Tallavaarasta jatkethin viälä jonkun matkaa moottorivenehillä Kitisen
jokia ylhäppäi. Mutta pian tuli vasthan niin suuria ja virtavia
koskia, jotta moottorivenehiä ei yritettykään vetää koskista ylhä. Ne
jätettihin parin tukkimiähen haltuhun ja matkakapistukset siirettihin
sourettavihin jokivenehisihi, jokka meill'oli ollu moottorien peräs.
Siälä Lapis on kahrellaasia koskia: oikeeta koskia, john’on purotesta
enemmältä ja sitte niin sanottuja nivoja. Nivalla tarkootethan
väkevästi virtaavaa paikkaa joes, johna kumminkaa ei oo äkkipurotesta.
Outo sana oli »luusuakin». Se merkittöö joen niskaa, ennenku joki
laskon järvhen elikkä suvantoho. — Joet teköö siälä pohjooses samaa
virkaa ku meillä täälä eteläs maantiät. Niitä pitkin siälä erämais
liikuthan kesällä venehillä ja talvisin hevoospelillä. Venes onkin
Lapinmaan hoijakka. Eikä oikeeta eteläpohjalaasia hoijakoota siälä
ookkaa.
Myätä virtahan luistaa venes hyvi, mutta ylhäppäi mennes on monta
vaivaa. Nivapaikoos pitää venestä sauvoa, se on, pitkillä seipähillä
lykkiä pohjasta ethempäi. Koskipaikoos taas verethän venestä köyrestä
rantaa pitkin ja toinen miäs pitelöö sitä seipähällä ulompana rannasta.
Se on kovaa souvia se sauvominen. Ei se taitamattomalta käy.
Meirän kuljettajamma olivat kokenehia ja taitavia tukkijunnia, jolta
se sauvominen ja venhen veto luisti ku leikki, vaikka hiki siinä
ottasta nokkuu. Ja eikhän ne koittanhekki oikee parastansa, ku oli
sellaasia puntiäijiä ja suuria herroja matkas ku itte Tukkineuvos,
kansanerustajia, lehtimiähiä ja kaks korjaa flikkaihmistäki.
Koskipaikoos piti nousta aina venehistä pois ja kulkia joentörmää,
johka oli poljettu siäviä kinttupolkuja. Kyllä niistä poluista näki,
jotta liikes on suuri siäläki syränmailla, ku sellaasia syviä juntuja
oli joka paikas pitkin jokirantoja.
Suvantopaikoos saathin taas lepuuttaa jalkoja venehis ja venehet
soutivat kilpaa. Aamupualella yätä saavuthin Kitisen joen varrella
olevhan syränmaan taloohi, jok’oli kevari. Minä imehtelin kovasti
jotta, kuinka tämä kevari on, ku ei oo tiätä mihkää päin taloosta.
Mutta mulle seliitethin, jotta se on »vesikevari», josta tehrähän
kesääsehen aikhan vai veneskyytiä taksan mukahan. Olipa siinä
kevaritaloos oikee uurenaikaaset meiningikki: kaks pitkää jokivenestä,
jokka kulkivat pikkuusilla peräprätkillä eli ulkolaitamoottoriilla,
jok’on ku kaffimyllyjä.
Tähän vesikevarihi asti toivat meitä Kemi-yhtiön tukkimiähet. Hauska
niiren kans oli jutella ja kysellä tukkilaasten syntisestä elämästä
siälä syränmaan mettis suurten jokien äärillä. Matkan varrella me
tulimma aamuyästä yhthen suurehe tukkikämppähän, jota sanothin
»Isänmaaksi». Se oli jokitöyrällä hirsistä koppulootu pitkä ja matala
»kämppä», jok’oli kurkihirren kobralta auki pitkin pituuttansa, jotta
kaiken yätä palavasta rakovalkiasta pääsi savu nousemhan suaraa
ilmahan. Rakovalkia tehrähän sillä lailla, jotta kaks kuivaa honkaa
pannahan pääletyste, n’otta välihin jää vai vähääne rako, johka valkia
sytytethän. Siinä syntyy silloon ittestänsä hyvä veto tulelle, n’otta
valkia palaa hiljallensa hirsien välis kaiken yätä.
Ku me tulimma tälle Kitisenjoen »Isänmaan» suurelle tukkikämpälle,
kuuluu siältä harras hornoo. Koko kämppä nukkuu syvintä erämaan
unta, vaikka aurinko paistoo täyreltä terältä. Oli yä, Pohjolan
yhtämittaane päivä. Aukaasimma kämpän oven ja kurkistimma sisälle.
