Vangit marssivat viiden miehen muodostamissa tiukasti yhteensullotuissa
riveissä. Estääkseen kulkuetta hajaantumasta täytyi heidän käydä
toistensa käsikynkässä; ja tuo pitkä ihmisjono synnytti pölyistä tietä
polkiessaan ankaraa rankkasadetta muistuttavan huminan.
Bonnicar raukka luuli näkevänsä unta. Hikoillen, puuskuttaen, pelon
ja väsymyksen näännyttämänä hän laahusti eteenpäin jonon jälkipäässä
kahden vanhan noita-akan välissä, jotka löyhkivät petrolilta ja
paloviinalta; ja kuullessaan sanat "leipuri, pikku piirakat", jotka
alati toistuivat hänen sadattelujensa ohella, ympärillä kulkijat
luulivat hänen tulleen hulluksi.
Totta onkin että tuo miesparka oli kokonaan joutunut suunniltaan.
Kun kulkueen rivit ylä- ja alamäissä hiukan hajaantuivat, niin hän
todellakin kuvitteli näkevänsä tuolla kauempana pölyn seassa, joka
kaikkialta ympäröi heitä, Sureaun pienen oppipojan valkean mekon ja
leipurilakin. Ja ainakin kymmenesti tällä matkalla luuli hän niin!
Tuo pieni valkea pilkku vilahti hänen silmiensä editse juurikuin
ilkkuakseen hänelle ja katosi jälleen univormujen, puseroin ja
puvunriekaleitten sekamelskaan.
Vihdoin, päivän laskiessa, saavuttiin Versailles'iin. Ja kun täällä
nähtiin tuo vanha, silmälasiniekka porvari, puku aukinaisena, koko mies
pölyisenä ja yrmeänä, niin kaikki tietysti olivat heti yksimieliset
siitä, että hän oli oikein joku pääheittiö.
Sanottiin:
"Hän on Félix Pyat... Ei! hän on Delescluze." [Pyat ja Delescluze
olivat "kommunin" johtomiehiä, jälkimäinen kaatui katusulkutaistelussa.]
Vartiojoukon jääkäreillä oli aika puuha saattaa hänet eheänä ja
terveenä Orangerien pihaan asti. Vasta täällä tuo nääntynyt joukko
sai hajaantua, heittäytyä pitkälleen maahan ja hengähtää. Muutamat
siinä nukkuivat, toiset kiroilivat, muutamat rykivät, toiset itkivät;
Bonnicarpa ei nukkunut eikä itkenyt. Istuen portaitten laidalla, pää
käsien välissä, enemmän kuin puolikuolleena nälästä, häpeästä ja
väsymyksestä, hän hengessään palautti näkyviinsä tämän onnettoman
päivän, lähtönsä kotoa, levottomat pöytätoverinsa, iltaan saakka
lykkäytyneen ateriansa, joka vieläkin häntä odotti, vieläpä kaikki nuo
nöyrytykset, sadatukset ja pyssyn perällä kolhimiset -- ja kaikki tämä
oli tapahtunut vain leväperäisen piirasleipurin vuoksi.
"Herra Bonnicar, kas tässä teidän pikku piirakaisenne!..." virkahti
äkkiä joku ääni hänen vieressänsä; ja kelpo ukkosemme hämmästyi
suuresti, kun päätään kohottaen äkkäsi mestari Sureaun pienen
oppipojan, joka oli joutunut kiikkiin yhdessä "tasavallan holhokkien"
kera, paljastavan ja tarjoavan hänelle valkean esiliinansa alta
ottamaansa piiraspannua. -- Niinpä siis kapinasta ja vangitsemisesta
huolimatta hra Bonnicar tänä sunnuntaina kuten muinakin sai syödä
piirakaisia.
Taistelu Père-Lachaisella.
[Père-Lachaise on tunnettu hautausmaa Pariisissa, monen kuuluisan
miehen viimeinen leposija.]
Vartija hymähti:
"Täälläkö taistelu?... eihän täällä ole koskaan ollut taistelua.
Se on niitä sanomalehtien juttuja... Voinhan toki koristelematta
kertoa, kuinka asian laita oikeastaan on. Toukokuun 22 päivän illalla,
joka sattui sunnuntaiksi, näimme saapuvan tänne kolmisenkymmentä
kapinallista tykkimiestä seitsentykkisen patterin ja uusimallisen
kuularuiskun kera. He valitsivat asemansa tuonne hautausmaan
ylängölle; ja koska juuri minulla on se osa vartioitavanani, niin
minäpä sainkin antaa heille tilaa. Heidän kuularuiskunsa sijaitsi
tuossa puistokäytävän nurkkauksessa, lähellä minun vahtikoppiani;
heidän kanunansa hiukan alempana tuolla tasanteella. Saapuessaan
he pakoittivat minut avaamaan heille useita hautakappeleja. Luulin
aluksi heidän aikovan särkeä ja raastaa tyyten niiden sisällyksen;
mutta heidän päällikkönsä pani joukkonsa järjestykseen ja piti heille,
asettuen heidän keskelleen, tällaisen pienen puheen: 'Ensimäiseltä
lurjukselta, joka vain koskettaa johonkin, minä kärvennän kurkun...
Rivit hajalleen!...' Hän oli aivan valkohaiveninen, Krimin ja
Italian sodista kunniamerkkejä kantava vanhus, jonka kanssa ei ollut
leikkiminen. Hänen miehensä tottelivat häntä, ja minun on mainittava
heidän kunniakseen, ett'eivät he riistäneet haudoista mitään, eipä edes
Mornyn herttuan haudalta ristiinnaulitunkuvaa, joka yksinään on parin
tuhannen frangin arvoinen.
"Kuitenkin kaikitenkin nuo Kommunin tykkimiehet olivat laatuansa perin
alhaista väkeä, tilapäisiä tykistösotilaita, jotka eivät ajatelleet
muuta kuin helposti ansaita kolmen ja puolen frangin suuruisen
päiväpalkkansa... Sietipä nähdä sitä elämää, jota he hautausmaalla
pitivät. He makasivat yhteensullottuina hautaholveissa, Mornyn ja
Favronnen vieraina, Favronnen, jonka kauniissa haudassa keisarin
imettäjä lepää. He säilyttivät viiniään kylmänä Champeaux'n haudassa,
jossa on suihkulähde; myös naisia he hankkivat seurakseen. Ja yöt
läpeensä siellä juotiin ja mässättiin. Niin, voinpa vakuuttaa teille,
että vainajamme saivat kyllikseen kuulla hulluttelua.
"Kuitenkin nuo heittiöt, taitamattomuudestaan huolimatta, tekivät
Pariisille suurta vahinkoa. Heidän asemansa oli näet oivallinen. Aika
ajoin heille saapui määräys:
"'Tähdätkää Louvrea... tähdätkää Palais-Royal'ia!'
"Silloinpa vanhus suuntasi kanunansa, ja petroligranatit lensivät
suoraan kaupunkia kohti. Mitä siellä tapahtui, siitä ei meillä
kenelläkään ollut varmaa selkoa. Kuultiin tosin ampumisen lähenevän
vähän kerrassaan; mutta se ei rahtuakaan huolettanut kapinallisia.
Chaumontin, Montmartren ja Père-Lachaisen tahoilta ammutussa
ristitulessa he katsoivat hallituksen joukkojen etenemisen
mahdottomaksi. Asianlaidan selvitti heille vasta ensimäinen granatti,
jonka meriväki ampui tänne, saapuessaan Montmartren kukkulalle.
"Sellaista oli kaikkein vähimmin odotettu!
"Minä itse olin heidän parissaan, nojaten Mornyn hautapatsaasen, ja
polttelin piippuani. Kuullessani pommien tulevan minä töin tuskin
ennätin heittäytyä maahan. Aluksi tykkimiehemme luulivat niitä
harhalaukauksiksi, jotka joku pöhnäinen virkaveli oli tähdännyt...
Mutta kaikkea muuta! Viiden minutin päästä välähtää jälleen
Montmartrelta, ja toinen ilkeä veskuna osuu meihin yhtä suoraan kuin
ensimäinenkin. Tällä kertaa nuo veitikat jättivät siihen sekä kanunansa
että kuularuiskunsa ja painaltivat kiireimmittäin käpälämäkeen. Eipä
hautausmaa silloin ollut heille kyllin avara! He kirkuivat mennessään:
'Olemme petetyt... Olemme petetyt.'
"Vanhus se jäi yksin granattisateesen ja riehui kuin itse paholainen
patterinsa keskellä, itkien raivosta nähdessään tykkimiehensä jättäneen
hänet.
"Kuitenkin illan suussa niitä palasi muutamia takaisin palkanmaksun
ajaksi. Malttakaahan, hyvä herra, ja katsokaa minun vahtikoppiani. Sen
seinässä on vielä niiden nimet, jotka palasivat nostamaan palkkaansa.
Vanhus kutsui heitä nimeltä ja merkitsi sitä mukaa muistiin: 'Sidaine,
läsnä; Choudeyras, läsnä; Billot, Vollon...'
"Kuten huomaatte oli heitä vain neljä tai viisi; mutta heillä oli naisia
mukanaan... Ah, en koskaan unhota tuota palkanmaksuiltaa! Alhaalla
tuolla loimusi Pariisi, paloi Kaupungintalo, Asehuone, täyteläiset
viljamakasiinit. Père-Lachaisella oli valoisaa kuin keskellä päivää.
Kapinoitsijat yrittivät vielä ryhtyä ampumaan tykeillään; mutta heitä
ei ollut tarpeeksi paljon, ja sitäpaitsi Montmartre pelotti heitä.
Niinpä he työntyivätkin erääsen hautakammioon ja rupesivat siellä
naikkostensa kera juomaan ja lauleskelemaan. Vanhus oli istuutunut
noiden kahden kivikuvan väliin, jotka ovat Favronnen haudan ovella,
ja hirvittävän näköisenä hän katseli Pariisin paloa. Nähtävästi hän
aavisti viimeisen yönsä olevan käsissä.
"Tästä hetkestä alkaen en oikein varmasti tiedä, mitä tapahtui. Menin
näet asuntooni, tuohon pieneen majaan, jonka näette tuolla alempana
oksien peitossa. Olin ylen väsynyt. Heittäysin vuoteelleni täysin
taminein ja jätin lampun palamaan kuten myrskyöinä on tapani...
Äkkiä kolkutetaan kiivaasti ovelle. Vaimoni menee avaamaan kovasti
peloissaan. Luulimme vieläkin näkevämme kapinallisia... Ne olivatkin
meriväkeä. Päällikkö, muutamia vänrikkejä ja lääkäri. He sanoivat
minulle: 'Nouskaa keittämään meille kahvia!'
Minä nousin ja laitoin heille kahvia. Hautausmaalta kuului muminaa
ja sekavaa liikettä juurikuin kaikki vainajat siellä heräisivät
viimeiselle tuomiolle. Upseerit joivat kahvinsa nopeasti seisaaltaan ja
veivät sitten minut mukanaan ulos.
"Hautausmaa oli täynnä sotilaita ja meriväkeä. Minut pantiin erään
komennuskunnan etunenään, ja me ryhdyimme tarkastamaan paikkaa hauta
haudalta. Aika ajoin sotamiehet, nähdessään lehvien liikahtelevan,
ampuivat laukauksen jonkun puistokäytävän perälle, kuvapatsaasen tai
hautaristikkoon. Siellä täällä keksittiin joku onneton lymynneenä
johonkin kappelin nurkkaan. Hänen kanssaan ei pitkälti vitkasteltu...
Niin kävi tutuille tykkimiehillenikin. Tapasin heidät kaikki, miehet
ja naiset, sulloksissa vartiokoppini edessä; myös mitalirinta vanhus
oli mukana. Eipä ollut se hauska näky aamun kylmässä hämyssä... Brrr...
Mutta enimmin minua hämmästytti pitkä jono kansalliskaartilaisia,
joita tuotiin samalla hetkellä Roquetten vankilasta, jossa he olivat
viettäneet yönsä. He nousivat pitkin suurta puistokäytävää hitaasti
kuin saattokulkue. Ei kuulunut sanaakaan, ei itkua erottanut. Nuo
onnettomat olivat niin lamassa, niin masennuksissa! Olipa sellaisiakin,
jotka nukkuivat kulkiessaan, eikä tieto siitä että menivät kuolemaan
heitä herättänyt valveille. Heidän annettiin astua hautausmaan
perälle, ja ampuminen alkoi. Heitä oli sata neljäkymmentä seitsemän.
Voitte arvata, kauanko tuollainen toimitus kesti... Sellainen se oli
Père-Lachaisen taistelu..."
Tässä tuo kelpo vartija, huomattuaan päällysmiehensä, jätti minut
äkkiä, ja niin jäin yksin katselemaan hänen vahtikoppinsa seinältä
noita viimeisen palkanmaksun nimiä, Pariisin tulipalon kajastuksessa
siihen kirjoitettuja. Siinä loihdin mielessäni esille tuon toukokuun
yön, granattien halkomana, veren ja liekkien punaamana, tuon suuren
aution hautausmaan, joka oli valaistu kuin kaupunki juhlaa varten,
keskelle tienristeystä jätetyt kanunat, ympärillä olevat avatut
hautaholvit, mässäykset haudoissa, ja tuolla lähellä, keskellä tätä
hautakumpujen, patsaiden ja kivikuvien paljoutta, joita liekkien
loimahtelut panivat elämään, Balzac'in laajaotsaisen, suurisilmäisen
rintakuvan, joka katseli, kaikkea tätä. [Honoré de Balzac (1799-1850),
mainio ranskal. romanikirjailija; pääteos romanisarja _La Comédie
humaine_ (Inhimillinen huvinäytelmä), mahtava kokoelma tosielämän
kuvauksia väkevine valoineen ja varjoineen.]
Tarasconin puolustus.
Jumalan kiitos! Vihdoinkin on minulla uutisia Tarasconista! Sitten
viiden sotakuukauden olen tuskin ollut hengissä -- niin suuri oli
levottomuuteni!... Tuntiessani tämän kelpo kaupungin kiihkeän
innostuksen ja sen asukasten sotaisan mielenlaadun, ajattelin
itsekseni: Kukapa tietää, mitä Tarascon on tehnyt? Kenties
se on miehissä syöksynyt raakalaisten kimppuun? Kenties se on
pommituttanut itseänsä kuten Strassburg tai nääntynyt nälkään kuten
Pariisi tai palanut elävältä kuten Châteaudun? Tai ehkäpä se hurjan
isänmaallisuuden huumauksessa on lennättänyt itsensä ilmaan kuten
Laon ja sen peloton linnoitus?... [Laonin kaupungin linnoituksen
räjähyttivät ranskalaiset itse ilmaan preussilaisten valloituksen
jälkeen 9 p. syysk. 1870.] Ei mitään sellaista ole tapahtunut,
ystäväiseni, Tarasconissa. Tarascon ei ole palanut poroksi, Tarascon
ei ole ilmaan räjähtänyt. Tarascon on edelleen samalla paikalla,
rauhallisena viinitarhainsa keskellä, kadut tulvillaan auringon armasta
paistetta, kellarit täynnä oivallista muskattiviiniä; ja Rhone, joka
huuhtelee tätä rakastettavaa paikkakuntaa, vie kuten ennenkin mukanaan
mereen kuvan onnellisesta kaupungista ja kantaa kalvossaan heijastuksen
sen vihreistä säleakuttimista, hyvin haravoiduista puutarhoista ja
uusiin mekkoihin puetuista reservimiehistä, jotka harjoittelevat joen
rannalla.
Älkää toki sentään luulko, ettei Tarascon ole tehnyt mitään sodan
aikana. Päinvastoin se on erinomaisesti kunnostautunut; ja sen
sankarillinen vastarinta, josta tahdon koettaa teille kertoa, on saava
ansaitun sijansa historiassa paikallispuolustuksen perikuvana, elävänä
tunnusmerkkinä etelän puolustamistavoista.
_Lauluseurat_.
Kerronpa siis teille, että Sedanin onnettomuuteen saakka kelpo
tarasconilaisemme olivat pysyneet kotonaan aivan rauhallisina. Näiden
ylvästen Pikku-Alppien poikien mielestä se ei suinkaan ollut isänmaa,
joka sortui tuolla pohjoisessa; sehän oli vain keisarin sotamiesten
ja keisarikunnan häviö. Mutta syyskuun neljäs päivä, tasavalta,
Attila leirissä Pariisin edustalla -- nepä äkkiä muuttivat aseman. Ja
silloin, niin silloin Tarasconkin heräsi, ja saatiinpa nähdä, mitä on
oikea kansallissota... Sen alotti tietysti laulukuntalaisten julistus.
Tiedätte kyllä, miten kiihkeästi nuo etelän asukkaat harrastavat
musiikkia. Varsinkin tarasconilaiset aivan raivoisasti. Kävellessänne
kaduilla kaikki ikkunat teille laulavat, kaikki parvekkeet ravistelevat
romansseja niskaanne.
Menitpä mihin myymälään tahansa, aina siellä on myymäpöydällä
huokaileva kitara; jopa apteekkioppilaatkin yleisöä palvellessaan
hyräilevät: "Oi satakieleni -- sa Spanjan luuttuni -- tralala --
lalalala." Paitsi näitä yksityiskonsertteja on Tarasconissa kaupungin
torvisoittokunta, lukion torvisoittokunta ja ties miten monta
lauluseuraa.
Pyhän Kristofferin lauluseura ja sen oivallinen kolmiääninen
köörilaulu: "Pelastakaamme Ranska!" ne saivat vireille kansallisen
liikkeen.
"Todella, pelastakaamme Ranska!" huudettiin kelpo Tarasconissa ja
huiskutettiin ikkunoista nenäliinoja, miesten paukuttaessa käsiään ja
naisten heitellessä lentomuiskuja suorasuhtaiselle falangille, joka
neljän miehen riveissä, sotalippu etunenässä, marssi pitkin katuja ja
ylpeästi tömisti askeleitaan.
Vauhtiin oli siten päästy. Tästä päivästä alkaen kaupunki muutti
muotoansa: ei enää kitaroita eikä venelauluja. Kaikkialla espanjalainen
luuttu sai siirtyä Marseljeesin tieltä, ja kahdesti viikossa aivan
tapeltiin esplanadilla, kun tahdottiin kuulla lukion torvisoittokunnan
soittavan "Lähtömarssia". Paikoista maksettiin huimaavia hintoja!...
Mutta tarasconilaiset eivät siitä välittäneet.
_Juhlakulkueet_.
Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset
juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää
kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo
voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat
saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä
hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja
perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset
-- Frans I Pavian taistelussa -- joita seuraklubin herrat pitivät
esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt,
hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut
puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet,
kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet,
keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin
lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka
mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan
suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard,
seuraklubin esimies -- vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa
saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa
viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että
pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans
I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa
johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: _Digo-li
que vengue, moun bon!_ [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva
puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan,
ystäväiseni."], mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja,
ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.
_Läpimurtautuminen_.
Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma -- muutapa
ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset
julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset
puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen
sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille.
Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia
tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä
ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali
Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi... Vaikka
sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista
Tarasconissa!..." Prrr!... Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja
sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät
nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä
peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä
he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän
toki uloshyökkäyksenne..." ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät
syynsä!
_Seuraklubin puolustus_.
Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon
antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta
haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!"
sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.
Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta
suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli
makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla
varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt
olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin
katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla,
chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he
tulevat täältäpäin, niin pau, pau... Jos he taas nousevat tuoltapäin,
niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät
toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton",
tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!..." Siinäpä
olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.
_Tarkk'ampujat_.
Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella.
Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet
-- niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja
kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja
julman leveitä vöitä!... Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen
tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi,
ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän
teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin
silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja
kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella
kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu
päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä;
loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä
syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset,
täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat
toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.
_Tarhakaniinit ja kaalikaniinit_.
Kun hallitus käski järjestää kaikkialla kansalliskaarteja,
loppui toki tämä sietämätön tila. Triumviirien [väliaikaisen
hallituksen johtomiehet Gambetta, Favre ja Thiers] mahtavasta
puhalluksesta lensivät kukonsulat äkkiä päästä, ja kaikki Tarasconin
tarkk'ampujat -- shakalit, muskettimiehet ja muut -- liittyivät
yhdeksi pataljoonaksi kelpo sotilaita kunnon kenraali Bravidan,
entisen varusmestarin, johdolla. Seurauksena oli uusia selkkauksia.
Hallituksen käsky jakoi, kuten tiedetään, kansalliskaartit kahteen
ryhmään: liikkuvat kansalliskaartit ja paikalliset kansalliskaartit;
"tarhakaniinit ja kaalikaniinit", sanoi heistä kylläkin sattuvasti
veronkantaja Pégolaude. Kaartien muodostuessa oli luonnollisesti
tarhakansalliskaartilla paras osa. Joka aamu kelpo kenraali Bravida
johti heidät esplanadille ampumis- ja sotilasharjoituksiin.
"Pitkällenne! Pystyyn!" ja niin edespäin. Nämä leikkisodat
houkuttelivat aina paljon katsojia paikalle. Tarasconin naisista
ei ollut poissa yksikään, vieläpä Beaucairenkin naisväki joskus
kulki sillan yli sotaisia kaniinejamme ihailemaan. Samalla aikaa
kaalikansalliskaarti parka vaatimattomasti palveli kaupunkia ja piti
vahtia museon edustalla, missä tosin ei ollut muuta vartioitavaa kuin
sammalilla täytetty paksu liskoeläin ja kaksi falkonettikanunaa hyvän
kuningas Renén ajoilta. [René I Hyvä, Provencen kreivi, vv. 1435-1442
Neappelin kuningas, runouden harrastaja; kuoli 1480.] Huomatkaa
ett'eivät Beaucairen naiset aivan turhan tähden sillan yli lähteneet...
Ja kuitenkin, kun kolme kuukautta kestäneitten ampumaharjoitusten
jälkeen nähtiin, ett'eivät tarhakansalliskaartilaiset koskaan
hievahtaneetkaan esplanadilta, innostus alkoi vähitellen kylmetä.
Kunnon kenraali Bravida sai kyllin huutaa kaniineilleen: "Pitkällenne!
Pystyyn!" -- kukaan ei enää katsellut heitä. Kohtapa nämä leikkisodat
joutuivat pilapuheeksi kaupungissa. Jumala sen kuitenkin tietää,
ettei suinkaan ollut näitten kaniiniraukkain syy, ett'eivät päässeet
lähtemään. He siitä olivatkin vallan raivoissaan. Jopa he eräänä
päivänä kieltäytyivät harjoituksistakin.
"Ei mitään paraateja!" he huusivat isänmaallisen innostuksensa
vallassa; "mehän olemme liikkuvaa kaartia; antakaa meidän lähteä
liikkeelle!"
"Te pääsette liikkeelle, nimeni panen siitä pantiksi," sanoi heille
urhea kenraali Bravida; ja harmista halkeamaisillaan hän lähti
raatihuoneelle vaatimaan selvityksiä.
Raatihuoneella sanottiin ettei heillä ollut ohjeita ja että se kuului
prefektin toimivaltaan.
"Olkoonpa niinkin!" arveli Bravida ja lähti heti pikajunassa
Marseilleen etsimään prefektiä, mikä ei suinkaan ollut helppo
tehtävä, syystä että Marseillessa oli alati viisi tai kuusi
vakituista prefektiä, eikä siellä kukaan voinut sanoa ken heistä oli
oikea. Erityisen onnenpotkauksen avulla Bravida löysi heti paikalla
oikean, ja keskellä juhlallista prefektineuvostoa tuo kelpo kenraali
ryhtyi puhumaan miestensä nimessä kaikella entisen varusmestarin
arvokkaisuudella.
Heti ensi sanoihin prefekti keskeytti hänet:
"Anteeksi, kenraali... Mistä johtuu että sotilaanne teiltä vaativat
liikkeellelähtöä ja minulta pyytävät saada pysyä paikoillaan?... Kas
tässä, lukekaahan!"
Ja hymyhuulin hän ojensi kenraalille liikuttavan pyyntökirjeen, jonka
kaksi tarhakaniinia, -- kaksi hurjimmin lähtöä huutanutta -- oli
jättänyt prefektin virastoon, varustettuaan sen lääkärin, kirkkoherran
ja notarion todistuksilla, ja jossa he kivulloisuuden vuoksi anoivat
päästä kaalikaniineiksi.
"Minulla on yli kolmesataa tuollaista", lisäsi prefekti yhäti
hymyillen. "Käsitätte kai nyt, hra kenraali, miksi emme ole
kiirehtineet käskemään miehiänne liikkeelle. Valitettavasti on jo
lähetetty liikkeelle liiaksi sellaisia, jotka tahtoivat jäädä. Niin ei
saa enää käydä... Ja nyt, Jumala pelastakoon tasavallan, ja kosolti
terveisiä kaniineillenne!"
_Jäähyväiskemut_.
Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan.
Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan
pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä
jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali
Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut
vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu,
siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin...
Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut
pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat,
eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon
ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko
juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat
aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja
tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä
tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri
vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän
päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi
liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin
eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki
halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat
siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!...
Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut
tämäntapaisen kangastusilmiön.
Äidit.
Piiritysmuistelma.
Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme
maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo
kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua
mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla
linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta
ja rakkaista poissaolevista ystävistämme... Äkkiä luutnanttini, joka
mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä,
keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:
"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu
ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]
Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin
metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa,
jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.
Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen
takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta
sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa
matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää,
tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin
pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen
iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi
nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan... Vaimosta ei aluksi
näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka
kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen
ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa
kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia
harmaantuneita hiusten haituvia.
Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen
hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin
näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin
nopeasti...
Vaimopa ei pysähtynytkään. Käyden suoraan valliporttia kohti hän
katseli meitä tuokion epäröiden, juurikuin hän haluaisi puhutella
meitä. Mutta nähtävästi upseerikalunain pelottamana hän mieluummin
kääntyi vahtisoturin puoleen, ja minä kuulin hänen arasti pyytävän
saada nähdä poikaansa, joka kuului Pariisin mobiliväen siihen ja siihen
osastoon.
"Odottakaa täällä, sanoi vahtisoturi, minä käyn kutsuttamassa hänet."
Perin iloisena, helpotuksesta huoahtaen, vaimo kääntyi miehensä luo; ja
molemmat kävivät istumaan syrjään vallipengermälle.
He saivat siinä vartoa kauan. Tuo Valérien-vuorihan on niin avara,
niin täpösen täynnä pihoja, rintavarustuksia, vallinsarvia, kasarmeja,
ampumasuojuksia! Meneppäs sitten sinne etsimään jotakin sen ja sen
sotilasosaston nostomiestä tuosta sokkeloisesta kaupungista, joka
vaappuu maan ja taivaan välillä ja kiemurtelee korkealle pilvien
keskelle kuin Laputan saari. Puhumattakaan siitä että tällä erällä
koko linnoitus oli täynnä rummunpärinää, sotatorvien soittoa,
juoksentelevia sotilaita ja kalisevia kenttäleilejä. Vahdin vaihto,
työkuntain vuorotus, ruokatarpeiden jakelu, verta vuotava vakooja, jota
tarkk'ampujat tyrkkivät edellään pyssynperillä, Nanterren talonpoikia,
jotka tulevat valittamaan kenraalille, nelistävä pikalähetti,
paleltunut sotamies, vasta teurastettu nauta, sairaskoreja, jotka
saapuvat etuvartiosta tuoden haavoitettuja, jotka vaappuvat koreissa
muulien kupeilla ja hiljaa ähkivät kuin kipeät karitsat, merimiehiä
raahaamassa uutta kanunaa vihellyspillin ja "hej, hoj" huutojen
tahdissa, linnoituksen karja, jota punahousuinen paimen ajaa edellään,
pitkä raippa kädessä, kiväri olkanauhassa: -- kaikki tämä myllerrys
tulee, menee, kulkee ristiin pihoilla ja työntyy valliportin holviin
ikäänkuin jonkun itämaisen karavanimajatalon matalan porttiholvin
aukkoon.
