— Kuule Jaakkoo, kyllä meirän pitää näin kahren kesken ku ei oo
sivullisia kuulemas myäntää, jotta ei se meirän Etelä-Pohjanmaan lakeus
oo mitään näihin seutuuhi verraten. Voi herra nuata suamaita, ku ne
kerran viälä otethan ylhä ja pannahan kasvamhan heinää! Sitä pitää
tulla nii vahvalta ja paljo, jotta mistä jee ne lehmät tulookaa, jokka
kaiken sen heinän söisivät. — — Vaikkei silloo maailmas enää vissihin
tarvita lehmiäkää välikäsinä. Tairethan ajaa heinät suaraa pellolta
meijärihi — —
Ystävällises taloos pirethin meirän retkikuntaa kovasti viarahana.
Monet kotooset herkut kantoo emäntä pöytähän ja varsinki menivät
kototekooset juustonpalat kaffin kans kaupan. Meirän fröökenneuvoksemma
ei ollu ikänä nähny tavallista taloonpoijan juustua ja imehteli
suuresti, kun mä paasasin sitä kaksin käsin suuhuni ja kovasti kehuun,
itte se ei saattanu pistää sitä suukkuhunsa.
— No kas kun ei täs taloos oo isäntää? — paukahutti kunnallisneuvos
kesken kaiken. Se tuli ku tykinsuusta.
Porin kauppaneuvoksen ja mun löi aivan kylmäksi.
— Ei oo, eikä näytä olevan tulijootakaa — nauroo emäntä.
— Meill'olis tuas kaks joutilasta vanhaa poikaa — seliitti
kunnallisneuvos ja viisas meitä käkipoikia, jokka istuumma noukka
punaasena ku alastomiksi riisuttuna.
— Ottakaa vai emäntä kumman tykkäättä — liukutteli kunnallisneuvos. —
Meille tuli hätä käthen.
Mä koitin eres kattua ristihi ja tottaviä, se auttooki nii paljo, jotta
emäntä rupes silmäälemhän kauppaneuvosta ja tykkäs viimmee jotta:
— Taitaas se olla tua mullikka koko lailla passeli isäntä tähä taloohi
— —
Kauppaneuvos meinas saara laakin. Se hätääntyy kysymhän multa neuvua ja
mä sopotin korvahan jotta: rupia kuurooksi.
— M’oon kuuroo! — pääsi siltä hätähuuto.
— Herrenjee, onko se kuuroo — siunas emäntä ja löi kättä reithen.
Mutta pelastaakseni oman nahkani, myin mä onnettomuusveljeni
kauppaneuvoksen ja seliitin emännälle jotta: