Oulun asemalla rupes jo näkymhän sellaasia reppuselkääsiä ja
joutilhan näköösiä miähiä, jotta mä arvasin niiren olevan ny niitä
kansanerustajia, joonka följys mun oli meininki ruveta tälsimhän
ensiksi vähä Perä-Pohjolas, ennenkö oikee Lappihi lährethän ja
Petsamhon painethan.
Kun siinä sitte parahillani varpahiani sortteeraalin, pökäthin mua
kylkehen jotta:
— Kah päivää Jaakkoo, ooksä kans täälä!
S’oli Pojaalluaman Hermanni Ilimajoelta, kansanerustaja ja 120 kiina.
Min’en keriinny päivää sanomhan ku se jo tukkii istumhan siihe mun
viäreheni penkille, vaikka siin’oli nii aharasta, jotta sen olis pitäny
hyvi nährä, jottei meitä kahta sellaasta fläskikasaa ku se ja mä siihe
mahru krussaamata. Mutta se tukkii vai ja sanoo jotta:
— Mukaa ny vähä sinneppäi. Ku min’en meinannu olleskaa lähtiä, mutta
ajattelin sitte, jotta jos kumminki lähtis. Tuuk’sä Petsamhon asti, ku
s’oot nua varustaapunu, ja piaksusaaphat ja kaikki, vaikka on mullaki
kapsäkis — —.
— No niin m’oon kotua lähties tuumannu, jotta ny mennähän kerranki niin
pitkälle ku tiätä piisaa, vaikka navalle asti. — Lähtöökhän niitä paljo
kansanerustajia sille Petsamon reisuile?
— Kylhän n’oon puhunu vähä yks ja toine, jotta pitääs lähtiä, mutta saa
sitte nährä syääkhän sika evähät.
Samas tuli siihe yks miäs ja kysyy jotta:
— Onko herrat kansanerustajia?
— Joo, kyllä m’oon — sanoo Hermanni, jok’ oli varma asiasta.
— Jahas — sanoo miäs. — Min'oon Kemin kaupungin majootustoimikunnan
jäsen, jotta saatta frii ruaan ja kortteerin Kemis. Täs oli teille
majootuspiletti.
— Oottakos te kans kansanerustaja — kysyy sitte multa. — Mä kuulin
miähen puheen sortista heti, jotta s’oon Etelä-Pohjanmaita kotoosi ja
tokaasin vastahan jotta:
— Oon mä kans jonkillaane kansan edustaja, vaikken mä valtiopäivillä
istu.
Miäs kätteli silmät pyäriääsnä hyvän aikaa, eikä käsittäny mitää. Kysyy
viimmee jotta:
— No kuuluttakos te sitte tähän samhan eruskuntaroikkaha?
— Joo kyllä mä kuulun. Mä följään niinku perhänkattojana.
— S’oon sanomalehtimiäs tämä Jaakkoo ja seuraa meitä erustajia retkellä
— seliitti Hermanni.
— Vai tämä se ny on sitte se Jaakkoo — haikaasi miäs. — Kyllä m’oon
kuullu, m’oon kans siältä EteläPohjammaalta kotoosi, Kauhavalta.
— Jassoo, vai ootta te kans siältä rukhisen leivän maasta? —
— Joo, Näykkihän mu nimeni on, vaikka m’oon jo neljänäkymmentä vuatta
asustanu täälä Kemis.
Siitä repes pitkät jutut ja loppu oli se, jotta mä sain kans
kansanerustajaan piletin ja kovasti nostin noukkaani.
Asemall' oli meitä vastas koko Kemin kaupunki. Työväenyhristyksen
soittokunta pelas posket pullolla marssia meirän kansanerustajaan
kunniaksi. Poliisilla oli valkooset rasat käsis ja saappahat plankattu
jotta kuvansa näki. Neliipyärääsillä trilloolla viäthin muaki ja
Hermanniaki jotta pää täräji kortteeripaikkahan ja akat tiän viäres
niiaali ku rippikouluflikat. Kovasti meitä Kemis kunniootettihin ja
syätethin lohenlihalla. Ja kyllä me poijat pistelimmäki liivihi eri
tarikollisia.
— S’oon hyvää tämä — kehuttihin toisillensa, ja taas paasattihin n’otta
henkiä salpas.
Hissuksensa rupes sitte leuanloukutus harvenemhan ja toisten ahristuu
jo pualisyämääsis kattelemhan pihalle kesäyön aurinkuaki, vaikka
kyllähän sen klasistaki näki.
Kortteeripaikas meinas meille Hermannin kans tulla pikkuune sekaannus.
