Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä
odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus
tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat
olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti.
Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin
niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.
Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla
Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin
nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten
lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan,
sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä
yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen
lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän
virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.
Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen
nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa
juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän
saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien
marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät
merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka
sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella...
"Hornus, tuossa on lippusi... Sinua kutsutaan... mene hakemaan
kuittisi..."
Siis todellakin kysymys kuitista!
Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista
kaunein ja repaleisin... Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa
yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien
vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo,
lapseni!..." Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä
kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota
käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän
oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja
nyt...
Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän.
Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle
ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti
molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne
ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip..." mutta ääni takertui hänelle
kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään.
Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa
antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä
mikään ylväs tunnelma voinut enää elää... Ja vanha Hornus kaatui kuin
ukkosen lyömänä maahan.
Kommunin turkosotilas.
["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se
vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka
sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön
ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin
haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia
18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan
Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin.
Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000
"kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui
Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin
vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita
Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]
[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä
algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa
ranskalais-saksalaiseen sotaan.]
Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli
Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen
turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn
osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati
mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu
rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja
niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen.
Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman
kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa
ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet
tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän
joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa
näinkin.
Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä
suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että
hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä
ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä,
tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta
ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen
on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.
Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa).
Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn
ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei
häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen
olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja
kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja
seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja
silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa
taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton
sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä
ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen
Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä,
valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.
Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon
tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä
kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia
joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita
kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja
tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin
että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka
hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu
selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan.
Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle
pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta
selkoa kuin sanat _bono bezef, macache bono_, päivystävä "kenraali"
lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet
esikuntaansa.
Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia
laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja,
merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja
korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit,
turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia.
Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja
kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen
kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan
Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin,
karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin
suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä
hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät
ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että
se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin
kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten
pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että
heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa
vääriä tykkimiehiä!... Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli
todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin
katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku
ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.
Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut
tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi
samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät
tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti
Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä
sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit,
avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä
selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi
hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour
pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa
vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta
vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa
"derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille
nuotiotulien lähelle.
Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä.
Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat.
Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään
ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi,
ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti,
katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli
tekeillä... Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja
kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta.
Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli
moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä
tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan
taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi
hampaitaan kiristellen: _Macach bono, Brissien_... hän näet luuli
että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat
obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun
luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti,
oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä
uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!..."
Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen
armeijan veroinen.
Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän
taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi,
joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja
silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille.
Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi
kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.
Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen
ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut
mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti
painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä... Tuossa saapuikin niitä
koko rivi!... Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:
"Antautukaa!..."
Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri
korkealla:
_Bono, bono Francése_!...
Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä
se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy,
jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin
nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän
hammasrivinsä täydeltä!... Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu.
Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.
"Näytäs kivärisi."
Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.
"Näytäs kätesi."
Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi
yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään
seinää vasten ja pau!...
Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.
Sunnuntaipiirakat.