Siitä asti ku Suami sai Petsamon on mun miälesnäni pyäriny ajatus,
jotta minkhänlaane maalipaikka sekin on? Ku siäl’ on kuulemma
valaskalojaki — —- Ja nii jumalattoman kaukana ku se on, jott’ oikee
Jäämeren rannalla likillä pohjoosnapaa.
— Olis se mukavaa nährä sekin napa! — tuumasin ittekseni ku
menny-kesänä istuun Ahvensaaren rannas Juppe-koirani kans salakoota
ongella.
Juppe on hianosti sivistyny koira, silkkikarvaane musta
kääpiöpintsheri, ja s’oon yhtä innokas ongella istuja ku mäkin. Ja
intua siinä pitääki totisesti olla eri lailla, ku meinaa Vaasan
rannasta kalakeiton saara. Marot on tyyrihiä ja salakat syäävät nii
räävittömästi, jottei siinä tahro piisata piikivekkää. Paklunnin
matopuarista me ostimma uskollisesti joka päivä uusia kastematoja
viirellä markalla ja taas lährimmä yrittämhän. Kamppehet meill’ oli
kaikki priima sorttia ja ongenkoukun tutkaanta mä fiilalla terootin
joka päivä jotta s’oli niin terävä n’ott’oikee ittiäki hirvitti
kattella. Mutta vaikka sen tuhat olis ollu ja maron päälle kuinkaki
sylkeny ja noitunu, nii yhtäkää oikiaa kalaa m’ei saanu. Ei muuta
ku joitaki vihliääsiä sirriääsiä. Kerraasti mä jo luulin, jotta nyt
tuli kala, ja verin aivan niska sangalla ja ku rannalle nykääsin,
niin oli siinä nii ruakottoman ruma ja vihaasennäkööne rökäs, jotta
Juppe painoo peljästyksis häntä koipien välis suaraa kotia, ja oikee
muakin yäkötti. Nii pökkine oli, jottei sitä saanu eres irtikää. Mä jo
ajattelin, jotta pitääkhän mun päästää se menemhän ongenvapoonensa,
mutta onneksi hoksasinkin konstin jotta katkaasin puukoolla siiman
poikki, jottei sille jääny ku koukku ja mato. — Jos satutta saamahan
sellaasen rökkähän (kiiskin), jolla on koukku leuvvas, niin s’oon se
sama saamari, joka tuli munki onkeheni.
Kotia tulles käyyn taas kalahallin kautta ja ostin pari kilua komeeta
ahvenia, jokka toin sille frouvalle, jonka tykönä mä ja Juppe asumma.
Kyllähän se frouva aina pakkas vähä epäälevästi kattelemhan niitä mun
kalojani, mutta täyrestä menivät, ku kovasti kehuu jotta:
— Aina miäs saa, kun ei s’oo kovin noloo — —-, mutta kovasti siinä piti
matohon sylkiä, jotta aiva on suu kuivana ja posket litus — — plaasin
trossata.
Sitä peliä mä pirin kaiken kevättä, vaikka tyyrihiksi se pakkas
tulemhan, ku piti ostaa kalat ja marot eriksensä. Mutta mit’ ei tekisi
nainen kauneutensa ja kalamiäs kunniansa tähre?
Yhtenä päivänä sitte ku mä taas tuara kiikutin vaihtehen vuaksi
mahtavaa kilon painoosta maresta, ottiki ohraleipä valkian.
Frouvaa nauratti kovasti ja sanoo jotta:
— Jahas, vai siinä se nyt tuloo — —
— Mutta kovasti piti sylkiä maron päälle — — koitin mä.
— Tervhyysiä Penkteskulta! — nauroo se frouva.
— Mitäh? Miltä Penkteskulta? — imehtelin mä.
— No siltä meirän yhteeseltä kalamuijalta hallis — Minä niäleskelin ja
haukoon ilmaa kauan aikaa, enkä käsittäny yhtää mitää.
— Mehän ostamma kalaa samalta kalamuijalta, Penkteskulta hallis — —
nauraa helisti frouva ja Juppe peijakaski huiskutti häntää jotta: ähäh
Jaakkoo, nyt m'oomma kiikis.