"Kunhan vain eivät unhottaisi poikaani!" puhuivat täll'aikaa äiti
raukan silmät; ja joka viiden minutin päästä hän nousi, lähestyi
varovasti sisäänkäytävää ja heitti salaisen silmäyksen etupihaan
väistäen muuria, mutta hän ei rohjennut enää kysellä mitään, peläten
siten saattavansa poikansa naurunalaiseksi. Mies taas, ollen vieläkin
arempi kuin hän, ei liikahtanutkaan nurkastaan; ja joka kerta kuin
vaimo palasi paikalleen sydän pakahduksissa, masentunein ilmein,
nähtiin, kuinka mies torui häntä hänen kärsimättömyydestänsä ja kuinka
hän hänelle juurta jaksain selitteli palvelusvelvollisuuksia menetellen
kuin vähäjärkinen, joka tahtoo tulla ymmärretyksi.
Minua ovat alati suuresti huvittaneet tuollaiset vaiteliaat
ja luottamukselliset pikku kohtaukset, jotka kyllä voi arvata
näkemättänsäkin, nuo mykät eleet kadulla, kun sievästi kosketetaan
kyynärpäällä ohi kulkiessa ja pienellä liikkeellä paljastetaan
kokonainen maailma asioita; mutta tällä kertaa herätti mielenkiintoani
etusijassa henkilöitteni suunnaton yksinkertaisuus, ja tunsinpa
todellista liikutusta seuratessani tarkoin heidän eleitään, joissa niin
ilmehikkäästi ja selvästi kuvastuivat heidän mielentilansa vivahdukset
ja koko pienen perhenäytelmän vaiheet.
Näin hengessäni äidin jonakin kauniina aamuna mietiskelevän itsekseen:
"Minua ikävystyttää tuo kenraali Trochu kaikkine määräyksineen...
Enhän ole saanut kolmeen kuukauteen nähdä lastani... Tahdon lähteä
syleilemään häntä."
Arka ja typerä isä, kammoen luvan saamiseen tarvittavia puuhia, koettaa
heti järkisyillä estellä häntä.
"Mutta ajattelehan toki, kultaseni. Tuo Valérien-vuorihan on vallan
hornassa! Miten aiot mennä sinne ajoneuvoitta? Muutenkin, sehän on
linnoitus, jonne naiset eivät pääse sisälle."
"Kyllä minä menen", sanoi äiti; ja kun mies teki kaikki mitä vaimo
tahtoi, niin hän nytkin lähti liikkeelle ja kulki piiripäällikön,
pormestarin, esikunnan ja komisariuksen luona, pelosta hikoillen,
vilusta jähmettyen, tunkeutuen kaikkialle, erehtyen ovissa, viipyen
pari tuntia ihmisjonossa jonkun viraston edessä huomatakseen sitten
ettei se ollutkaan oikea paikka. Vihdoinkin hän palajaa iltasella
taskussaan kuvernöörin lupakirja... Huomenna he nousevat ajoissa
aamukylmään ja sytyttävät lampun. Mies pureksii lämpimikseen
leipäkyrsää, mutta vaimolla ei ole nälkä. Hän tahtoo mieluummin
murkinoida poikansa kera vuorella. Ja ravitakseen kerrankin oikein
ruhtinaallisesti nostomies parkaa hän latoo kaislakoriin aika kasan
piiritykseltä säästyneitä ruokatavaroita, suklaatia, makeisia, vanhaa
viiniä y.m. kahdeksan frangin arvoiseen säilykerasiaan saakka, jota oli
talletettu huolellisesti suurimman puutteen varalle. Sitten lähdetään.
Kun he saapuvat kaupungin muurin luo, on heidän päästävä portista ulos.
Heidän täytyy näyttää lupakirja. Vaimoa pelottaa jo kovasti... Mutta ei
hätää! Lupakirja on laillisessa kunnossa.
"Laskekaa menemään!" sanoo vahtipäällikkö.
Silloin vaimo itsekseen huoahtaa:
"Olipa se todella kelpo mies, tuo upseeri."
Ja kepeästi kuin peltokana hän sipsuttelee eteenpäin. Mies töin tuskin
pysyy rinnalla:
"Kovinpa sinä kiiruhdat, kultaseni!"
Mutta vaimo ei kuuntele häntä. Tuolta ylhäältä näköpiirin siinnosta
viittaa hänelle Valérien-vuori:
"Tulkaa nopeasti... poikanne on täällä."
Ja nyt, kun he ovat jo saapuneet perille, on edessä uusi huoli.
Jollei häntä tavattaisikaan! Jos hän on mennytkin palajamatta!...
* * * * *
Äkkiä minä näin vaimon hätkähtävän, tarttuvan miehensä käsivarteen ja
hypähtävän pystyyn... Kaukaa valliportin holvista hän oli tuntenut
poikansa askeleet.
Se oli hän!
Kun hän näyttäytyi, kirkastui samalla koko linnoituksen etusivu.
Toden totta, komea poika! täynnä ryhtiä, rensseli selässä, kiväri
kädessä... Hän lähestyi vanhuksia avoimin katsein ja virkkoi
miehekkäällä ja iloisella äänellä:
"Päivää, äitiseni."
Ja kohtapa rensseli, päällysvaippa, kiväri, sanalla sanoen koko mies
peittyi äidin röyhyhatun alle. Vihdoin tuli isänkin vuoro, mutta se ei
ollut pitkä. Röyhyhattu vaati kaikki itsellensä. Se oli kyllästymätön...
"Kuinka voit?... Onko sinulla hyvät tamineet?... Miten on
liinavaatteittesi laita?"
Ja hatun röyhyreunojen alta huomasin äärettömän hellyyden katseen,
jolla hän mittaili poikaansa päästä jalkoihin saakka, samalla
suudellen, itkien ja naurahdellen yht'aikaa; äidillisen rakkauden
kolmekuukautisen säästön hän nyt maksoi yhdellä kertaa. Isä oli perin
liikutettu hänkin, mutta hän ei tahtonut sitä ilmaista. Hän ymmärsi
meidän katselevan heitä ja vilkutti silmää meihin päin ikäänkuin
sanoakseen meille:
"Suokaa anteeksi... hänhän on nainen."
Tietysti me sen soimme anteeksi!
Silloin torventoitotus äkkiä rikkoi tämän suloisen riemun.
"Se on merkkisoitto", sanoi poika. "Minun täytyy mennä."
"Kuinka, etkö siis murkinoi kanssamme?"
"Ei käy päinsä. Minä en voi. Olen vahdissa neljäksikolmatta tunniksi
ylhäällä linnoituksessa."
"Oh", pääsi vaimo paralta; eikä hän kyennytkään virkkamaan sen enempää.
Hetkisen he kaikki kolme katselivat liikkumatta toisiaan hämmästynein
ilmein. Vihdoin sai isä sananvuoron:
"Otahan toki mukaasi säilykerasia", sanoi hän tuskallisella äänellä,
ja hänen ilmeensä, joka johtui hukkaan menneestä herkuttelusta, oli
samalla liikuttava ja naurettava. Mutta kas kun tuossa hyvästelyjen
hämmingissä ja liikutuksessa ei enää löydettykään tuota peijakkaan
purkkia; ja kävipä todella sääliksi nähdä heidän käsiensä kuumeisesti
vavisten etsivän ja hapuilevan sitä ja kuulla noita kyynelten
keskeyttämiä ääniä, jotka kyselivät: "rasia, missä on rasia?" ja
kainostelematta sekoittivat tämän vähäpätöisen talousasian heidän
suureen tuskaansa... Kun rasia vihdoin löytyi, seurasi viimeinen pitkä
syleily, jonka jälkeen poika juoksujalkaa palasi linnoitukseen.
Kuvitelkaahan, kuinka he olivat saapuneet kaukaa tätä ateriaa
varten, josta he aikoivat laittaa suuren perhejuhlan, kuinka äiti ei
ollut yökausiin nukkunut; ja sanokaahan sitten, tiedättekö mitään
tuskallisempaa kuin on tuollainen pettymys, tuollainen paratiisin
sopukka, joka jo puoliksi avattuna niin julmasti jälleen suljetaan.
Vanhukset odottelivat vielä jonkun aikaa liikkumatta paikallaan, silmät
yhäti tähdättyinä tuohon porttiholviin, jonne heidän poikansa oli
kadonnut. Vihdoin mies ravistihe, teki puolikäännöksen, rykäisi kelpo
lailla pari kolme kertaa ja varmisti ääntänsä:
"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti.
Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui
eukkonsa käsivarteen... Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka,
Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein...
Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla
allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani
shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.
Maalaiset Pariisissa.
Piirityksen aikana.
Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa
oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän
elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain
aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen
ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki
lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti
suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa... Puolipäivän
jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti
äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai
ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin
sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen
jutteli...
Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon
virkkavan naapurilleen:
"Todellako, preussilaiset?... Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"
"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!..." huusin hänelle ikkunastani.
Sekös häntä kovasti nauratti... Tässä pienessä Seine ja Oise jokien
kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.
Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja
ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa,
jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta,
pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana...
Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi
maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi...
Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta.
Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa,
ettei jäisi mitään preussilaisille... Mies lähtikin Pariisiin, ja
se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat
majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat
siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt
härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla
patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka
olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja,
empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi
näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan
liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan
kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin
valtateitä.
Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia...
Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli
pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä
vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia
poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa...
Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki
näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä.
Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa,
oli vielä muokattava jotakin maapalasta... Kukapa tietää, vaikka
vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?... Ja kytipä lisäksi sydämen
sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle
seudulle.
Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta
räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle
kolkuttaen:
"Ulanit! ulanit! pelastakaa itsenne!"
