Mutta kuten olen sanonut, antakaas, jotta kerron juurta jaksain:
Aivojeni äkillisen sairauden täytyi olla tarttunut. Tai ehkä oli niin:
aivojeni pahoinvointi oli tarttunut eräihin toisiin aivoihin talossa,
jotta ne sekaantuivat samaan aikaan ja sairastuivat samaan aikaan.
Sehän se minua...
Mutta jahka kerron:
Tultuani seuraavana päivänä huoneestani, sanoi talon emäntä, jolle en
ollut virkkanut mitään öisestä taudinpuuskastani (sellaisista asioista
ei pidä puhua, ei edes lääkärillekään, hän voisi helposti ymmärtää
väärin, sitä vähemmän muille, aivan tavallisille ihmisille, jotka
saattavat helposti ymmärtää väärin maailman selvimmätkin sanat):
— Kuinka on laitanne? kysyi emäntä aamulla teetä juodessani. Olen ollut
niin levoton teidän tähtenne. Istuin illalla odotellen viimeisten
vierasten poistumista, istuin lukien ruokasalissa.
Mutta yht’äkkiä alkoi, en tiedä miksi, tuntua oloni niin
sietämättömältä että panin pois kirjan tuumien: "Istut mieluummin
vieraskamarissa. He kai pian menevätkin, ja niin pääset levolle..."
Silloin kulki yht’äkkiä puuska läpi talon, jotta kaikki ovet aukenivat.
Ja, "Vips", olihan se hirveää, syöksähti ulvoen nurkastaan. Se seisoi
ulvoen aivan edessäni kuin talossa olisi ollut ruumis...
("Kuin talossa olisi ollut ruumis", toistin itsekseni ja hiusteni
juuret tuntuivat jääpuikoilta päänahkassani.)
— Tosiaankin kävivät jääkylmät väreet lävitseni, sanoi emäntäni
(ja häntä näytti vieläkin palelevan), vaikkei tässä ollakaan
taikauskoisia...
Mutta sitte ajattelin että olipa se merkillistä — ja menin ulos pihalle
katsomaan, oliko tosiaankin yht’äkkiä ruvennut niin kovasti tuulemaan.
Mutta oli aivan tyyni. Oli ihka tyyni.
Sanoin silloin yksikseni: "Herra tiesi, eikö vain herra ole
sairastunut..."
Ja nousin rappusia ylöspäin — pääsin tuskin paikaltani, niin polveni
vapisivat — ja kuuntelin ovellanne. Mutta kun huoneessanne oli kaikki
hiljaa, palasin takaisin ja olin iloinen...
Kaikkihan on tietysti lasten lorua... (ja hän koetti hymyillä)
tuollaisina öinä saattaa saada niin monenlaisia ajatuksia päähänsä...
sanoi emäntäni.
Mutta minä kysyin vain:
— Mihin aikaan suunnilleen ovet aukenivat?
— Täsmälleen kymmentä vaille yksi, sanoi hän. Sillä katsoin juuri
bornholmalaista ruokasalissa oveltanne palattuani.
Kymmentä vaille yksi. Juuri sama hetki, sama silmänräpäys, jona olin
hänet nähnyt, ystäväni, vainajan — tai ei, ei, hänen kuvansa... sillä
minäkin olin katsonut kelloon: täsmälleen kymmentä vailla yksi...
Se oli kummallista, sangen omituista, sitä ei ollut helppo selittää, ei
sinne päinkään...
Mutta vaikkeipa jotakin asiaa voisi selvittää, eihän sitä siltä
tarvitse pelästyä.
Ja sitäpaitsi, olihan ajatus kerrassaan naurettava; jos hän tahtoi
minua "muistuttaa", miksi valitsisi hän juuri hetken, jona olin
tyytyväinen ja rauhallinen — ei suinkaan hän tahtonut juuri rauhaani
häiritä.
Mutta niin voi olla. Jos hän todellakin tuli, ei hän tullut hyvässä
mielessä. Mitä hän kirjotti, oli uhkaus. Ymmärsin hyvin, että hän oli
silloin uhannut minua — — —
Mutta, jos lakkaamatta vatvon mielessäni tätä juttua, alan lopulta
siihen uskoa — alan uskoa kummituksiin. Minä — — —
Mutta totta on, etten eläessäni ole elänyt niin tyyntä aikaa kuin
nähdessäni hänet ensi kerran ja toisen kerran.
Sillä olenhan nähnyt hänet — toisenkin kerran.
Kaksi kertaa olen hänet nähnyt. Ja se, aivan varmaan se... ei, älkäämme
vajotko tutkistelemuksiin. Antakaas, taivaan nimessä, jotta kerron
juurta jaksaen.
Mutta olen siis nähnyt hänet toisen kerran.
Hänen kuvansa, tarkotan, olen nähnyt.
