Siitä vesikevarista Kitisenjoella, jok’on pualivälis Keminjokia ja
Rovaniämen—Sorankylän maantiätä, alkoo ihanin vesimatka, mitä m’oon
koskaan tehny. Kevaritaloohi tultihin tuas kuuren seittemän paikkeella
aamulla. Aurinko paistoo korkialla taivahalla ja päivästä näytti
tulevan oikia kaunis ja kuuma Lapin syränpäivä, jolloon aurinko paahtaa
täyreltä terältä n’otta pihka hongan kyljestä norona nokkuu. Ei käy
tuulen henkäystä, koko erämaa seisoo hiljaa kun jotaki kuunnellen ja
joet ja järvet makaavat rasvatyyninä. Auringon hehku suloosen raukiasti
polttaa hartioota. Sääskiäkään ei myähääsen kesän takia ollu kiusana
korvis pinisemäs. Kun Lapis paistaa oikia keskikesän aurinko, siälä
kaukaasilla syränmailla, niin se onkin vasta eri roisketta.
M’olimma kulkenhet kaiken yätä sauvojen ja aina välhin rantoja
kävellen. Kovasti olthin väsynehiä ja nukkumhan olis tehny miäli, mutta
ei passannu, ku oli tilattu Rovaniämeltä kaks henkilöautua tulemhan
Askan majatalohon samaksi päivää. Nyt oli myöhästytty jo aika lailla ja
sitä varte piti yrittää ethenpäi vaikka unisnansa. Vesikevarista oli
Askahan matkaa viis kuus tiimaa.
Tilattihin »pysty kaffit», niinku se Aarne Tukkineuvos sanoo ja käski
emännän panna »höystöt keskelle pannua.» — Paksua, mustaa ja väkevää se
oli siinä taloos kaffi, jotta suuta vintturahan veti, mutta unen kans
vei silmistä.
Mutta sitte nousi tiä pysthyn. Vesikevaris oli kyllä kaks
peräpräiskällä käypää moottorivenestä, mutta toinen miähistä, jonk’oli
puhet tulla kyytihin, teki tenän. Sanoo jotta sen oli vatta siinä lais,
jotta s’ei uskalla tulla nii korkiaan ja fiinien herraan kans samhan
paattihi, ei vaikka mikä.
Me matkalaaset kattelimma toisiamma jotta:
— Mitäs ny tehrähän? Tähänkö meirän ny pitää jäärä orottamhan tuan
masunistin vattan paranemista?
Mutta Aarne Tukkineuvos sanoo jotta:
— Orottakaas vähä, mulla sattuu olemhan passeli tappi joukos!
Se meni sen itteppäisen miähen tyä ja en tiärä sitte kumpaa se sille
näytti, nyrkkiä vai markanrahaa, mutta heti parani miähen vatta ja
sanoo jotta:
— Herrasväki on vain hyvä ja istuu paattihin, nii lährethän.
— Pianpa se paraniki teirän vattarustinki — sanoon mähelle, ja se
tykkäs vai jotta:
— On se sellaane kronkeli värkki.
— Kestääkhän ny lopun matkaa?
— Hojaa, kyllä vai kestääki — tuumas miäs ja nii lährethin.
Mutta kyllä mä kattelin ittelleni kumminki paikan siitä toisesta
venehestä. Ajattelin jottei sitä tiärä pyssyä taata, vaikk’ei s’olsi
laringiskaa.
Ne Lapin venhet on sellaasia mataloota ja pitkiä paattia, jotta n’oon
aiva toista soorttia ku Laiturin färikaran vanha purri, jolla ennen
Härmäs seilathin joen yli. — Ku meil’ oli paatis kolme sarankilon
kokoomusta, Hermanni, Otto ja mä ja se piäneet fröökynä ja masunisti,
nii knahristi oli pari tuumaa venhen laita veren päällä.
Otto ja mä, m’oomma ennenki veren päällä liikkunu, mutta Hermanni astoo
paattihi ku taloon tuphan, jotta me muut olimma mennä seljällemmä
jokhen. Ja olsimma visshin mennehekki, jos ei Hermanni olsi sattunu
putuamhan toiselle lairalle ja me toiselle.
— Hohhoh ku kiikkuu! — tuumas Hermanni vai ja mä manasin toiselta
lairalta jotta:
— Älä sintta viäkhön vai huiskahrakkaa ny siitä, muutoon meemmä me esti
tältä pualelta pohjaha ja sä tuut sitte siltä pualelta peräs.
— Kuinka se näin keikku on tämä paatti? — imehteli Hermanni. — Tohtiiko
tällä lähtiäkkää?
— Oikiastansa pitääs täs olla proomu — tuumas Otto Kunnallisneuvos
— mutta eikhän tällä ny päästä ku pirethän kiäli keskellä suuta ja
tälläthän ittemmä kaikki lameellensa. Mutta huiskua ei saa.
Ja kova paikka siin’ oliki, ennenkö saimma ittemmä sopimhan paattihin.
Piti vetää puali paattia rannalle ja siinä tälläsimmä ittemmä makuulle
veneheshe. Hermanni panthin keulaha maata ja se täytti siälä koko
paatin leveyren. Mä ja kunnallisneuvos mahruumma justhin viäretyste
keskipaattihi seljällensä maata ku kaks sillitynnyriä. Fröökynä panthin
jalkoopäähän ja peräs istuu konhenkäyttäjä. Ku kaikki sitte makasivat
paikoollansa ja kiäli keskellä suuta, nii toiset lykkäs venhen joelle
ja nii lährethin taas Petsamoa kohti.