Silloinpa noustiin äkkiä, valjastettiin kärryt, puettiin
unenpöpperöiset lapset, ja niin lähdettiin pakoon oikotietä muutamain
naapurein kera. Kun he ennättivät nousta mäelle, löi kello kolme. He
kääntyivät viimeisen kerran ympäri. Juottopaikka, kirkkotori, heidän
tavalliset tiensä, sekä Seinelle laskeutuva että viinitarhain välissä
kiemurteleva -- kaikki ne jo näyttivät heistä vierailta, ja aamun
vaaleassa huurussa hylätty kyläpahanen puristautui talo taloa vastaan
ikäänkuin hirveästä odotuksesta väristen.
* * * * *
He ovat nyt Pariisissa. Asuntona on heillä kaksi huonetta neljännessä
kerroksessa kolkon kadun varrella... Miehellä ei ole suurtakaan hätää.
Hänelle on keksitty sopivaa työtä; hän näet kuuluu kansalliskaartiin,
hän oleksii varustuksilla ja harjoituksissa ja touhuaa parhaansa
mukaan unohtaakseen tyhjän aittansa ja kylvämättömän niittynsä.
Vaimo, ollen arempaa luonnetta, on huolissaan, ikävöi eikä tiedä mitä
tehdä. Hän on pannut kaksi vanhinta tyttöänsä kouluun, ja kolkossa
puutarhattomassa koulutalossa nuo tytöntypykät tuntevat tukehtuvansa
muistellessaan hauskaa maalaista luostarikoulua, joka pörisi iloisesti
kuin mehiläispesä, ja puolen peninkulman matkaa, joka oli tehtävä
metsän halki joka aamu kouluun mennessä. Äiti kärsii nähdessään heidät
alakuloisina, mutta varsinkin pikku poikanen tekee hänet levottomaksi.
Maalla kotona poikanen näet liikkui vapaasti, seuraten äitiään
kaikkialla pihalla ja talossa, harpaten kynnyksen yli yhtä monesti
kuin äitikin, liottaen pieniä ruskettuneita kätösiään lipeäsoikossa
ja istuen oven vieressä äidin virkatessa lepotöikseen. Täällä sen
sijaan oli neljä kerrosta kiivettävänä, pimeät portaat, joissa jalat
kompastelivat, kurjat tulennokset ahtaissa kamineissa, ikkunat
korkealla, näköpiiri täynnä harmaata savua ja märkiä liuskekattoja...
Olihan tosin piha, jossa poikanen olisi voinut leikkiä; mutta
portinvartijatar ei sitä sallinut. Nekin niitä kaupunkilaiskeksintöjä,
mokomat portinvartijattaret! Tuolla maalla kotikylässä kukin on isäntä
talossaan, ja kullakin on pieni kolkkansa, joka itse vartioi itsensä.
Pitkin päivää asunto siellä on auki; iltasella työnnetään eteen
suuri puinen kääntösalpa, ja koko talo vaipuu pelotta tuohon pimeään
maaseudun yöhön, jossa uni maistuu niin makealta. Aika ajoin haukahtaa
koira kuutamossa, mutta se ei häiritse ketään... Pariisin poloisissa
taloissa näkyy sen sijaan portinvartijatar olevan talon todellinen
omistaja. Poikanen ei uskalla yksin mennä alas, niin kovasti hän
pelkää tuota ilkeää akkaa, joka on pakoittanut heidät myömään vuohensa
sillä tekosyyllä, että se muka kuljetti oljenkorsia ja likaa pihan
kivitykselle.
Huvittaakseen ikävystynyttä lasta äiti raukka koettaa keksiä jos
jotakin. Heti syönnin jälkeen hän vaatettaa pojan juurikuin vainioille
menoa varten ja taluttaa häntä kädestä kaduilla pitkin bulevardeja.
Hämmästyneenä, kömpelönä, pää pyörällä lapsi tuskin katseleekaan
ympärilleen. Hevoset yksistään jaksavat herättää hänessä mielenkiintoa;
nepä ne ovatkin ainoa seikka, jonka hän tuntee ja joka panee hänet
hymyilemään. Eipä äitiäkään mikään näy huvittavan. Hän kävelee hitaasti
ajatellen omaisuuttaan ja taloaan, ja kun näkee heidän kulkevan kahden,
äidin ujona ja säädyllisenä, siistissä puvussa, hiukset sileinä, ja
poikasen pyöreänä palleroisena paksuine puuanturoineen, niin helposti
arvaa, että he ovat kotoaan poistuneita, pakolaisia, ja että he
kaikesta sydämestään kaipaavat kotikylänsä raikasta ilmaa ja väljiä
tanhuoita.
Ranskan keijukaiset.
Kuviteltu jutelma.
"Syytetty, nouskaa!" sanoi puheenjohtaja.
Petrolinaisten löyhkävällä penkillä syntyi liikettä, ja jokin muodoton
olio astui kalisevin hampain aitauksen ääreen. Sen muodosti kasa
riepuja, reikiä, paikkauksia, purjelankaa, vanhoja kukkia, vanhoja
sulkatöyhtöjä ja niiden sisällä kurja kuihtunut olento, ruskettunut,
kurttuinen, halkeillut, jonka pienet mustat silmät vilahtelivat
kurttujen keskestä kuin sisilisko vanhan muurin raosta.
"Mikä on nimenne?" kysyttiin häneltä.
"Mélusine."
"Kuinka sanoitte?"...
Nainen vastasi perin vakavasti:
"Mélusine."
Tuuheain rakunaöverstin viiksiensä peitossa puheenjohtaja hymyili,
mutta jatkoi kuitenkin silmiään räpäyttämättä:
"Ikänne?"
"En muista enää."
"Ammattinne?"
"Olen keijukainen!..."
Silloinpa kuulijat, neuvosto, itse hallituksen komisariuskin, koko
yleisö purskahti valtaiseen nauruun; mutta se ei häntä vähääkään
häirinnyt, ja suppealla äänellään, joka oli kirkas ja kimakka sekä
kantoi salissa kauas, väreillen kuin joku utuinen unisävel, vanha
nainen jatkoi:
"Ah, Ranskan keijukaiset, missä ne ovat? Kaikki jo kuolleet, hyvät
herrat. Minä olen viimeinen; ei ole muita jälellä kuin minä... Todella
suuri vahinko, sillä Ranska oli paljoa kauniimpi silloin kun sillä
vielä oli keijukaisensa. Mehän olimme maan runous, sen kunnia, sen
rehellisyys, sen nuoruus. Kaikki ne paikat, joissa me oleskelimme,
tiheäpensaisten puistojen perukat, lähteitten kivet, vanhain linnain
pikkutornit, usvaiset lammet ja suuret rämeiset nummet täytti meidän
läsnäolomme tenhoisalla lumollaan. Tarinain haaveellisessa valossa
nähtiin meidän liikkuvan vähän kaikkialla hulmutellen helmojamme
kuutamossa tai karkeloiden niityillä ruohojen päällitse. Maalaiset
rakastivat ja kunnioittivat meitä.
"Yksinkertaisen rahvaan mielikuvituksessa helmillä seppelöidyt otsamme,
taikasauvamme ja loihditut värttinämme vaikuttivat jonkun verran pelkoa
ihailun ohella. Lähteemmekin pysyivät aina kirkkaina. Aurat pysähtyivät
vartioimillemme teille; ja koska me pidimme arvossa kaikkea vanhaa, me,
maailman vanhimmat olennot, niin annettiin Ranskan toisesta laidasta
toiseen metsien rauhassa kasvaa, kivien itsestään vieriä.
"Mutta aika on muuttunut. Rautatiet ovat tulleet. Tunneleja on
koverrettu vuoriin, lammet täytetty ja puut hakattu niin tarkkaan,
että tuskin olemme enää tienneet, missä oleskella. Vähitellen ovat
talonpojatkin herenneet uskomasta meihin. Kun kolkutimme iltasin
heidän ikkunaluukkuihinsa, sanoivat he: 'Se on tuuli', ja nukahtivat
jälleen. Vaimot tulivat pesemään pyykkiänsä meidän lammikoissamme.
Siitä lähtien olemme mennyttä kalua. Koska me elimme ainoasti rahvaan
herkkäuskoisuudesta, niin sen kadottaessamme olemme kaikki kadottaneet.
Taikasauvojemme voima on haihtunut, ja mahtavista kuningattarista,
jollaisia olimme, on tullut vanhoja akkoja, kurttuisia ja ilkeitä kuten
konsanaan unhoon jääneet keijukaiset; täten oli meidän hankittava
leipämme käsillä, jotka eivät osanneet tehdä mitään. Jonkun aikaa
nähtiin meidät metsissä raahaamassa kuivia risukuormia tai kokoamassa
tähkäpäitä teiden varsilla. Mutta metsänvartijat olivat meille
vihaisia, talonpojat heittivät meitä kivillä. Silloin me kuten muutkin
raukat, jotka eivät enää kykene hankkimaan elatustaan maaseudulla,
lähdimme hakemaan työtä suurista kaupungeista.
"Toiset meistä menivät kehruutehtaihin. Toiset ovat myöneet omenia
talvella siltain kulmissa tai rukousnauhoja kirkkojen ovilla. Me
työntelimme edellämme hedelmäkärryjä, me ojensimme ohikulkijoille
viiden pennin kukkakimppuja, joita kukaan ei ostanut. Lapset
pilkkasivat tutisevia leukojamme, poliisit ahdistelivat meitä,
ja raitiovaunut ajoivat meidät kumoon. Entäpä taudit, puutteet,
vaivaistaloon joutuminen... Kas siten on Ranskanmaa jättänyt
kaikki keijukaisensa kuolemaan. Mutta onpa se siitä saanut kelpo
rangaistuksenkin!