Siälä makas 20—30 miästä kuusenoksista tehryyllä petiillä mones vääräs
ja vintturas. Nenät vai tutisi, ku tukkipoijat hornaten haukkoovat
ja ploosasivat ilmaa. Ei siinä tyynyjä eikä lakanoota ollu. Ei
eres muuta peittua päällä ku pikkuune, pihkaane tyätakki. Joku oli
»vetäny rullakarteeninsa ethen yöksi», se on, tällänny hattureuhkan
silmillensä. — Reppu siälä, takki täälä, joitaki nahkalaukkuja ja
eväskonttia siinä kämpän sisusta.
Kämpän erustalla oli hirsistä halkaastuja sarvijalkapenkkiä, kantoja
ja juurakoota istumasijoona ja pöytänä lauroosta naulattu pitkä
soppapyötä, jolla tukkilaasten »Maija» pitää hotellia. Seinustalla
seisoo kymmeniittään tukkipoikaan keksiä, ku keihäsmettää. Ja monen
keksin nenäs oli omistajan piaksusaaphat kuivamas.
Rupes siinä hiljallensa heräämhän jätkä toisen jälkhen ja hiaromhan
silmiänsä jotta:
— Mitä kummaa sakkia, oikee krakikaulaasia, ja isoomahaasia herroja
tänne on tullu keskellä yötä?
Tukka takus, housujansa nosteskellen tuloo »mörskästä», — niinku
kämppää kans sanothan — miästä imehtelemhän meitä. Ja pian ilmestyy
jostakin »Maijakin» piänes aluushamhes sukien tukkaansa toisella
käreilä ja toises roikottaan pualen tynnörin kokoosta pikimustaa
kaffipannuansa.
Mutta meill'ei ollu aikaa ruveta kaffittelemhan. Pian jatkethin matkaa
taas ethenpäin tukkilaasten jääres unenpöpperös rannalle seisomhan ja
kattomhan suu seljällä sellaasia harvinaasia otuksia ku kansanerustajia
jot'ei täälä Lapin mettis oo ennen nähty.
Mahtoovat luulla unta näkevänsä.
Oikiastansa meirän olis tehny miäli saara kaffia siitä Maijan pannusta,
mutta Aarne Tukkineuvos hoputti vai matkahan. Istuttihin vähä
happamina, ku ei saatu lämmitestä. Mutta pualen tunnin päästä tultihin
toiselle tukkikämpälle ja me hiaroomma silmiämmä jo kaukaa jotta:
— Mikä kumma tuala rannalla seisoo? — Nuari sorja flikka, valkoone
kaati (esiliina) vyällä ja heiluttaa vitivalkoosta liinaa — —
Tultihin rannalle ja astuthin kämppähän. Siäl'oli kaikki puhrasta,
lakaastu ja koivunlehtiä ovipiälis. Ja laattialla seisoo suuri
kaffipöytä, valkooset posliinikupit ja komeeta leivoksia suuri kasa
prikalla. Ja pöyrän ääres touhus nuari punaposkine luannontuares flikka
ku omena valkoosis kaariis kullankirkkahan kaffipannun kans ja pyyti
juamhan.
Aarne Tukkineuvos hymyyli ja me kummastelimma jotta:
— Mistä tänne erämaahan tällääset herkut on saatu?
Kun ei se sitä seliittäny, nii kyselin flikalta itteltä ja se sanoo,
jotta Tukkineuvos oli jo ennakolta tilannu Rovaniämeitä leivoksia
ja kaffivehkehet Sorankylän tiän varthen, josta yks tukkilaane oli
kuljettanu ne kontilla jalkapatikas halki syränmairen nevojen sinne
kämpälle. Ja se flikka oli yhren mettänvahrin tytär, jok’oli tullu
kaffia keittämhän meille.
Ku tämä syränmaan kämppä näytti aivan autiolta, kysyyn siltä flikalta
jotta:
— Eksä pelkää täälä yksin olla?
— Eee, mitäs mä pelkääsin. — Tuas toises kämpäs on sotamiäs — —
Silloo mä vihellin pitkähänsä. Menin kattomhan kämppää. Ja siäl oliki
sotamiäs, Lapin rajavartioston relefoonisotilas ja nuari ja pulska
poika oliki: pyhäputsus, kengät plankattu, knapit xäki ja hiukset
kammattu nii jakookseile ku linjaalilla veretty. Nätti poika!
Kyllä kai se nii on, jott Suamen kansan syntisin sakki on tukkipoijat,
"jokkei hualta tunne, ne koskia ja laulaa" -- niinku laulus sanothan.