Se kattoo klasista pihalle ja mä kysyyn jotta:
— Mitäs siälä näkyy?
— Ei mitää. Nuaran pää vain toises klasis — —
— Mikä nuaranpää siäl'on? — imehtelin mä.
— Nuara. S’oon meirän pualen miähiä.
— Jassoo! Kansanerustaja Nuoran pääkö siältä näkyy.
— Ne näyttää olovan täs samas raris kortteeria Hiirenheimon kaas —
jatkoo Hermanni.
— Hiirenheimo? — Jaa jaa, niin Hiidenheimo pehmoosella r’eellä. On se
kans kamala nimi. Vaikka samallaane kuuluu olovan yhrellä miähellä
Piatasaares. S’oli päättäny ottaa uuren nimen ja muutti jonkin
ruattalaasen Pörkvistin Hiidenuhmaksi. Ja ny sitä miäsparkaa sanoovat
kaikki Hiirenuhmaksi.
Saman tiän kerroon sitte Hermannille yhren toisenki onnettoman
nimenmuutoksen, joka kans meni pahoon plöröksi. Oli yks äijä, joll'oli
ruattalaane nimi Örnberg. Ku s’oli kova trönäämhän olutta, elikkä
ööliä, niinku olut on ruattinkiälellä, nii sitä kuttuthin yleesesti
Öölpäriksi eli Olutvuoreksi. Ja se sitä sapetti nii, jotta se päätti
suamentaa nimensä Örnberg ja silloo siitä tuliki komja suamalaane nimi,
Kotkavuari. — Ähä, tuumas tämä herra Kotkavuari, ettäpäs ny käännäkkää!
Mutta samoohi aikoohi lopetti herra Kotkavuori oluenjuannin ja rupes
litkimhän vain viinaa eli votkaa. Ja sitä veti herra Kotkavuari
nii mälyttömästi nahkahansa, jotta ihmiset rupesivat sanomhan sitä
Votkakuareksi.
Kauan aikaa nytkyy Hermannin vatta toises sängys, kun se tykkäs jotta
sepä ny vasta oli kova paikka sillä miähellä, mutta mua ei paljo
naurattanu, ku s’oli nii jumalattoman vanha vitsi. Vaikka tosi s’oon.
Kemistä alkas sitte seuraavana päivänä se eruskunnan viikon kestäny
kiartomatka Tornion, Aavasaksan, Turtolan, Raanujärven, Matinlompolon,
nevojen, vaarojen ja sen seittemien mettänperukkaan kautta ennenku
päästiin taas ihmisten ilmoolla Rovaniämelle. Siälä Virkkune
puheesnansa kehuu, kuinka tervheelline ja opettavaane tua mettäreisu
oli ollu. Sanoo jotta ehjin nahoon siält on selvitty, mutta jos vai
olis käsketty Paavon vetää patiinit jaloostansa ja kattottu, nii
kantapäistä oli nahka pois herra puheenjohtajalta niinku multa ja
Hermannilta ja monelta muultaki Johannekselta jokka sen sata kilometriä
talsiimma. Ja oli se opettavaanenki matka niinku Virkkune sanoo,
sillä Suamen kansan eruskunnan mettäretkue sai olla yhren kokonaasen
päivän syämätäkki sillä välillä. Mäkin oon Ampujan-Mikolle koko
elämäni kiitollisuuren velaas siitä kuivasta leivänpalasta, jonka se
pokkaristansa antoo mulle Autiolompolon torpan pihalla.
Passas siinä sosialisti erustaja Ampujan kiusootella meitä sarankilon
kokoomuksia jotta:
— Täs sen ny näjettä, kuka teitä porvaria elättää!
Rovaniämellä rupes sitte tulhon selville, kukka sinne Petsamhon
lähtöövät. Meit'oli yhthensä vai yhreksän henkiä: viis kansanerustajaa,
kaks lehtimiästä ja kaks flikkaihmistä.
Ja kaikhen merkillisint’ oli se, jotta jokahinen oli arvoltansa
jonkillaane neuvos. Retkikunnan päämiäheksi valithin itte professori
Antti Lakineuvos Helsingistä; retkikunnan terveyrestä hualehtii
Oskari Lääkintöneuvos Keuruulta; kaupallista näkemystä ja varovaasta
finanssipolitiikkaa erusti tohtori Frans Kauppaneuvos Porista,
asianymmärystä ja kunnallispolitiikkaa valvoo Otto Kunnallisneuvos
Pirkkalasta; lehmiä, navetoota ja ihmiste yleestä toimhentulua
perääli Hermanni Maaneuvos Ilmajoelta, imhellist’ oli kuulla jotta
toinen matkalle lähtevistä flikoosta oli arvoltansa Neitineuvos.