"Niin, niin, naurakaa vaan, hyvät ihmiset. Sill'aikaa tulemme näkemään
miten käy maalle, jolla ei ole enää keijukaisia. Olemmehan kaikki
nähneet noiden hyvin syötettyjen ja irvisteleväin talonpoikain
avaavan hinkalonsa preussilaisille ja neuvovan heille tiet. Kas niin!
Talonpoika ei enää uskonut taikuuteen; mutta vielä vähemmin hän uskoi
isänmaahan... Ah! olisimmepa vain me olleet siellä, me muut, niin ei
kaikista noista saksalaisista, jotka ovat tunkeuneet Ranskaan, yksikään
olisi päässyt elävänä. Haltiamme ja virvatulemme olisivat johtaneet
heidät nieleviin nevoihin. Kaikkiin noihin kirkkaihin lähteihin,
jotka kantoivat nimeämme, me olisimme sekoittaneet taikajuomaa, joka
olisi tehnyt heidät hulluiksi; ja kokouksissamme kuunvalossa me
olisimme loitsimalla niin hyvin sotkeneet tiet ja joet, niin hyvin
kietoneet viidakoilla ja pensailla puiden tyvet, joiden suojassa
he alituisesti piileskelivät, ett'eivät edes hra Moltken pienet
kissansilmät olisi koskaan voineet sieltä selviytyä. Maalaiset olisivat
marssineet meidän kanssamme. Lampiemme suurista kukista me olisimme
valmistaneet voiteita haavoille, maarianlangoista olisimme saaneet
harsokangasta, ja taistelutantereilla olisi kuoleva soturi nähnyt
kotipuolensa keijukaisen kumartuvan puoliksi sulkeuneitten silmiensä
yli ja osottavan hänelle metsikköä, tien mutkaa tai muuta sellaista,
joka hänelle muistutti kotiseutua. Sillä tavalla sitä käytäisiin
oikeaa kansallissotaa, pyhää sotaa. Mutta oi! maassa, joka ei enää
usko, maassa, jolla ei enää ole keijukaisia, sellainen sota ei ole
mahdollinen."
Tässä tuo pieni kimeä ääni hetkiseksi taukosi, ja puheenjohtaja virkkoi:
"Tuo kaikki ei selitä meille, mitä te teitte petrolilla, joka
löydettiin hallustanne sotamiesten vangitessa teidät."
"Minä sytyttelin sillä Pariisia, hyvä herra, vastasi vanhus perin
rauhallisesti. Minä sytyttelin Pariisia, koska vihaan sitä, koska
se nauraa kaikelle, koska juuri se on tappanut meidät. Pariisihan
on lähettänyt oppineita tutkimaan meidän kauniita ihmeellisiä
lähteitämme ja ilmoittamaan tarkalleen, miten paljon rautaa ja rikkiä
ne sisältävät. Taikatemppumme ovat muuttuneet leikinteon, ihmetyömme
pilan esineeksi, ja kaikkialla nähdään nykyään niin usein rumia
olentoja esiintyvän ruusunpunaisissa puvuissamme, siivitetyissä
vaunuissamme kuutamolla bengalitulen valossa, ettei enää voida
nauramatta ajatella meitä... Ennen aikaan pikkulapset tunsivat meidät
nimeltä, rakastivat meitä, pelkäsivätkin meitä hiukan; mutta kaunisten,
kultauksilla ja kuvilla täytettyjen kirjojen sijasta, joista he
oppivat tuntemaan meidän vaiheemme, Pariisi nykyään on pannut heidän
käteensä lastentajuista tiedettä, paksuja nidoksia, joista ikävä kohoaa
kuin harmaa tomu ja himmentää noilta pikku silmiltä lumolinnamme ja
taikapeilimme... Haa! olenpa todella ollut tyytyväinen nähdessäni tuon
Pariisinne loimuavan... Minä se täytin petrolinaisten säiliöt, ja minä
itse opastin heidät hyville paikoille: 'Menkää, tyttäreni, polttakaa
kaikki, polttakaa, polttakaa!...'
"Aivan varmaan tuo mummo on hullu", sanoi puheenjohtaja. "Viekää hänet
pois."
Ritarimerkki.
Ollessani kerran metsästysretkellä Algeriassa yllätti minut iltasella
hirveä rajuilma Chelif-joen lakeudella, muutamia peninkulmia
Orléansvillestä. Ei jälkeäkään kylästä tai karavanimajatalosta ollut
näkyvissä. Kaikkialla vain kääpiöpalmuja, pihkapuuviidakkoja ja aavoja
muokattuja peltomaita silmänkantamattomiin. Lisäksi Chelif-joki,
rankkasateen paisuttamana, alkoi pelottavasti kohista, ja vaara oli
tarjona että saisin viettää yöni vetelällä suolla. Onneksi Milianah'n
toimiston kohtelias tulkki, joka oli seuralaisenani, sattui muistamaan,
että aivan lähellä meitä syrjäisessä laaksossa asui muudan heimo, jonka
agan (päällikön) hän tunsi, ja me päätimmekin mennä pyytämään tältä
vieraanvaraisuutta yhdeksi yöksi.
Nämä tasangon arabialaiskylät ovat niin kaktuksien ja Berberian
viikunapuiden peitossa, niiden savihökkelit ovat rakennetut niin
kiinni maanpintaan, että olimme jo kylän keskellä sitä ollenkaan
huomaamatta. Lieneekö sen sitten vaikuttanut pimeä, sade tai tuo
suuri hiljaisuus?... Muuten tienoo näytti minusta kovin kolkolta, ja
tuntui kuin jokin raskas tuska olisi sen elämän lamannut. Ympäröivillä
vainioilla sato oli korjaamatta. Vilja, jyvät, kaikkialla muualla
jo korjatut, olivat vielä tuolla mädäntymässä paikalleen. Äkeitä ja
ruostuneita auroja oli unhotettu venymään sateesen. Koko heimo näytti
vaipuneen samankaltaiseen välinpitämättömään suruun. Tuskinpa edes
koiratkaan lähestyessämme haukahtivat. Aika ajoin jonkun majan perältä
kuului lapsen huutoja, ja viidakosta vilahti jonkun nulikan keritty
pää tai vanhuksen reikäinen vaippa. Siellä täällä seisoi pieniä
väriseviä aaseja pensaitten suojassa. Mutta hevosista tai miehistä ei
merkkiäkään... ikäänkuin olisi vieläkin ollut suurten sotien aika ja
kaikki ratsumiehet olisivat lähteneet jo kuukausia sitten.
Agan talo, pitkähkö, valkoseinäinen ja ikkunaton rakennus, ei näyttänyt
toisia elävämmältä. Me tapasimme tallit avoinna, soimet ja ruuhet
tyhjinä, eikä ollut tallirenkiä ottamassa hevosiamme vastaan.
"Katsahtakaammepa maurilaiseen kahvilaan", sanoi seuralaiseni.
Maurilaiskahvilan nimellä kulkee arabialaisten päällikköjen
vastaanottosali; se on talossa ohikulkeville vieraille varattu huone,
jossa nuo kelpo moslemit, niin kohteliaina ja ystävällisinä, saavat
harjoittaa vieraanvaraisuushyveitänsä kaikella sillä kotoisella
sydämellisyydellä, johon tapa ja laki velvoittaa. Aga Si-Slimanin
maurilaiskahvila oli avoin ja hiljainen kuten hänen tallinsakin.
Korkeat kalkilla sivellyt seinät, asekoristeet, kamelikurjen sulat,
matala leveä sohva, joka kiersi salin ympäri -- kaikki ne valuivat
vettä sadekuurojen kastelemina, joita tuulenpuuskat ajoivat ovesta
sisään... Kuitenkin oli kahvilassa ihmisiä. Ensiksi kahvinkeittäjä,
vanha, ryysyinen kabyli, käppyrässä pää polvien välissä lähellä
ylösalaisin kaadettua hiiliastiaa; sitten agan poika, kaunis ja kalpea
kuumetautinen lapsi, joka lojui sohvalla, kiedottuna mustaan vaippaan,
kaksi suurta ajokoiraa jaloissaan.
Meidän astuessa sisään ei kukaan liikahtanutkaan; korkeintansa toinen
koirista kohotti päätään, ja lapsi suvaitsi kääntää meihin kauniit
mustat kuumeen hiuduttamat silmänsä.
"Missä on Si-Sliman?" kysyi tulkki.
Kahvinkeittäjä teki päällään epämääräisen liikkeen, joka viittasi
kauas, hyvin kauas ilmanrannan taa... Me ymmärsimme siitä että
Si-Sliman oli lähtenyt jollekin pitkälle matkalle; mutta kun sade
ei sallinut meidän jatkaa tietämme, niin tulkki kääntyi agan pojan
puoleen ja sanoi hänelle arabiaksi, että olimme hänen isänsä ystäviä ja
pyysimme häneltä suojaa huomiseen saakka. Hetipä lapsi nousi huolimatta
taudista, joka poltti häntä, antoi määräyksensä kahvinkeittäjälle, ja
osottaen sitten meille sohvia kohteliain elein juurikuin sanoakseen
meille: "Te olette vierainani", hän tervehti meitä arabialaisittain
kumartunein päin sormisuukkosella sekä, kääriytyen ylväästi viittaansa,
poistui kaikella agan ja talon valtiaan arvokkaisuudella.
