille jotta: saatta pitää.
Ku Kaaleppi sitte pääsi Helsinkihin, nii kannattihan sen vähä juhlia ku
tianas siinä kaupas vaunulastin nauloja. Ja ku se sitte viälä Kämpis
sitä asiaa ajatteli, nii se sai toisen loistavan ajatuksen jotta:
— No saamari! Min’en ostakkaa niitä nauloja täältä Helsingistä, m’ostan
ne Oulusta ja säästän frahrin! Sen sijahan, jotta täältä Helsingistä
maksaasin vaunun frahrin Ouluhu, nii saan sillä rahalla hyvinki ne
kaks kuarmaa nauloja, jokka mä oikiastansa sitä tupaa varten vai
tarvittenkin — — —. Ja ku tarkasti räknää, nii silloohan ne naulat ei
maksa mulle mitää, n’otta täs tianaa ne naulat aiva ilmaaseksi.
Ja sen päälle ny ainaki kannatti ryypätä, ku sai ne naulat lopuksi aiva
ilma. N’otta s’oli purkista tulua koko reisu.
Sellaane oli Kaalepin kuulunsa naulanhakumatka.
Täs sotavuasina joutuu Kaaleppi hoitamhan Saukosken kunnan sotkuusia
elintarves-asioota ja teki sen kunnollisesti ja tunnollisesti. Antoo
kimpalhen sokuria aina sille joka tarvitti. Toisille ei antanu mitää,
ku ei sitä kaikille räkänny, eikä kaikki sitä tarvinnukkaa. Kaaleppi
tunti nii kuntalaasensa, jottei siinä tarvinnu mitää kirjaakaa pitää.
Ja kaikki saukoskelaaset olivat tyytyvääsiä osahansa, oli se sitte vähä
väheet eli eneet.
Mutta sitte ne elintarvesherrat Helsingistä kirjoottivat Kaalepille
jotta pitääs saara tilit.
— Mitä tuhannen tiliä siinä tarvithin, ku kaikki on menny jämttisti,
eik’oo millää tahtonu piisatakkaa! — kirjootti Kaaleppi vasthan.
Mutta tilit ne ryäkälhet vai vaatiivat. Ja lährettivät yhren herran
Saukoskelle tiliä tarkastamhan.
No mikäs siinä auttoo. Ku tiliä kerran vaarithin, nii Kaaleppi otti ja
teki ne. Eikä siinä kauaa viipynykkää, sillä se Kaaleppi on terävä ku
puukkoo, ku se sen pään panoo.
Kaaleppi oli itte elintarveslautakunta ja joskus kesällä s’oli pari
vuatta sitte valinnu kaks tuttua miästä tilintarkastajooksi. Mutta
niinkus muistatta, nii raivos samhan aikhan se kauhia espanjantauti, ja
melkee kohta kun ne miähet olivat tarkastanhet ja hyväksynhet Kaalepin
tilit, nii ne kualivat siihe kauhiaha tautihi jotta naskahti. Aiva
hengettömiksi menivät.
Ku sitte se tarkastaja tuli ja pyyti puhutella niitä tilintarkastajia
ja kysyy mihnä n’oon, nii mikäs siinä muukaa tuli, ku sanua niinku se
surullinen asia oli jotta:
— N’oon kuallehet!
Tarkastaja oli horvin aikaa nykiny nääveliänsä ja viimmee haikaassu
jotta:
— Kumma ku että teki kuallu!
Nii sanoo Kaalepille, mithän sitte tarkootti.
Mutta Kaaleppi sanoo jotta:
— Vai olis munkin peijakas viäkhön pitäny kualla? Jos mäkin öisin
koikahtanu, nii kuka teille olis eres tällääsekkää tilit tehny?
Tukkuhu oli tarkastajan suukku menny ja kärestä pitään oli pois lähties
Kaaleppia kiitelly.