Sellaasta arvonimiä me emmä kyllä ollu kukaa ennen kuullu, mutta ku
se itte sen sanoo, nii pitihän meirän uskua. Ja ku se toinen neiti
oli ruattalaane, nii se ristittiin ilman muuta Fröökenneuvokseksi. Me
sanomalehtineekerit olimma tiätysti lehtineuvoksia, mutta ku meit’
oli kaks, jotta neuvokset pakkasivat menhön sekaasinsa nii me jätimmä
tittelit pois, ja nii meitä sanottiin vain Helsingin Heikiksi ja Vaasan
Jaakooksi.
No nii s’oli sitte sitä myäri selvä. Onni potkaasi meitä Petsamon
matkalaasia heti nii jotta Antti Lakineuvos teki Rovaniämellä hianon
tuttavuuren. Se tutustuu Lapin kaikiista suurimpahan herrahan,
nimittään Kemi-yhtiön mettä- ja lauttauspäällikköhön, horsmestari Aarne
Snellmannihin, joka tiätysti on arvoltansa vähintänsä Tukkineuvos.
Tämä titteli vastaa Lapis oikiastansa enkeli Kaaprielin virka-asemaa
taivahas. Sillä kattokaas Lapis ja koko pohjoos-Suames on Kemi-yhtiö
kaikki kaikes. Siäl’ onki sananpartena jotta: »Lapis on esti
Kemi-yhtiö, sitte jumala ja sitte ei oo pitkähän pitkähän aikaha yhtää
mitää, ennenku vasta aikaan päästä ku tullahan Rovaniämelle.»
No tämän mahtavan yhtiön kaikkivaltias käskynhaltija on Aarne
Tukkineuvos, jolla on valta pohjooses pirättää ja päästää. Kymmenenkin
tuhatta tukkilasta ja satojen miljoonien massikka on sen miähen
hoiros... Sen tiätää, jotta tiä aukee taivasta myäre sen miähen
eres. S’oon viälä nuari miäs, tuas pualivälis neljääkymmentä.
Jokaikinen tukkimiäs tuntoo Aarne Tukkineuvoksen, ja Aarneksi sitä
vain kuttuthankin koko Perä-Pohjolas. Se on oikeen miästen miäs,
monet tuulet ja tuiskut purru. Ei se hätääle, eikä liioon komentele.
Se sanoo vai, ja se tapahtuu. Ja ottaa kiinni ittekki, ja näyttää
kuinka kukin tyä tehrähän, jos tukkilaane epäälöö elikkei jaksa.
Sillä tukkilaasen souvis ei tätä Aarne poikaa pysty ykskää tukkilaane
lyämähän sormille. Sen tunnustaa lentojätkäkki kaikki. Niin on eläytyny
se miäs tukkilaasihinsa ja Lapin erämaihin, jotta pois ei sano koskaa
lähtevänsä. Rakovalkian ääres makaa yänsä miästen joukos ja suarat ja
hyvät on välit. Tukkilaaset kunnioottavat Aarnea pualijumalanansa ja
kyllä vai kannattaakin.
No tälle miähelle sanoo se meirän Antti Lakineuvoksemma jotta:
— Tuata kuinkahan se olis, kun m'oomma meinannu lähtiä Petsamhon,
mutt'ei me tahtoosi viittiä lähtiä autoolla ajaa koluuttamhan tuata
pitkää matkaa Rovaniämeltä Sorankylhän. Käysköhän se jollakin lailla
päinsä päästä tätä Kemijokea ja sen sivujokia pitki venehillä ylhäppäi,
jotta näkis oikee Lapin syränmaita.
— No se käyy erinomaasesti päinsä! Koska haluttaa lähtiä? — kysyy
Aarne Tukkineuvos. Minä järjestän teille matkan niin mukavasti kun se
Kemi-yhtiölle vain on mahrollista.
Kun muu eruskuntaretkue sitte tukkii ittensä suurihi kuarma-autoohi
Rovaniämellä ja lähti Kemijärviä kohri koluuttamhan, ajoo Kemi-yhtiön
kaks loistoautoa meirän Petsamon sakin ethen. Ei muuta ku istua
fiinihi piilihi ja nostaa noukkaa taivahalle. Ja nii viäthin meitä
petsamolaasia ku pumpulitukulla komjasti toisten sivutitte Kemijärvelle.
Emmäkä me ollu näkevinämmäkää niitä, jotka ajoovat körökärryyllä.