Hänen mentyä kahvinkeittäjä sytytti jälleen hiiliastiansa, asetti
sen päälle kaksi pienenpientä keittoneuvoa, ja sill'aikaa kuin
hän valmisti meille kahvia, voimme me siepata häneltä muutamia
erikoistietoja hänen herransa matkasta ja siitä oudosta tilasta,
jossa koko heimo oli. Kabyli puhui nopeasti, vanhan akan eleillä,
käyttäen kaunista kurkunpääkieltä, joka milloin yltyi, milloin katkesi
pitkään äänettömyyteen, minkä aikana me kuulimme, kuinka sade putosi
sisäpihojen kivitykselle, keittokojeet sihisivät ja shakalit, joita
tuhatmäärin kierteli lakeudella, ulvoivat ulkona.
Kas näin oli käynyt Si-Sliman paralle. Neljä kuukautta aikaisemmin, 15
p:nä elokuuta [Napoleonin syntymäpäivänä. Napoleon aikoinaan perusti
kunnialegionan (1802).], hän oli saanut kunnialegionan kuuluisan
ritarimerkin, jota hänen oli jo niin kauan annettu odottaa. Hän olikin
maakunnan ainoa aga, jolla sellaista ei vielä ollut. Kaikki muut
olivat jo ritareja, upseereja; jopa pari tai kolme kantoivat vaippansa
ympärillä komentajankin suurta nauhaa ja niistivät siihen kaikessa
viattomuudessa nenäänsä, kuten olen nähnyt heidän hyvin monesti tekevän
Bach Aga Boualemissa. Syynä siihen ettei Si-Sliman tähän saakka ollut
vielä saanut tuota ritarimerkkiä oli eräs riita, joka hänellä oli
ollut arabialaistoimiston päällikön kera erään uhkapelin johdosta,
ja sotatoveruus on Algeriassa niin voimakas, että sitten kymmenen
vuoden agan nimi kyllä koreili ehdokaslistoissa ennättämättä koskaan
perille. Niinpä voittekin kuvitella mielessänne kelpo Si-Slimanin
ilon, kun elokuun 15 päivän aamuna eräs Orléansvillen spahi (turkkil.
ratsumies) oli saapunut tuomaan hänelle pienen kultaisen lippaan ynnä
kunnialegionan jäsenen valtakirjan ja kun Baia, rakkain hänen neljästä
vaimostaan, oli hänen vaippaansa kiinnittänyt Ranskan ritarimerkin
kamelin jouhilla. Siitäkös riitti heimolle juhlimisten ja rajattomain
ratsuleikkien aihetta. Läpi öiden raikuivat rummut ja soivat
ruokopillit. Tansseilla, ilotulituksilla, lampaitten teurastuksella ei
ollut loppua; ja ettei juhlasta puuttuisi mitään, sepitti eräs kuuluisa
Djendeliläinen taitoniekka Si-Slimanin kunniaksi muhkean juhlalaulun,
joka alkoi näin: "_Tuuli, ratsut satuloi viemään suurta sanomaa_..."
Huomenissa auringon noustessa Si-Sliman kutsui aseihin koko heimonsa
sotakykyisen väen ja lähti ratsureineen Algeriin kiittämään
kuvernööriä. Soturit seisahtuivat tavallisuuden mukaan kaupungin
porteille. Aga meni yksin hallituksen palatsiin, näki Malakoffin
herttuan [Marski Pélissier, ranskalaisten ylipäällikkö Sevastopolin
piirityksessä, Malakoffin linnoituksen valloittamisen (8/9 1855)
johdosta korotettu Malakoffin herttuaksi] ja vakuutti altista
alamaisuuttaan Ranskalle muutamin korusanaisin lauseparsin siihen
itämaiseen puhetapaan, joka pidetään kuvarikkaana, koska se jo kolmen
vuosituhannen aikana on verrannut kaikkia miehiä palmupuihin, kaikkia
naisia gaselleihin. Suoritettuaan kunniatervehdyksensä hän lähti
näyttäytymään ulkona kaupungilla, pistäysi ohimennen harjoittamassa
hartauttaan moskeassa, jakeli rahaa köyhille, kävi parturilla ja
koruompelijalla, osti vaimoilleen hajuvesiä, kukka- ja lehtikoristeisia
silkkejä ja sinisiä, kultanauhoilla ylt'ympäri koristettuja liivejä
sekä punaisia ratsusaappaita pikku agalleen, maksaen kaikki tinkimättä
ja julistaen iloansa kauneilla kultakolikoilla. Hänet nähtiin
basareissa istumassa Smyrnan matoilla ja juomassa kahvia maurilaisten
kauppiasten luona, jotka häntä onnittelivat. Hänen ympärillään
tungeskeli utelias ihmisjoukko. Sanottiin: "Tuossa on Si-Sliman...
_keisari_ on lähettänyt hänelle ritarimerkin." Ja pienet maurittaret,
jotka palasivat kylvystä leivoksia nakerrellen, loivat salaa valkeitten
huntujensa alta pitkiä ihmetteleviä silmäyksiä tuohon kauniisen
kiiltohopeaiseen ristiin, joka niin ylväänä välkkyi agan rinnalla. Ah,
onpa joskus elämässä suloisiakin hetkiä!...
Illan tullessa Si-Sliman oli juuri lähtemässä soturiensa luo ja oli jo
pistänyt jalkansa jalustimeen, kun eräs prefektiviraston lähetti aivan
hengästyksissään ehätti hänet.
"Täälläkö olet, Si-Sliman, olen kaikkialta etsinyt sinua... Tule
sukkelaan, kuvernööri tahtoo sinua puheilleen!"
Si-Sliman seurasi häntä levollisesti. Kulkiessaan palatsin suuren
maurilaispihan poikki hän kuitenkin kohtasi arabialaistoimiston
päällikön, joka hymyili hänelle ilkeästi. Tuo vihamiehen hymyily
pelästytti häntä, vavisten hän astui kuvernöörin saliin. Marski otti
hänet vastaan istuen hajasäärin tuolilla:
"Si-Sliman", sanoi hän tavallisella karkeudellaan ja tuolla kuuluisalla
nenä-äänellä, joka pani hänen ympäristönsä vapisemaan, "Si-Sliman,
poikaseni, olen vallan lohduton... on tapahtunut erehdys... Ei
ollutkaan tarkoitus antaa sinulle kunniamerkkiä, vaan Zug-zugien
kaidille (päällikölle)... sinun on annettava ristisi takaisin."
Agan kaunis pronssinkarvainen pää sävähti punaiseksi ikäänkuin olisi
sattunut lähelle ahjotulta. Suonenvetomainen puistatus värisytti hänen
kookasta ruumistaan. Hänen silmänsä välähtivät tuimasti... Mutta vain
tuokion. Hän loi ne heti alas ja kumarsihe kuvernöörille.
"Sinä olet käskijä, valtaherra", sanoi hän tälle, ja temmaten ristin
rinnaltaan hän pani sen pöydälle. Hänen kätensä vapisi; kyyneliä kiilsi
hänen pitkien silmäripsiensä päissä. Vanha Pélissierkin oli liikutettu:
"Hyvästi, hyvästi, kelpo ystäväiseni, ensi vuonna varmastikin on sinun
vuorosi."
Ja hän ojensi hänelle kätensä lapsenomaisella hellyydellä.
Aga ei ollut sitä huomaavinaan, kumarsi vastaamatta ja lähti. Tiesihän
hän, minkä verran marskin lupaus merkitsi, ja hän katsoikin arvonsa
iäksi päiväksi alenneen toimiston juonien kautta.
Huhu hänen epäsuosioon joutumisestaan oli jo levinnyt kaupungille.
Bab-Azoun kadun juutalaiset katselivat virnistellen, kun hän kulki
ohitse. Sen sijaan maurilaiset kauppiaat kääntyivät hänestä pois
säälivin ilmein; ja tämä sääli se juuri koski häneen enemmän kuin
nauru. Hän vaelsi pitkin sein'vieriä etsien kaikkein pimeimpiä katuja.
Paikka, josta hän oli temmannut rinnaltaan ristin, poltti häntä kuin
avoin haava. Ja kaiken aikaa hän ajatteli:
"Mitä sanovat ratsumieheni? Mitä sanovat vaimoni?"
Ja hän sai oikein raivonpuuskia. Hän näki hengessä itsensä saarnaamassa
pyhää sotaa tuolla kaukana Marokon rajoilla, joita tulipalot ja
taistelut alituisesti punasivat; tai myös samoamassa sotaväkensä
etunenässä pitkin Algerin katuja, ryöstäen juutalaisia, murhaten
kristittyjä ja kaatuen itsekin tässä suuressa mylläkässä, johon hänen
häpeänsä piiloutuisi. Kaikki tuo näytti hänestä helpommalta kuin palata
heimonsa luo... Äkkiä keskellä koston suunnitelmia ajatus kääntyä
_keisarin_ puoleen välähti kuin salama hänen aivoissaan.
_Keisari_!... Si-Slimanilla kuten yleensäkin arabialaisilla kaiken
oikeuden ja mahtivallan aate oli keskittynyt tähän ainoaan sanaan.
Hänhän oli näitten voitettujen oikeauskoisten moslemien oikea päämies;
toinen, Stambulissa asuva, häämötti heille kaukaa juurikuin jonakin
aateolentona, jonkinlaisena näkymättömänä paavina, joka oli säilyttänyt
itselleen ainoasti hengellisen vallan, ja meidänhän aikana tiedetään
kyllä, mihin tuo valta kykenee.
Mutta _keisari_ jykeine kanunoineen, zuaveineen, pantsarilaivoineen!...
Ajatellessaan häntä tunsi Si-Sliman itsensä turvallisemmaksi.