— Ei ikänä, eikä koskaa! Kuinka frouva voi sellaasta ajatellakaa! Itte
oon tämänki kalan Ahvensaarelta onkinu, mutta kovasti siinä piti sylkiä
n’otta aiva on — —
— Älä koitakkaa Jaakkoo narrata — kiusas se frouva.
— No tuasta saa heti panna poikki! — vannoon mä ja näytin kurkkuani,
mutta s’ei ottanu uskuaksensa. Nauraa pihisti vai jotta:
— No pian se nährähän. — Aukaasesta nyt tuan mathen suu ja katto sen
kitahan — sanoo frouva.
No mä aukaasin ja kattoon. Nii siäl oli rullalle kääritty paperinpala!
Verin sen pois, otin auki ja — — siin’ oli kirjootusta!
— Mitä siinä seisoo? — kysyy frouva ja nauroo aiva katketaksensa.
Min’olin ku puulla päähän lyöty. Siinä seisoo jotta: »Päivää Jaakkoo»!
— — Perhana viä, nii siinä seisoo!!
— Ooohohohoh — hohotti se frouva ja piteli hyllyviä lonkkiansa. — Jopas
nyt jouruut satimhen, ähäh, mitäs nyt sanot? — — Ku mä eileen ollu
hallis, nii Penkteska kysyy multa jotta, joko ne Jaakoon eileen ostamat
ahvenet nyt on syäty?
— Vai täältä se Jaakkoo niitä kaloja kulkooki onkimas, sanoon mä.
No min’ oonkin imehrelly, jotta kuinka kumminki jee se niitä kaloja
nii kovasti saa, vaikkei sill’oo ollu koukkuakaa onges enää pitkähän
aikahan — —
— Häh, mitäh, eikö mull’ oo koukkua — —
— Silloo mä sanoon Penkteskalle jotta: tehrähän nyt sille Jaakoolle
sellaane jutku, jotta se sen muistaaki kauan aikaa. Ja me soviimma
sitte sen Penkteskan kans nii jotta mä kirjootin tuan paperinlapon ja
se lupas pistää sen salaa sen kalan suuhun, jonka sä ensi kerralla
ostat. Ja eikös ollukki! — äikitteli frouva.
Hyi tuhannen riivattua ku siin’ oli ilkiä olla! Ei tiänny mit’ olis
sanonu ja mihkä kattellu.
Mutta sitte mä hoksasinkin antaa takaasi samalla mitalla. Lyärä sitä
yhtä arkahan paikkahan, ku se mua kalamiäskunniahani. Mä sanoon jotta:
— Jutkua se frouvaki harjoottaa ja koittaa mua joka päivä narrata — —
Silloo ei se enää nauranukkaa. Oikee säikähti ja kalpiaksi valahti.
Kysyy jotta:
— Hyi sua, mitäh, kuinka mä koitan narrata?
— Jaa, jaa, kyllä mä tiärän! Nua frouvan korjat kiharat — — Teill’ on
piippirauta!
Silloo se meni! Paiskas oven kiinni ja huuti jotta:
— Hyi ku t'ootta ilkiä!
Lopuksi me soviimma asian sillä lailla, jotta jos ei se puhu kellekkää
siitä mun mathestani, nii en mäkää kerro sen piippiraurasta. Ja yhren
silkkipuseron mun piti viälä ostaa varmemmaksi vakuureksi.
Mutta tua riivatun juttu harmitti mua ja toi aina miälehen ne Petsamon
kalarikkauret. Sinne sitä pitääs päästä, ku siäl ei oo kuulemma
pikkukaloja ollenkaa. Kun koukun merhen paiskaa, nii ei muuta ku
sen ku vetää kalaa ku karvaköyttä rannalle. Vaikka kuinka paljo! Ja
valaskaloja — — saamari sentähre!
Mä sain suaraa sanojen kuumehen. Makasin toista voorokautta
sängyn-omana ja horniin. Yks ainua ajatus jyskytti päässäni: Petsamhon
valaskaloja onkiinhan!