Yhtenä päivänä sitte vähää ennen juhannusta mä luin sanomalehrestä,
jotta Suamen kansan korkiasti kunniootettava eruskunta on päättäny
pistää pillit pussihi ja lähtiä reisiin päälle Perä-Pohjolahan. Ja
jotta yks porukka siitä sakista meinaa sitte jatkaa matkaa Petsamhon
asti. Ja sanomalehtimiähiä haastettiin joukkoho!
Mä pomppasin pystyhy ku ammuttu jotta:
— No perttana, minä kans!
Ja s’oli sillä selvä ja päätetty asia.
Siinä tuli tuhannemmoone pouket ja töpinä laittaa ittensä
matkareilahan, ku ei olla ku päivää aikaa, jos meinas samhan sakkihi
keriitä ku toiset. Ja ku m’oon ennenki tresunnu Lapis, niin mä hyvin
tiäsin, jottei sinne pirä ottaa kapsäkkiä vaivooksensa eikä kaleeria
kaulaha. Eik’oo paljo väliä nästyykistäkää, ku on vain viispiikkine
följys. Ei siäl oo nii nuukaa, vaikkei nii kovasti usee nenäänsä
pyhiikkää ku täälä alamais ja herraasis oloos, john’ei paljo muuta
tehräkkää ku nenää niistethän. Siälä Lapinmaas on sama meininki ku
Pohjanmaalla jotta: tuanne mä sen nakkaan, jota herrat plakkariisnansa
kantaavat.
Mutta ilman piaksusaappahia ei pirä Lappihi lähtiä. Jos ei niit’oo, nii
mihkäs miäs noukkas niistät? — Saat totisesti jättää niistämättä, sillä
sormet pitää pyhkiä saapasvarthe. Maas maan tavalla eli maasta pois.
Siinä tuli kova paikka saara äkkiää oikiat Lapin piaksusaappahat. Mutta
ku asiansa järjestää, nii aina hyvin pärjää. — Että tairakkaa tiätää,
jotta Isooskyröös asuu yks oikee erinomaane piaksusuutari, jok’on
Rovaniemestä tulin? Se on siinä meijärin viäres piänes punaanes tuvas
ja sinne mä soitin langat punaasena jotta:
— Mä lähren huamen illalla Petsamhon valaskaloja onkimhan ja tarvitten
roimasaaphat. Kerkiättekö tekemhä n’otta saan följyhyni huamen
iltajunalla Orismalan asemalla? —
— Hojaa, no s’ei oo konsti eikä mikää — hihkaasi suutari.
Sillä lailla sitä oikia nahkasuutari puhuu. Ja nii kans kutinsa piti,
jotta tuliterä piaksusaaphat paiskas junhan Orismalas, kun juna vihelti.
Nahkatakin, suuren puukoon, filtin, valokuvauskonhen, rahamassikan,
piipun, pikiöljypotun ja piänen pluntin otin följyhy, eikä sitte muuta
ku Jupelle suuta, ja nii painoon suaraa asemalle n’otta katu notkuu.
Portahilta vai huuti se frouva perhän, joka musta hualta pitää ja ylhä
ajaa jotta:
— Mihkä herrahallikkohon sua Jaakkoo-paakales tuallaasella töminällä ny
viippoottaa?
— Petsamhon valaskaloja onkiimhan!
— Voivoi, oikeeko totta, jotta sinne sua ny viärähä jääkarhujen
syätäväksi! — rupes se frouva käsiänsä lyämhän. — Koska sä tuut takaasi
ja kuka sua ylhä nostaa, ku mua ei oo ajamas?
— Mhyh! Kyllä s’oon tua naisväki! Jotta kuka meistä hualta pitää, jos
niit'ei olsi! — Ja kysyy viälä, jotta koska mä takaasi tulin! Niinku ei
se olsi selvä asia, jotta vasta sitte ku rahat loppuu. Mitäs sitä ennen
kotona teköö?
— Niin koska sa tuut sitte? — huuti frouva.
— Sitte ku massikka komentaa jotta krukom ja piekom mars mars!!