Varmastihan keisari antaisi hänelle ristin takaisin. Siihenhän
tarvittiin vain kahdeksanpäiväinen matka Pariisiin, ja hän luotti
siihen niin lujasti, että päätti jättää väkensä odottamaan Algerin
porteille. Huomispäivänä lähtevässä matkustajalaivassa hän jo
oli menossa kohti Pariisia, mietteliäänä ja levollisena kuin
pyhiinvaellukselle Mekkaan.
Si-Sliman parka! Oli jo kulunut neljä kuukautta hänen lähdöstään
eivätkä hänen kotiin lähettämänsä kirjeet vieläkään puhuneet mitään
paluusta: Neljä kuukautta oli poloinen aga jo ollut kadonnut Pariisin
humuun, kuluttaen aikansa juoksemalla ministeriöissä, kaikkialla
peijattuna, takertuneena ranskalaisen hallintokoneiston hirveään
sokkeloon, lähetettynä virastosta toiseen, tahraten vaippansa
istuessaan etuhuoneiden halkolaatikoilla vaanimassa puheillepääsyä,
jota ei koskaan hänelle suotu; iltasilla sitten nähtiin hänet
pitkine surullisine vartaloineen, jonka liiallinen arvokkaisuus teki
naurettavaksi, odottavan avaintaan matkustajahotellin konttorissa, ja
hän nousi huoneesensa väsyneenä juoksemisista ja puuhista, mutta yhä
vielä rohkeana ja toivoon kiinni tarrautuneena, ponnistaen kiihkeästi
kuin kaikki menettänyt peluri kunniansa puolesta.
Sill'aikaa hänen ratsumiehensä, ryhmittyneinä Bab-Azounin portin luo,
odottelivat itämaisella kohtaloonsa alistumisella; telttapaaluihin
sidotut ratsut hirnahtelivat merelle päin. Heimossa vallitsi
täydellinen neuvottomuus. Vilja mätäni paikalleen käsivarsien
puutteessa. Vaimot ja lapset laskivat päiviä, pää käännettynä Pariisia
kohti. Ja säälittipä nähdä, kuinka paljon toiveita, levottomuutta ja
turmiota jo riippui tuosta punaisesta ritarinauhasta... Milloin tuo
kaikki loppuisi?
"Jumala sen yksin tietää", sanoi kahvinkeittäjä huoaten, ja
puoliavoimesta ovesta hänen paljas käsivartensa viittasi meille
sinertävän ja surullisen lakeuden yli valkean kuun kapeaa puolikasta,
joka kohosi kostealle taivaalle...
Kuvastin.
Pohjolaan Niemen-virran partaalle on saapunut viisitoistavuotias pikku
kreolitar [kreoleiksi kutsutaan espanjalaisten jälkeläisiä Amerikassa],
valkea ja punerva kuin mandelipuun kukka. Hän tulee kolibrien
kotimaasta; lemmen tuulonen hänet sieltä tuo... Hänen kotisaarelaisensa
sanoivat hänelle: "Älä lähde, Europan mantereella on kylmä... Talvi
sinut siellä tappaa." Mutta pikku kreolitar ei uskonut talveen eikä
tuntenut kylmyyttä muusta kuin sorbetin [sorbetti on puolikylmäksi
jäähdytetty juomaseos] nauttimisesta; sitäpaitsi hän oli rakastunut
eikä siis pelännyt kuolevansa... Ja nytpä hän tuolla astuu laivasta
maalle Niemenin usvassa viuhkoineen, rippumattoineen, hyttyshuppuineen
ja kultalankaverkkoisine häkkineen, joka on täynnä hänen kotimaansa
lintuja.
Kun vanha ukko Pohjoinen näki tulevan tämän saarien kukkasen, jonka
Etelä lähetti hänelle päivän säteessä, liikutti sääli hänen sydäntään.
Ja kun hän hyvin tiesi, että pakkanen yhdellä henkäyksellään tuhoaisi
sekä tyttösen että hänen kolibrinsa, niin sytytti hän nopeasti suuren
keltaisen aurinkonsa ja pukeutui kesään heitä vastaanottaaksensa...
Kreolitar pettyikin aluksi; hän luuli tätä Pohjolan rajua ja
painostavaa hellettä pysyväksi lämmöksi, tätä tummaa ikuista
vihannuutta kevään vihannuudeksi, ja kiinnitettyään riippumattonsa
puiston perälle kahden kuusen väliin hän siellä tuulotteli ja
keinutteli itseään päivät päästään.
"Mutta täällä Pohjolassahan on ylen lämmintä", sanoi hän naureskellen.
Kuitenkin eräs seikka teki hänet levottomaksi. Miks'ei tässä oudossa
maassa taloilla ole verantoja? Miksi nämä paksut seinät, nämä matot,
nämä raskaat tapetit? Nämä jykevät kaakeliuunit ja nämä suuret
halkokasat, jotka ladotaan pihoille, nämä sinikettujen nahat, nämä
kaksinkertaiset päällysvaipat, nämä turkit, jotka riippuvat kaappien
perällä; mihin tätä kaikkea mahdettaneen tarvita?... Pikku raukka, hän
saa sen kyllä pian tietää.
Eräänä aamuna herätessään pikku kreolitar tuntee ankaran väristyksen
ruumiissaan. Aurinko on kadonnut, ja mustan raskaalta taivaalta,
joka yön aikana näyttää lähenneen maata, putoo hiutaleittain ja
äänettömästi valkeaa nukkaa kuten puuvillapensaan alla... Kas siinä
talvi! talvi on tullut! Tuuli vinkuu, kaakeliuunit tohisevat. Suuressa
kultaverkkoisessa häkissään kolibrit eivät enää livertele. Heidän
pienet koreat sinipunavihreät siipensä pysyvät liikkumatta, ja
sääliksi käy nähdä heidän puristautuvan toisiaan vasten, ryyhöttäen
kohmettuneina, hienoine nokkineen ja neulannupin kokoisine silmineen.
Tuolla alhaalla puistossa riippumatto kahisee täynnä huurretta, ja
kuusien oksilta hohtaa härmänkiteitä... Pikku kreolittarella on vilu,
hän ei tahdo enää mennä ulos.
Kyyhöttäen tulen ääressä kuin joku linnuistaan hän kuluttaa aikansa
katselemalla liekkejä ja lämmitteleiksen muistoillaan. Suuressa
kirkkaasti roihuavassa uunissa kuvastuu hänen silmiinsä kotimaa:
avarat rantakadut aurinkoa tulvillaan, ruo'ot, joista tihkuu ruskea
sokeri, maissin tähkät, jotka nuojuvat kullankarvaisessa autereessa,
vieläpä puolipäivän jälkeiset lepohetket, kiiltävät rullakartiinit,
olkimatot, samoin tähti-illat, kimaltelevat kärpäset ja tuhannet pienet
siivet, jotka surisevat kukkien välissä ja hyttysverkkojen tyllikankaan
silmukoissa.
Ja sill'aikaa kuin hän noin unelmoi pesävalkean ääressä, seuraavat
talvipäivät toisiaan yhä lyhyempinä, yhä tummempina. Joka aamu tavataan
yksi kolibri kuolleena häkissä; kohta niitä on jälellä vain kaksi,
kaksi vihreähöyhenistä villatukkua, jotka kyyröttävät kiinni toisissaan
häkin nurkassa...
Eräänä aamuna pikku kreolitar ei enää jaksakkaan nousta. Pakkanen
puristaa ja lamaa hänet samoinkuin pohjan jäät niihin takertuneen
kepeän välimereläisaluksen. Huone on synkeä ja kolkko. Huurre on
muodostanut ikkunoihin paksun verhon himmeää silkkiä. Kaupunki näyttää
kuolleelta, ja hiljaisilla kaduilla viuhuu valittaen lumipyry...
Huviksensa leikittelee kreolitar vuoteellaan korealla viuhkallansa ja
viettää aikansa katsellen kuvaansa kotoa tuoduissa peileissään, joiden
kehyksiä suuret indianisulat koristavat.
Yhä lyhyempinä, yhä himmeämpinä seuraavat talvipäivät toisiaan.
Pitsiuutimiensa sisällä pikku kreolitar hiutuu ja käy lohduttomaksi.
Varsinkin surettaa häntä se, ettei hän vuoteeltaan voi nähdä tulta.
Hänestä tuntuu kuin olisi hän kadottanut toistamiseen isänmaansa...
Vähän väliä hän kysyy: "Onko huoneessa tulta?" -- Tietysti,
lapsukaiseni, kyllä on. Uunissa roihuaa iso valkea. Etkö kuule kuinka
halot räiskyvät ja männynsilmut paukahtelevat? -- "Oh, katsokaamme,
katsokaamme." Mutta kuinka hyvänsä hän kallistaiksen katsomaan, liekki
on hänestä liian kaukana; hän ei voi nähdä sitä, ja se se saattaa hänet
epätoivoon. Siksipä eräänä iltana, kun hän venyy siinä mietteliäänä ja
kalpeana, pää korvatyynyn laidalla ja silmät alati käännettyinä tuota
näkymätöntä tulta kohti, hänen ystävänsä lähestyy häntä ja ottaa yhden
vuoteella olevista kuvastimista: "Tahdot nähdä tulen, armahaiseni...
No hyvä, varrohan vähän..." Ja polvistuen uunin eteen hän koettaa
lähettää hänelle kuvastimen avulla heijastuksen tuosta tenhoisasta
liekistä: "Voitko nähdä? -- En! En näe mitään. -- Entäpä nyt? -- En!
En vieläkään..." Sitten äkkiä, saadessaan vasten kasvojaan tulen
loimun, joka ympäröi hänet, sanoo kreolitar perin iloisena: "Oi, nyt
sen jo näen!" ja hän kuolee hymyillen, syvällä silmissä kaksi tuikkivaa
valopilkkua.