Kemijärveltä on Pelkosenniämehen jokimatkaa nuan 50 kilomeeteriä
Kemijokia ylhäppäi. Sillä välillä kulkoo pari piäntä
matkustajahöyrylaivaa. Matka maksaa kolmannes luakas 20 ja toises 40
mk. Joki on leviää, mutta suupualelta matalaa, nii jotta useen saattaa
laiva kraapia pohjaa ja välihin on se kuulemma tarttunu kiinnikki. —
Kemijoki tua tullesnansa paljo hiataa ja mutaa, nii että sen laskukohta
Kemijärvehen on kovin matalavetistä. Siinä syntyy hiakkasärkkiä ja
piäniä saaria keskelle jokiakin aiva orottamata. Ja yhtä pia ne taas
katuaavat eli siirtyvät toisihi paikkoohin. Vesi vaihteloo suuresti
joes. Sanottiin jotta toisin paikoon se voi nousta välistä viiski
meeteriä. Silloo syää joki suuria rantakaistaiehia töyristä ja viä
mukanansa. Se voi kasata isoja saaria ja puhkaasta uusia uamiaki
ittellensä.
Laivamatka Kemijärveltä Pelkosenniämelle on kevätkesästä hyvin hauska.
Näköalat on avaroota ja taivahanrannalla siintää sinisenhohtoosia
tunturia toinen toisensa viäres. Komjalta näyttää kuuluusa Pyhätunturi,
joka on 540 meeteriä korkia. Pian senjälkhen rupiaa näkymhän toinen
mahtava tunturiryhmä, Luostotunturi, jonka laella viälä juhannuksen
jälkhenki on lunta. Tuntuu omituuselta matkata täälä koskemattomas
erämaas tunturien keskellä, uurenaikaisella höyrylaivalla, johna sopii
pistäytyä salonkiin' kaffille ja kelliskellä sametilla topatuulla
tyynyyllä. Voipa sattua, jotta ku vilkaasoo salongin klasista uloos,
nii vastapäisellä jokirannalla näköö porolauman kulkevan laituumella ja
ihmeesnänsä töllistelövän tätä valkialaivaa, outua ilmestystä, erämaan
keskellä.
Pelkosenniämi on jo varsinaasta Lappia. Se on niinku sanotlian
napapiirin pohjoospualella. Jos ootta sattunu silmäälemhän karttaa, nii
siinä näköö, jotta napapiiri on merkitty kartaski viivalla.
Vähää ennen ku tullahan Pelkosenniämen kansakoulun kobralle, näkyy
napapiirin nauha ilmas. S’oon siinä nii alhaalla, jotta ku tullahan
höyrylaivalla, nii pitää yhren laivamiähen passata päälle ja nostaa
sitä napapiirinarua keksillä ylhä, jottei se kraavi tornihi ja
katkee. Mä satuun istumhan justhin silloo yhren toisen miähen kans
laivankatolla kiikaroomas tunturia ku tultihin sen narun kehrälle,
emmäkä yhtää huamannehet sitä, ennenkö s’oli vähältä pyhkäästä
meirän jokhen siältä katolta. Parahiksi kerkesimmä kumartaa, mutta
kampraatilta se kraappas aiva uuren lakin.
Siälä Pelkosenniäinellä pirethin meille kansanerustajille hyvät
kalaassit monellaasen leivän kans ja kunnanmiähet valittivat sitte,
jottei Pelkosenniämellä oo kirkkua, ei pappia, ei lukkaria, eikä mistää
tahrota saara kansakouluhun opettajaakaan. Eikä oo tiän palaakaa koko
kunnas.
Ja kun siäl oli hyvä pöytä katettu ja meillä kansanerustajilla oikee
suren nälkä, nii me poijat ku pistelimmä poskehemma ja lupasimma, jotta
kyllä Pelkosenniäntä nyt muistethan.
Kesken kaiken ku me syärä tuhrasimma, nousi yks miäs puhumahan ja
pärpöttikin aika lailla. Minä koitin kuunnella ja pyhkiä korviani
jotta, mitä se oikee laskettaa, ku sitä tuloo nua kovasti sakiaa. Mutta
mitää tolkkua en saanu. Viimme se lopetti ja nii äkkiää, jotta meiltä
kansanerustajilta jäi suu auki ja kaffeli pystyhyn.
— Mikä sen ny tuli, ku nuan jäi seisomhan?