Se oli ihana matka. Aurinko paistoo ku tulipallo taivahalla, venes
kulki tasaasta nukuttavaa tahtia joen pintaa ja mettääset rannat
vilajivat sivuullä. Se fröökynä nukkuu heti ku mytty ku veneheshe
pääsi, n’otta me saimma Oton kans jutella kaikellaasia mukavia juttuja
siinä seljällämmä kellies. Ja pian kuuluu aika jyrinää fööristäki ku
Hermanni rupes vetelemhän unia.
Siinä me kelliimmä pehmoosilla filtiillä Oton kans, vetelimmä haikuja,
kerroomma mukavia kaskuja ja nauroomma jotta vattat pomppii. Viimmee
masiinisti rupes pyythän, jottei me nauraasi koko mahalla, ku poskilla
vai, jottei venes kaatuusi.
Mikäs siinä auttoo, ku kapteeni käski. Me koitimma nauraa sitte vai
poskilla, mutta nii ahrast'oli, jottei poskekkaa päässehet oikee
levjälle, niinku olis pitäny vetää parahis paikoos, ku oikee pakkas
pyrskyttämhän.
Ku mä justhin kerroon yhrestä papista, jok’oli saarnastualis, nii samas
rytkähti ja heilahti paatti n’otta vettä ryyppäs lairasta sisälle ja
kasteli perinpohjin mun ja Oton perävainion. Ja ennenku mä kerkesin
krääkäästäkkää, lenti raskas piaksusaapas mun nenänkatolleni ja samas
kiljaasi Ottoki jotta:
— Kuka peijakas potkii mua päähän!
Ku siitä rytäkästä selvithin, nii huamathin jotta Hermanni se siälä
fööris oli unisnansa vai kääntäny vähä kroppia ja oikaassu kinttujansa.
Eikä eres heränny, vaikk’olthin pohjahan menos.
Veti vai sulooses unes ilmaa sisällensä jotta nenä täräji ja kuusikko
kumaji!
Siinä makasimma me Kunnallisneuvoksen kans hellemmät tuntehet kamalasti
kastunehina venehen pohjalla ja sarattelimma jotta:
— Mitäs ny tehrähän?
Mutta hätä keinon keksii. Päätethin antaa saman jumalan kuivata joka
kasteliki.
— Käännethän kukkulat nurin, muu ei täs ny auta. Käänny sä varovaasesti
vastapäivähä, mä käännyn näinpäi, mutta hiljoollensa, jottei venes
kaaru.
— Puuh huu äää hää phuu — siinä kuuluu ku kaks sellaasta onkapannua
hiljoollensa hinkkas ittiänsä ympäri. Viimmee saathin käännytyksi nii,
jotta pärinämaa tuli taivasta kohri.
Aurinko paistoo ja kuumotti suloosesti n’otta höyry vai perävainiosta
nousi.
Pian ne siinä kuivi eikä kärsiny kovin kauan paistattaakkaa, ennenku
saathin taas kääntyä oikeeppäi. — Mutta se kääntyylemine oli nii
raskasta, jotta mun puhekampraattini pia nukahti paperossi suus.
Oli siinä ihana maata seljällänsä ja kattella taivallan sinehe. Joitaki
valkoosia pilviä kulki ku harvoja hahtuvoota korkialla taivahalla.
Kirkas kuuma päivä poltti poskia ja hauskasti kohaji venhen kokas
vahtuava vesi, jota kokka nostatti rauthan juakseviksi lainehiksi.
Suoraa takaa, kaukana yli sinehtävän mettän, kohos taivahan rannalla
korkia, komia Luostotunturi, jonka laella ja kuphella kimalteli
suuria valkoosia lumiläikkiä. Alempana rinthellä loisti pitkien
tuuhialatvaasten mäntyjen rungot kuparinkarvaasina auringonpaistees.
Silloo tällöö kulki tumma juava vaaran laella peittään sitä varjolla,
joka lankes pilvistä. Hauska oli kattella, kuinka nua pilvien varjot
liikkuuvat Hiljallensa ethenpäin vaaran kuvesta pitkin ikäänku
leikkimällä juaksuttaan kultaasta päivän-paistetta pitkin mettää.
Syvä hiljaisuus oli ympärillä; välistä vai kuuli käen kukkuvan
johnaki kaukana; mutta ihmisääniä ei kuulunu. Ei eres koiran
haukuntaa. Hiljaane joki rauhallisesti virtas suurten mettien ja
silmänkantamattomien nevojen halki. Enimmäksi kasvoo joen rannalla
korkeeta tummia kuusia, mutta silloo tällöö tultihin iloosehe
koivumettähänki, johna näki tuamia ja pihlajoota. Ja välistä leves
ranta alavaksi vehriääseksi luannonniityksi, johna orotti näkevänsä
lehmiä kulkevan syämäs. Mutta niit'ei näkyny.
Päivä paistoo korkialta, raukaasi ja ajatus hävis olemattomihin. Rupes
nukuttamhan, moottori jyskytti nii ykstoikkoosesti. Lopuksi painuu
silmät kiinni. —
Niin mennä huilathan nukkujen tuntikausia, kunnes äkkiää venes törmäs
ranthan ja oltihin perillä, Askan majataloon rannas, parikymmentä
kilomeetriä Sorankylästä etelähän.