Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä,
maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt
vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin
matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!..." mutta kukaan ei
halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä
lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja
vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous,
levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka
hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla
kedolla.
Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski
taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja
kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen
juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet.
Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen
vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina
kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja
haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!..." Ja
heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan,
ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen
taistelun yllä.
Kaksikolmatta kertaa se vaipui!... Kaksikolmatta kertaa sen vielä
lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt,
tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon
mentyä mailleen rykmentin jäännökset -- tuskin kourallinen miehiä
-- taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä
muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta
lipunkantaja sinä päivänä.