Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt
tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän
hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla
salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille:
"Ahaa!... siellä on piirasleipurimme."
Silloin kolisivat tuolit, kahisivat pyhävaatteet, ja riemusta remahteli
lasten nauru katetun pöydän ääressä, johon koko perhe onnellisena
asettui piirakkain ympärille, jotka olivat kauniisti ladotut
hopeaiselle lämmittimelle.
Tänä päivänä soittokello pysyikin ääneti. Harmistuneena hra Bonnicar
katsoi kaappikelloonsa, jonka päällä istui täytetty haikara ja
joka ei vielä milloinkaan ollut eistänyt eikä jättänyt. Lapset
pälyivät ikkunasta tähystäen kadunkulmaa, josta leipurinoppilas
tavallisesti kääntyi heille. Keskustelu laimeni; ja nälkä, jota
puolipäivän kaksitoista peräkkäistä lyöntiä yhä lisäsi, saattoi
ruokasalin näyttämään niin kovin suurelta ja surulliselta, huolimatta
kuviokudokkaalla pöytäliinalla hohtavasta vanhasta hopeakalustosta ja
kankean valkeista, torvelle sievästi käärityistä ruokaliinoista.
Monasti oli jo vanha rouva käynyt supattamassa miehensä korvaan, että
paisti oli palanut, herneet liiaksi kiehuneet. Mutta hra Bonnicar
oli saanut päähänsä, ettei hän istuisi pöytään ilman piirakoita, ja
vimmoissaan Sureaulle hän päätti lähteä itse katsomaan, mitä tällainen
ennen kuulumaton viivytys merkitsi. Kun hän oli jo menossa heilutellen
keppiään, koettivat naapurit varoittaa häntä:
"Olkaa varoillanne, hra Bonnicar; sanotaan että hallituksen joukot ovat
jo tunkeuneet Pariisiin."
Hän ei tahtonut kuulla mitään, eipä edes Neuillystä pitkin vedenpintaa
räiskivää kiväritulta tai Kaupungintalolla ammuttuja tykkien
hälytyslaukauksia, jotka panivat koko korttelin ikkunat tärisemään.
"Haa, tuo kirottu Sureau!..." Ja matkansa kiihdyttämänä hän puheli
itsekseen, nähden hengessä itsensä jo tuolla alhaalla myymälässä
kolkuttamassa kepillään permantoon, niin että näytelaatikon lasit
tärisevät ja leivoslautaset hypähtelevät. Louis-Philippen sillan
katusulku katkaisi hänen kiukkunsa. Siinä lojui muutamia julmannäköisiä
kapinoitsijoita paistattamassa päivää irtikiskotulla kivityksellä.
"Minne matka, kansalainen?"
Kansalainen kyllä sen selitti, mutta juttu piirakaisista tuntui
kovin epäilyttävältä, varsinkin kun hra Bonnicarilla oli yllä kaunis
pyhätakkinsa ja nenällä kultasankaiset silmälasit -- siis esiintyi koko
vanhan taantumusmiehen komeudella.
"Se on joku urkkija, sanoivat kapinoitsijat, hänet täytyy lähettää
Rigault'n luo."
Jonka jälkeen neljä hyväntahtoista miestä, joita ei vähääkään
huolettanut katusulun jättäminen, tyrkkivät pyssynperillä edellään
kiukkuista Bonnicar parkaa.
En tiedä miten he menettelivät, mutta jo puolta tuntia myöhemmin he
olivat kaikki siepatut kiinni ja yhtymässä pitkään jonoon vankeja,
joka oli valmiina marssimaan Versailles'ia kohti. Herra Bonnicar
väitti vastaan minkä ehti, heristeli keppiänsä ja jutteli tarinaansa
satakin kertaa. Valitettavasti tuo hänen juttunsa pienistä piirakoista
tuntui niin mahdottomalta, niin uskomattomalta kaiken tämän suuren
myllerryksen keskellä, jotta upseerit vain nauroivat sille.
"Hyvä on, hyvä on, kelpo ukkoseni... Saatte selvittää asianne
Versailles'issa."
Ja Champs-Elysées-puiston halki, joka vielä oli aivan valkoisenaan
ruudinsauhua, vankijono laahusti eteenpäin kahden jääkäririvin välissä.