Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun
varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:
"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat... juoksuta ne hänelle
ja palaja vikkelästi... Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat
jo tunkeutuneet Pariisiin."
Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi
piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti
valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä
päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra
Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita
aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät
sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta
ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti
koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai
tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt
heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli
aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa,
antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden
ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen
Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin
katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia
kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle.
Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja
katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat
vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta;
eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.
Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä
puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja
painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin
nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui
juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli
tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti
pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.
Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit"
marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja
katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret
saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin
juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy
päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä
kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä
säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin
sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä,
että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä.
Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt,
yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa
halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan
Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa
tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa
minne.