Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit,
nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki,
muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei
kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin
katua.
"Riistetäänkö lippuni!... Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista?
Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa,
kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän
pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun... Se on minun kunniani. Minä
estän kenenkään siihen koskemasta."
Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden
pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs
ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan
preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä
seurata.
Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti,
itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan
kuunnellut häntä.
Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni... minä tahdon
lippuni..." Vihdoin avautui akkuna:
"Sinäkö se olet, Hornus?"
"Niin, herra översti, minä..."
"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä
kuitin..."
"Kuitin?... Ja mitä varten?..."
"Niin kuuluu marskin käsky..."
"Mutta herra översti..."
"Jätä minut rauhaan!..." ja ikkuna suljettiin.
Vanha Hornus horjui kuin juopunut.
"Kuitin... kuitin..." toisteli hän koneellisesti... Vihdoin hän lähti
liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että
hänen täytyi välttämättä nähdä se.