Ja niitä siäl'on Kemijoella ja sen sivujokien varsilla kesät ja talvet
paljo. Miljoonia tukkipuita ku kaarethan joka vuasi, nii tiätää sen
jotta siinä pitääsi olla poikaa sahan päästä nykimäs. Yhtiöt ovat
ostanhet taloja kivijalkoonensa ja sitte hakkauttaavat mettät pois.
Lopputaloolla ei yhtiö sitte tee mitään. Ennen vanhaan ne kenkättiin
ilmaaseksi sille, joka vai otti taloon ulosteoosta vastatakseen. Eik
halukkahia taloon hualijoota tahtonu löytyäkkää. Monta talua on sillä
lailla jääny aivan kylmille.
Aarne Tukkineuvos kertooki, että ennen oli yhtiö aiva helisemäs
talojensa kans, kun niist'ei tahtonu päästä lahjoottamallakaa irti
ja verot vai piti maksaa. Yhrestä yhtiön taloosta se kertoo, jotta
siitä saathin myyres kokonaasta 1,000 markkaa. Tämä hyvä hinta johtuu
siitä erinomaasen erullisesta asiasta, jotta — virta vei joka kevät
tulvan aikana siitä taloosta tunkion. Ja se oli ennen aikhan suuri
etu taloolle, ku ei tarvinnu ruveta kustantamhan uutta navettaa kovin
useen. — Muun Suamen maanviljelijät eivät tätä asiaa ny ymmärrä
olleskaa, siitä m’oon aiva vissi. Mutta mä seliitän: Kattokaas siälä
Lapis ei juuri olleskaa viljellä maata ja sitä varte siäl’ei tarvita
lannootustakaan. Mutta karjaa siälä kyllä pirethän ja siitähän sitä
juuri tulooki sitä »maamiähen kultaa». Lanta paiskithan navetasta
pihalle ovista ja ikkunoosta ja ku sitä vuaresta vuathen ennen vanhaan
tehtihin, nii ei kestäny ku pari kolme vuotta ku navetan ympärillä
oli sellaaset tunkiot, jottei sinne päässehet lehmät eikä ihmisekkää
sisälle. Ja silloo ei auttanu muu ku ruveta pykäämhän uutta navettaa
toisehe paikkaha. Ja se maksoo rahaa. — No ajatella ny sitte sellaasta
ihanne-talua, josta virta pyhkääsi kevääsin tunkion mennessänsä, kyllä
vain kannattiki maksaa sellaasesta taloosta tuhannen markkaa!
Tukki ja Lappi, ne kuuluu yhthen. Ja kyllä niitä tukkia vai onki siälä
Lapis erilailla. Talvisin kaarethan puita kaukaasilla syränmailla,
verätethän hevoosilla jokirantoohi ja ku joet aukee kevääsin, niin
uitethan lautta lautan perhän jokia alha Kemin suuhun. Miljoonia tukkia
tulla huilaa alha joka kesä. Uittaminen on mukavaa souvia. Ei se liikaa
krupin päälle käy ja palkat on korkeeta, jos ruakaki maksaa. Mutta
talvisaikhan on tyä sitä kovempaa. Urakkatöitä tehrähän ja kovaski
pakkaases hääräthän nii kiukkuusta jottei kärsi takkia eikä liiviä
yllä. Höyryää siinä paita ja hiki nokkuu ku tukkimettäs oikee heiluthan.
Yät maathan hirsistä tehryys ja sammalilla tukituus kämpis johna
rakovalkia palaa 'kaiken yätä. Toinen puali siinä pakkaa paistumhan
ja toinen puali jäätymhän. Tiätää sen, jottei se mitää tervheellistä
ammattia oo eikä siinä heikot miähet kestäkkää. Mutta palkka on hyvä,
eikä »kirjoja» kysytä. Mistä ja ketä nämä tukkimiähet ovat, on vaikia
ottaa selvää ja mitäpä sillä tiarolla tekiskää; pääasia on jotta saha
puroo ja kirves pystyy.
Kun tukkilaaset ovat kuukausia asunehet mettis, on monellaki tuhansia
markkoja säästös. Toiset osaavat rahansa pitää, toiset sen hummaavat
heti menemhän. Ei oo yks se tukkipoika, jok’on tarkasti säästäny
tilinsä kuukausimääriä, tullu sitte Kemijärvelle eli Rovaniämelle, ja
pyhistä ja lujista meiningiistä hualimata ratkennu riamuhu, pelannu
korttia, ryypänny yhren yän, laulaa rojahuttanu, lyärä mojahuttanu ja
aamulla heränny pennitöönnä putkasta eli maantiän ojasta. Ja kummasta
sitä silloon herää, sehän on samantekevää.