— No sitte sä tuut pian — — nauraa helähytti frouva perhän ja heilutti
nästyykiä. Huikkas vielä jotta:
— Älä vai munkiksi rupia siälä Petsamos. Ja katto kans ethes, jottes
plumpsahra merhen!
— Turhaa siin’on silloo enää ethensä kattella, jos ottaa mennäksensä.
Ja perä erellä mä meen tiätysti heti pohjahan asti jos kerran menemhän
rupiaa n’ottei siin’oo epäilystäkää. — No ajöö ny para so mykky, o moo
nu so gudaa! —
Ja nii mä lährin.
Junamatka Seinäjoelta Ouluhun on niin yksitoikkoone ja ikävä, jotta
murheellisempaa taivalta en tiärä koko Suomenmaas. Yhren ainuan kerran
m’oon poikaasena Oulun reisiin tehny päivällä ja viäläki sitä karun.
Nevoja, räkämäntyjä, ruasthen polttamia lätäköötä, pajupuskia, tyhjiä
asemia — siinä kaikki mitä pitää kakstoista tiimaa kattella pölyysestä
vaununklasista.
Eikä eres pilettiä kysytä.
Sillä matkalla tuloo ihmine tylsäksi ku nuukkoo. Toiset ovat kuulemma
tullehet synnintuntohonki, eikä kummakaa, sillä siinä ykstoikkooses
jytinäs joutuu väkisinki ajattelemhan ja muistelemhan syntisen elämänsä
prikusta prikkuhun. Onneksi menöö tuan erämaan halki yönaikahan
makuuvaunu, johna sopii reissata lanteellansa. Sitä neuvon hartahasti
jokahista käyttämhän, jonka pitää reissata Ouluhu. Ennen sitä maksaa 20
markkaa ku hulluksi tuloo.
Mutta heti kun pääsöö Ouluhu, nii miäli virkistyy. Ei trenkää muuta
ku aseman oven auvaasta, nii siin’ on suurella präntillä ensimmääseen
taloon seinäs, jotta Olli Piiparin matkustajakoti. Se saa mun heti
hyvälle tuulelle, ku Ouluhun tuun. Ja Oulun susiteetti. Mä jään aina
kattomhan ja funteeraamhan sitä, jotta »Olli piiparin matkustajakoti».
— Mitä varte s’oon Piipari? Eikö se pitääsi olla Pillipiipari?
Kun Oulun mulkkerokivisiä katuja on sitte muutaman tiiman kulukenu,
hyppiny kiveltä kivelle, pökkiny varpahansa kengännenistä pihalle,
nyrjähyttäny kinttunsa eree poikki n’otta tuntuu ku pärinätömpillä
kulkis, niin uskoo vissisti jokahinen, jotta totisesti on ku onkin
maapallo ympyriääne, ainaki Oulun kobralta. Jos ei silloo viälä oo
kypsä Oulusta lähtemhän, nii ei trenkää muuta ku ottaa oululaasen
vosikan ja käskiä ajamhan asemalle. Kyllä vissisti silloo onki
herra parka koluutettu nii veteläksi liämeksi, jotta taluttaa pitää
pualipökerryksis vaunuhu. Sellaasia n’oon Oulun kivikarut muiren
ihmisten kävellä. Mutta itte ne lippaavat nua oululaaset kauheeta
katujansa pitki ku västäräkit n’otta hännät vai heilahteloo!
Oulusta pohjoosehe käy matka mukavasti. Tuntuu oikein ihanalta riisua
kengät jaloostansa vaunus, oikaasta porottavat säärensä topatulle
soffalle, sortteerata varpahansa Luajan järjestykshen ja kääntää
kantapää taas taakseppäi.
Nyt vois jokin houkka ottaa pahaksensa ja sanua, jotta mä vain
ilkeyksisnäni morkkaan oululaasia, mutta kyllä s’oon erehrys ja suuri.
Matkustavan yleesön pualesta mä pyyrän saara vakuuttaa, jotta s’oon
oikee Luajan lykky ku ne Oulun karut on sellaasia. Sillä niistä piisaa
juttua ja yksmiälistä manaamista vaikka kuinka pitkältä, ku Oulusta
taas lährethän ethenpäi jurraamahan.