_Alphonse Daudet_ (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden
tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on
saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää
todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä
ja näytelmäinkirjoittajana -- mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli --
hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.
Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen
hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi
Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v.
1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman
lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen
Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana
erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti
17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai
taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi
kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi
sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn
herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi,
ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen
tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja
keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten
elää vapaana, riippumattomana kirjailijana.
Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin
eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu
ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin,
liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä
tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa
erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden
1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin
ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus
_Pikku seikkoja_ (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui
sorea kertomuskokoelma _Kirjeitä myllyltäni_ ja sittemmin (1873)
isänmaallista innostusta uhkuvat _Maanantai-tarinat_, joista tässä
seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion
hauska ja leikehtivä kertomuksensa _Tarasconin Tartarin_, jolla hän
toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan
eteläranskalaisen tyypin.
Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas
kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä
Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii
näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin
puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja
romaaneja -- _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ 1874, _Jack_
1876, _Pohatta_ (Le nabob) 1877, _Kuninkaita maanpaossa_ 1880, _Numa
Roumestan_ 1882, _Evankelista_ 1883, _Sapho_ 1884, y.m. -- joissa hän
voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri
puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja
nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän
nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti
tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä
on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa
katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti
parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien
kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.
Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän
kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin
-- siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista
eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä -- mutta niitä
elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea,
pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä
huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle
paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia
tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet
epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen _Kirjeitä myllyltäni_ ja
_Maanantai-tarinoita_ ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja",
joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin
esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että
kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi
kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia.
_Maanantai-tarinat_ ovat suuren, ranskalaisille onnettoman
ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71)
vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista
tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen
saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen.
Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia
suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus,
viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu,
ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan
mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi
soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.
Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä
maineen että oli ollut -- ja on vieläkin -- maansa suosituimpia
kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges
Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa _Histoire de la Langue et de
la Littérature française des Origines à 1900_, tome VIII, siv. 197. --
Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen
kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä
Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I)
ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. --
Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri
mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont
nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse
Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on
kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista.
Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs
mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja
improvisoitsijan välittömyys -- siinä joukko hänelle yhtä ominaisia
piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään
kuvaisi... Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme
rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää
koko yleisöä... Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin
neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita
rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan
ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka
hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen
ystävikseen".
_Suomentaja_.
Viimeinen opetustunti.
Pikku elsassilaisen kertomus.
Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin
suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille
kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan.
Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä
kuljeksimaan kedoille.
Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän
laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset
parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän
kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa
kiusausta ja kiirehtiä koululle.
Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen
ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli
annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja
päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:
"Mitähän niillä taas mahtaa olla?"
Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter,
joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:
"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin
aikaisin kouluusi!"
Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni
hra Hamelin pieneen taloon.
Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu,
kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat
ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja
paukutti paksulla viivottimella pöytään:
"Hiljemmin, hiljemmin!"
Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni.
Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna.
Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin
kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis
avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai
että olin punastunut ja peloissani.
Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin
sävyisästi:
"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."
Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen.
Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että
opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti
poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin
hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa.
Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua
kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa
salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui
vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen
kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta;
ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti
avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.
Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut
istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli
ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:
"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on
saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin
kouluissa... Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen
ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."
Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö
he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?
Viimeinenkö ranskantuntini!... Ja minä poloinen kun osasin tuskin
kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt
jäisin!... Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja,
jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella!
Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta
kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta
ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel.
Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan
näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.
Mies parka!
Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut
kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset
olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin
katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä
oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme
hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys
isänmaalle, joka kadotettiin...
Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun
vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan
lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi,
virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin
pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa
päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:
"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo
tarpeeksi rangaistu... Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan:
Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet
kuinka on käynyt... Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin
onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset
tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte
mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä
kirjoittaa omaa kieltänne!... Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani,
yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä
itseämme.
"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne.
He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai
silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä
itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti
pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua
halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa
teille lupaa!"
Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että
se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän
tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka
kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa
vankilansa avaimen... Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille
läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui
tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen
kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin
kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta
poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen
päähämme yhdellä kertaa.
Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel
oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla
pyörökirjoituksella piirretty: _Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi_.
Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa
pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi,
ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina
paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen
kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti
vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin
ranskalaisuuttaan osottaakseen... Koulutalon katolla kuhertelivat
hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:
"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"
Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra
Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä
esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko
pienen koulutalonsa... Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo
ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka
aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja
kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen
oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka.
Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä
esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan
täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.
Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka.
Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset
jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli
pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän
tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli;
hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla
häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän
viimeisen opetustunnin muistan aina!
Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on
rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä
kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien
preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla... Hra Hamel
nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta
niin suurelta.
"Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä... minä..."
Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.
Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen
kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:
"_ELÄKÖÖN RANSKA_!..."
Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi
meille kädellään merkin:
"Kaikki on lopussa... menkää!"
Berlinin piiritys.
Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta
ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista
seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri
ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja
osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä
ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:
"Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla
ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona
raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin
sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti
Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja
isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut
asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon...
Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista
kotiinpaluuta... Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p.
elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan
Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena
maahan.
"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa
lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut
nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies,
pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit
piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja
kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta...
Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän
oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat
he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla
leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan,
toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.
"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja
pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon
suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan
toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse
asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen
sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.
"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja
liikkumattomana... Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin)
tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella
tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton,
jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi
vangittiin... En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa
pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä
kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin
kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin
siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli
vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari
kertaa:
"'Voit... to!'
"'Niin, översti, suuri voitto!...'
"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen
erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa
kirkastui...
"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana
ovella. Hän nyyhkytti.
"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'
"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan
juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa,
koko armeija murskana... Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö
oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani.
Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua... Mutta mitä tehdä?...
Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen
eloon?... Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella...
"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten
nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'
"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät
mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin
lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi
pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia.
Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena
Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti
suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart
Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli
minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se
etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa.
Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen
keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa
he nyt kai jo ovat menossa... Tuossapa tapahtuu se ja se...' Ja
hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen
itseluottamustaan.
"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja
taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet
kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!... Joka päivä
käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:
"'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori
tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa
kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:
"'Hei, edespäin mars!... Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'
"Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä
Pariisista... Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää
hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä
Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian
lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden.
Päätettiin siis pysyä Pariisissa.
"Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen -- muistan sen hyvin --
sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit
olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt
aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna
ja ylväänä:
"'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'
"Katselin häntä ällistyneenä:
"'Kuinka, översti, Te tiedätte?...'
"Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:
"'Niin, kyllä! tohtori... Suuri uutinen saapunut... Berlinin piiritys
on alkanut.'
"Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja
tyynenä... Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten
tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista
Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren
yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen
keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä
hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia,
Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen
'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja,
koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia
muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota
lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa
naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä,
röyhyshihoin, silmät säteilevinä; -- ja kaikki tämä, jalustat, Rooman
kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen,
korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati
muoti v. 1806 -- juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se
enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo
överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.
"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin
yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen
asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle
kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin
ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun
jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan
linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun
ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina,
vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa
isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä,
kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin
valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja
uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää.
Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki
vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli
hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja
selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin
kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen',
kirjoitti hän... 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee
maahansamoamista heille liian raskaaksi...' Siinä oli suositteluja
loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta,
kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian
katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon
muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän
rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:
"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta... Miksi hyväksi riistää heiltä
maakuntia?... Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!...'
"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli
sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että
väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.
"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan
Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus,
kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme,
ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen
ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään.
Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja
tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi
ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman
itsekkäät: -- vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti
kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa
hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään
kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi
ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli
lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli
sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon
kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin
jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.
"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'
"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään
ei ollut muuta syönyt... Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä,
sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo
hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka
oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa
olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset
saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira;
ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen
Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin
luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt
vuoteensa ikkunan ääreen -- luulen sen olleen Buzenvalin torstaina --
hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat
'Suuren armeijan' puistotorille.
"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen
murahtelevan hampaihinsa:
"'Huono ryhti! huono ryhti!'
"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes
täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.
"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan
suunniltaan:
"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.
"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka
on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin
vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa
onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me
puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän
voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut:
-- Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa,
hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan
juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja
ja ruudin mustaamia kotkia...
"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin
olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi
liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta
kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat
arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta
Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti
näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella,
kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa
kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä
tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja
täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan
takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä,
talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri
sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan
valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme
vastaan.
"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi...
"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu
ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon
säteissä... Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä,
pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten
askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin
voittomarssi!...
"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä
huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!...' Ja etujoukon neljä ulania
voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui
huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve
oli todella kuollut."
Kelvoton zuavi.
[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää
Algeriassa.]
Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä
iltana.
Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa,
istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka
tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän
siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta,
katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme
viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi
vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:
"Mitähän hänelle on tapahtunut?... Mahdollisesti hän on saanut
rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?... Poikamme
on kenties siellä sairaana..."
Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä
kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka
naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista
retiiseistä valmistettua maukasta salattia.
Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:
"Haa, konnat ja lurjukset!"
"Mikä sinulla on, Lory?"
Seppä kivahti:
"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta
alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten
pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa... Ne ovat niitä samoja
lurjuksia, jotka ovat -- kuten he sanovat -- muka ruvenneet Preussin
kansalaisiksi... Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia
palajavan!... Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?"
Eukko koetti heitä puolustella:
"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen
vika... Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään,
niin kovin kaukana!... Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti
houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen".
Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:
"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne
alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte
noiden mukulainne puolelle... No hyvä, minä sanon sinulle, että
tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos
onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin
totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan
jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani."
Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään
jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla.
Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit
elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina,
hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:
"Minä kiivastun niin helposti... Miten voisi Ristomme ajatellakaan
muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan
aikana!"
Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti
iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua _Ville
de Strassbourgiin_.
Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä
valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin
nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä
ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee
itsekseen:
"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita... mutta samapa
se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät
jälleen."
Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan
oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa.
Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero
yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli
leikattu hänen zuaviksi joutuessaan...
Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on
auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin
muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse...
"Päivää, äitiseni!"
Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona,
hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen
muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän
poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta
hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin
hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää
perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia,
pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja
toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen
ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen
ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen
yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät
paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan
syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja
hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle,
jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.
Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.
"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän
puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren
fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin.
Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti
ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä --
seppä ymmärtää heti kaikki.
"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen
sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka
takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä,
kaatumisen pelosta seinään nojaten.
Äiti heittäytyy väliin:
"Lory, Lory, älä häntä tapa... Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja
pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa..."
Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.
Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun
siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.
Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:
"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.
Huomenna katson mitä minun on tehtävä."
Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien
kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan.
Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala
tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat
paukahtelevat alasinta vasten... Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole
jättänyt poikaansa koko yönä -- niin kovasti isän viha oli saanut hänet
pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on
kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja
nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin
matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva,
päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen:
"Ylös, poika, nouse ylös!"
Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.
"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.
Johon äiti arkana lausuu:
"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".
"Anna hänelle minun vaatteeni... En niitä enää itse tarvitse".
Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet
liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän
ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.
"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti
laskeutuvat pajaan... Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään
taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla
kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt
pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan
hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja
suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän
yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.
Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:
"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat
sinun!... Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä
puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta
ja mehiläisiä... "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne
kuuluvat nyt sinulle... Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain
vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät... Sinä olet
nyt isäntä talossa... Minä lähden täältä... Sinä olet Ranskalle velkaa
viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."
"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.
"Isä!" rukoilee poika... Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin
askelin enää kääntymättä...
* * * * *
Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin
palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.
Peli biljardia.
Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä
rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan
heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten
teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.
Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he
pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä.
Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa
rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri
näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain
sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä,
vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa...
Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?
Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan
jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki
näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?...
Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.
Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n
aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen
huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin
ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin
lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon
saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa
useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen
kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana,
niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan
pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina.
Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia
aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat,
kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella
katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään
ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei
linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön
valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin,
ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta
tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen
järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä
hiljaisuus.
Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa
niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä
kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja
kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla
kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla
liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan
uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä
täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa
vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin,
joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.
Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi
korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja,
tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien
jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen
vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä
biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran
marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään
maailmassa voi estää häntä lopettamasta.
Biljardi!
Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo
vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin
silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana.
Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin
kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski
saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia
janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain
olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen
välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen
kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä
korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä
puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen
syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat,
jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin
synkkiä ryhmiä vesisateessa.
Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja
käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä
kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä
kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta
että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea
tulevaisuuden mies...
Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on
jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on
peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet
enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden
mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa
kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen
tulemattomia käskyjä.
Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen
toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka
kuumenee... Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara
jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat
levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään
kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä
loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin
peräyttäminen!...
Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset
jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko
preussilaiset hyökätä?
"No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi... "Teidän
vuoronne, kapteeni."
Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne
[Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla,
kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin
rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä...
Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen
rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi
kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta.
Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut,
haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä.
Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä
laukkaa. Kysytään marskia.
Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää
häntä peliänsä päättämästä.
"Teidän vuoronne, kapteeni".
Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin
tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt
peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan
pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja
suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä
syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti
ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.
"Marsalkka! marsalkka!..." Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin
vastaan... Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy
ikkunassa, biljardikeppi kädessä:
"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin
ohitse?"
"Mutta, marsalkka..."
"Hyvä on... Heti paikalla... Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!"
Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.
Odotettakoon hänen käskyjään!
Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin
sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat
muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä,
voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan
määräyksiä... Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä,
miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta
rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja
heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo
veri... Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu:
marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään
leijonan rohkeudella...
Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!...
Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta
puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa
yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan
joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se
oli viimeinen laukaus...
Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville,
kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen
ihmisjoukon askelien jytinä... Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski
on voittanut pelin.
Pikku kavaltaja.
Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.
Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias,
mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei
koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli
puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt,
vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva
Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla
puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä.
Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja
penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä
äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä
vanhukselta:
"Kuinka pikku poikanne jaksaa?..."
Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin
onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä
noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla,
pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan
näiden kohteliaisuuksiin.
Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään
tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto
suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen,
velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja
runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä
poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin
nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista... Mutta pikku
Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.
Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta
eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!
Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi
valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa
niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin
tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan
soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla
oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia
harjoituksia.
Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka
talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain
ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten
tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta
tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta
kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu
"kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet
muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai
leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan
torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa;
hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!
Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin
vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti
hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen
mekkonsa povella...
Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa,
iso sanoi hänelle matalalla äänellä:
"Mitäs siinä tuijottelet, häh?... No hyvä, jos haluat, sanon sinulle
mistä näitä on saatavissa."
Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan
mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30
frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän
pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän
ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä
kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita
välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä.
Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja
suostui houkutukseen...
He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla,
sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin
portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen
vahtia -- punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta -- hän
virkkoi tälle surkealla äänellä:
"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra... Äitimme on sairas, isä on
kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita
vainioilta."
Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä
tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja
sanoi heille astuen syrjään:
"Menkää sukkelasti." -- Silloin pojat kiireesti loikkasivat
Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!
Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja
tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä
savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä
taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen
kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen,
ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja.
Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja.
Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien
(francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine
päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa
Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi
alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison
juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan
valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:
"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään
perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään... Tuon
nallikan naamahan on vallan jäässä!"
Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja
häpeästä... Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään
perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat
painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa
tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia.
Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia,
puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.
"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me
_saamme tupakkaa_. On siepattu preussilaisten tunnussana... Luulenpa
että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!"
[Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p.
jouluk. 1870]
Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin,
laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen
meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.
Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä
pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti
he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen
poimivinaan perunoita.
"Kääntykäämme... Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä.
Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat
napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.
"Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan.
Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He
etenivät ryömimällä...Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi
keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi
etuvarustukseen preussilaisen viereen.
"Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan.
Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään
purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen
hilatakseen hänet muurinaukkoon.
Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia
kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset
viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.
Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta
oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa
suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin
ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten!
Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat
auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin
heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä;
heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta
upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä
etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He
nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä
Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.
Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen,
ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä
vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai
pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti
Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä
olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut
sanoa:
"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa..."
Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja
estävän sen tykytyksen.
Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen
ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen
toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan,
matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa
Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi
äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo
kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.
Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:
"Ei sitä, kuuletko iso... Minä en tahdo."
Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo
upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:
"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.
Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti
ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä
allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä
oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:
"Syvälle vajonnut, poika parka."
Hänelle tulivat kyyneleet silmiin.
Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia
kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita;
siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä
valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti
ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa
miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän
tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti...
Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:
"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät."
Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja
pelko pidätti häntä...
Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan.
Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että
pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa
povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa
vähemmän inhottavaksi.
Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli
jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua
kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä
entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen.
Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet
mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden
räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin
harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei
isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa
piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.
Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana.
Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin.
Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään
ja virkkoi naureskellen pojalleen:
"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos
olisit suuri!"
Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.
"Se on Aubervilliers'in luota... Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi
vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni
ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta.
Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit
hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat
väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki
nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!...
Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja
hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli... Kyyneleet tukehuttivat
häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan
ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä
valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä.
Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.
"Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.
Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä
jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.
"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten.
Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä
preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti
puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi
hänelle lievitystä... Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun
kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.
"Isä, isä..." yritti poika sanoa.
Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.
"Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus
otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat
taskuunsa:
"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."
Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas
yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä
ole sen jälestä enää koskaan nähty.
Lipunkantaja.