Aarne Tukkineuvos kertoo meille yhrestä Kemijärven taloollisen
poijasta, jotta, ku s’oli saanu isänsä perinnön parikymmentätuhatta
kourahansa, nii oli pitäny piänet kekkerit, pistouvannu niinku Alaskas
pruukathan koko saluunalle ja päälle lyäny vähä korttia — ja aamull’
oli ollu valmis lähtemhän tukkitöihin. Mutta hyvin se siinäki pärjäs.
Pian osti hevoosen ja pani toisen sillä ajamhan, itte kaateli tukkia
ja iltaasin pelas korttia kämpällä. Kun kevät tuli, oli miähellä taas
parikymmentä tuhatta rahaa koos. Silloo se päätti ottaa akan, eikös
se oo selvä meininki? Nii lähti kotopualehen ja kihlas morsiamen
ittellensä. Ja sitte pirethin kihlajaaset, jokka kesti kolme päivää.
Oli siinä vissihin vähä ryypätty ja annettu viarahillekki tavallista
suuremmalla sangoolla, ku rahat meni heti alkaappäältä kaikki. Mutta
hankkimalupa jäi! Ja tukkitöihin tuli taas kiirus.
Kortinpeloo on siälä pohjooses suures määräs ja suuria summia siälä
pelathan. Siälä pannahan koko omaasuuski yhrelle kortille. Moni sen
menettää, mutta yhtä moni aina voittaaki. Siältä s’oon kotoosi seki
sananparsi jotta: kortti viä ja kortti tua, mutta maanviljelys on
onnenpeliä.
Kerrothin yhrestäki miähestä, joka nyt frahtia ajoo, jotta se kerraasti
kuarmansa päällä maatesnansa Kemin ja Rovaniämen välillä viisas yhtä
suurta talua maantiän viäres kaverillensa ja sanoo jotta:
— Tua taloo oli ennen mun, ja olis viäläki, jos en olsi yhtenä yänä
vetäny patafrouvaa!
Nyt ajoo miäs frahtia huanolla kopukalla ja sen perintötaloon isäntänä
keikkuu yks entine tukkilaane. Se sama, jok’oli käskystä kääntäny
»yhren viälä». Ja se oli se patafrouva, joka vei taloon.
Moni miäs on siälä menettäny kortilla omaasuutensa ja moni kymmeniä
tuhansia kääriny helpolla taskhunsa. Mutta useemmite on nua helpolla
saarut tuhannet mennehet yhtä helposti ku ovat tullehekki.
Paljo on tukkilaaste elämä kumminki muuttunu entisaijoosta. Nykki kyllä
kulkoo mettäkämpillä viinakauppiahia kuarminensa ja joukolla tuloovat
tukkilaaset viäläki Rovaniämelle remmastelemhan, muttei se kumminkaa
enää oo sellaasta elämä ku ennen vanhaan hyvähän aikahan.
— Silloo ku lystiä ruvettiin pithön nii heti »aluuksi korkathin
kolmesataa pottua konjakkia ja kahreksan paria aina yhtaikaa laattialla
tappeli» — niinku yks vanha tukkijätkä mulle vesissilmin vakuutteli.
Tukkilaasten ruakapualesta pitäävät tukkipuulaakit hualen, muutoonhan
ei siitä tulsikkaa initää, sillä ruaankuljetus sinne kauas erämaihin
satojen kilometrien päähän, johk’ei oo eres teitäkää, olis yksityysille
melkeen mahrotoonta. Yhtiöt verättävät saroolla hevoosilla suuret
ruakavarastot hyvis aijoos päävarastoohin, josta sitte jaethan
työmaille »Maijoolle». Yhtiöt ottaavat jonkin topakan naisihmisen ruaan
ja kaffin keittäjäksi, joka sitte pitää ruakakomennosta hualta, myy
ruakaa ja kaffia yhtiön määräämästä hinnasta. Kaffi maksaa nykyään 50
penniä »tikki», niinku siälä sanothan. Ruaka pitää tukkilaasille olla
tukeva ja rasvaane. Mutta tukevan välihin pistethän makoostaki, ja se
pitääki olla makoosta se herelmäsoppa, jota tukkimettis syärähän. Sinne
kuuluu uppoavan aiva tavattoman suuret määrät sekaherelmiä vuasittaan.
Muutoon on tukkilaasten kesken hyvä järjestys ja kuri. Petosta ja
varkautta ei siälä kärsitä ollenkaa. Jos sattuu varkauksia, niin on
siitä leikki kaukana. Syylline ettithän ylhä ja korpilaki pannahan
käytänthön. Miäsparka päntäthän nii pehmooseksi jotta varmasti
muistaaki, mik’on sun ja mik’on muiren. Ja lopuksi ajethan sellaane
miäs pois koko tyämaalta.