Miäs kaivoo plakkariansa, takin taskut sisältä ja päältä, koitti
housunplakkaria ja liivin plakkaria ja imehteli. — Me orotimma
lihampala kaffelin nenäs henkiä pirätellen, jotta mitä se meinaa. Ja
miäs kaivaa taskujansa ja nupajaa itteksensä jotta:
— Mihkä kummaha se tuli —?
Viimmee se sanoo jotta:
— Orottakaa ny vähä —
Ja lähti toisehe huanehesehe. Me huakaasimma ja pistimmä palan poskehen.
Mutta hetken päästä se tuli ilosta loistavana takaasi kirja käres, otti
juhlallisen asennon, rykääsi ja sanoo:
— Tääl olis viälä pikkuune pätkä — —
Ja rupes lausumhan rumia jotta silmät sätii.
Jäliistäpäi yks isäntä vähä noloona seliitti meille, jottei se kuulunu
olleskaa ohjelmaha.
Sillä miähell' oli vai nii kova halu saara kans esiintyä. Sit’ oli
kiällettyki, jottei se saa tulla sotkemhan Pelkosenniämeläästen
arvokasta esiintymistä tänä merkkihetkenä mutta:
— Tuan se ny otti ja teki! Rupes lotisemhan — —
— No mitäpäs tuall'on väliä; vähäkös täs mailmas plötisthän — koitin mä
lohruttaa.
— Onneksi se ei eres kumminkaa laulanu, vaikka s’oli uhaannu esittää
sitäki — —
* * * * *
Pelkosenniämellä tuli meille Petsamhon lähtijöölle ero muusta
retkikunnasta. Heitettihin kärestä pitään hyvästit toisille jokka
lähtivät samalla laivalla takaasi Kemijärvelle. Me astelimma vähä
juhlallisin miälin Aarne Tukkineuvoksen peräs rantahan, johna
meitä orotti Kemi-yhtiön kaks nopeakulkuista moottorivenestä,
neljä-viisi tukkilaasta ja kolme pitkää jokivenestä, jokka sirottihin
moottorivenesten perhän. Kello oli 1/2 2 yällä kun lährettihin tualle
pitkälle veneesmatkalle ja aurinko loisti korkialla taivahalla. Joukko
jaettihin tasan kumpahankin veneesehen, tukkilaaset istuuvat perää
pitämhän ja nii lährethin painamahan Kemijokea ylhäppäin. Joitaki
kilomeeteriä ajettua, tultihin Keminjoen suuren haarajoen Kitisen
suulle. Jos on Keminjoes pituutta, 425 km, pisin joki Suames, nii ei oo
pikkuune sen haarajoki Kitinenkään. Se on leviä ja mahtava virta, lähes
200 km. pitkä. Jonkun matkaa Kitistä ylöspäi, laskoo siihen taas sen
sivujoki, Luirojoki, jok’on vain vähä Kitistä lyhempi. Sellaasia suuria
jokia siäl’ Lapis on.
Mutta ennenkun lährethän Kitisen jokia soutamhan ja sauvomhan, on siinä
joemnutkas suuri Tallavaaran taloo, johka kannattaa pistäytyä sisälle.
Ei oo taloos isäntää, mutta onpas puuhakka emäntä, leski-ihminen, joka
jäntevällä kärellä ylläpitää hyvää järjestystä ja komentaa taloonväkiä.
Taloo on pinta-alaltansa piänenpualoosen pitäjän kokoone ja siin’on
tukkimettä, johkei oo koskaa kirves purru, vaikka yhtiöt ovat
koitellehet markanvoimaa. Miljoonan tarjoukselle Tallavaaran emäntä vai
nauraa. Sanoo jottei oo pikkurahan tarvesta.
Tallavaaran taloo sijaattoo korkian vaaran laella. Navetan takana
parinkymmenen meeterin pääs on Tallavaaran korkeen kukkula. Siältä
vaaran laelta saa matkamiäs ensimmääsen suuren silmäyksen Lapin
rannattomhin maisemihin. Mihkäpäi vai päänsä kääntää, näkyy joka
pualella niin kauas ku taivas kaartuu, aina vai mettää, joko
sitte syvänsinistä tukkimettää, eli näiverööstä harvaa ja matalaa
männikkyä. Se on nevaa. Mahtavia tunturia kohuaa joka pualella. Eteläs
aurinkopaistees kimalteloo viälä lumiläikät Luostotunturin harjalla.
Siälä seisoomma me kaks Kyröönmaan mahakasta erustajaa, mä ja Hermanni
Tallavaaran huipulla kesääsenä yänä, kun aurinko syränyön hetkelläkin
loisti taivahan laella. Imehrellen kattelimma laajaa näköalaa.