Se tapahtui Pariisissa.
Olin palannut kotiin suurista pidoista. Eräs palvelija oli kyydinnyt
minut kotiin vaunuillaan. Olimme puhelleet joutavimmista asioista
maailmassa, ja meillä oli ollut sangen hauskaa. Juoneet, voin lisätä,
emme olleet mitään. Pariisilaisissa pidoissa ei saa juodakseen. Sen
muuten tietää kaikki ihmiset. Pariisilaisissa juhlissa täytyy tapella
tarjoilupöydän luo päästäkseen ja tapellenkin saa ainoastaan lasin
"Mercier'tä". Palvelijani oli laskeutunut vaunuistaan ja olimme vielä
vähän pakinoineet, seisten molemmat katuvierustalla asuntoni edessä.
Tarinoimme, mitä, sitä en tiedä...
Lopulta soitin ovikelloa ja katuovi avattiin, ja kulin viheltäen
käytävän lävitse, muistan hyvin, että vihelsin erästä valssia. Tulin
arkihuoneeseeni ja riisuin päällystakkini ja ajattelin vielä häntä,
palvelijaani, ja hänen hevosiaan — silloin käännyn ja _tuolla_,
nurkassa, keinutuolissa, kasvot suoraan vastassani istuu hän — hän,
saksalainen ystäväni, kuollut ystäväni, joka ampui itsensä...
Univormussaan, kasvot suoraan minua kohden... suoraan vasten kasvojani.
Niin, nyt hän oli kohottanut katseensa saappaiden kärjistä...
Mutta hätääntymättä, hämmästymättä — — kuin näky olisi ollut kauan
odotettu, sanoin:
— Tekö se olette, Arnold? Mitä tahdotte!
Hän ei liikahtanut, ja kuullen palvelijani vaunujen vierivän tiehensä,
ulkona kadulla (sillä sen kuulin), jäin häntä katselemaan — — kunnes
hän katosi.
Ei, ei, vaan kunnes hänen kuvansa katosi. Vaikkakin silmät, jotka
olivat tähdätyt suoraan minua kohden, suoraan vasten kasvojani — olisin
voinut vannoa, että ne elivät, ei tosin minun elämääni, vaan _toista_
elämää, paljon eloisampaa kun minun silmissäni on — mutta että ne
elivät...
Niin, sen puolesta olisin antanut kunniasanani ja itsekin kuollut...
En tiedä kuinka pitkä aika oli kulunut, kun säpsähdin siitä, että
ikkunaani koputettiin.
Mitä se oli?
Avasin — ja, sen tunnustan, käteni vapisivat sitä tehdessäni — ja
ulkona näin pariisilaisen palvelijani kasvot:
— Ette siis ole sairas, huusi hän ikkunan lävitse.
— En, en lainkaan. Miksi niin? vastasin sangen levollisesti,
(Kuten jo olen sanonut: tällaisia asioita ei ole ilmaistava kellekään,
ei edes ystävillensäkään. Sellainen ystävä näyttää osanottavalta
meidän kertoessamme, ja kun hän menee alas rappusista sanoo hän
itsekseen: "Kas niin, niinpäs kävi. Hohhoh, raukka — sitä olin jo kauan
odottanutkin.")
— Oi, sanoi palvelijani ikkunan takaa, se oli siis vain hullu
päähänpälkähdys... Mutta yht'äkkiä, vaunuissa Istuessani, tuumin
itsekseni, että olitte tullut sairaaksi — — — ja käskin kuskin odottaa.
— Mutta, niin, luojan kiitos, hyvää yötä... jatkoi hän.
Ja hän nousi vaunuihinsa jälleen ja ajoi pois.
Aivojeni sairaus oli siis _tarttunut_, tarttunut kuten ensikerrallakin,
tarttunut tähänkin suhteellisesti vieraaseen ihmiseen, tähän ihmiseen,
joka istui tyyneen iloisena vaunuissaan. — — —
Niin, se on kieltämättä ihmeellistä.
Mutta miksei aivojenkin äkillinen sairaus saattaisi tarttua? Sehän
näyttää olevan mitä luonnollisinta. Sehän on vaan ajatuksen siirto
(sairaan ajatuksen siirto), ajatuksen siirto melkein kuin monet muutkin.
Sairaus — ainoastaan sairaus, joka tarttuu.
Mutta kuitenkin, miksi en sitä tunnustaisi, kerrottuani kerran kaiken
muille. Niin, olen sanonut itsekseni: Jos hän "muistuttaa" minua
kolmannen kerran — eiköhän se silloin — — — eiköhän se silloin tapahdu
siksi, että hän, vihdoinkin, tahtoo _tuoda_ minulle rauhan?
Ja tämä kolmas kerta — jää viimeiseksi kerraksi...
Eiköhän hän silloin, viime kerralla, kentiesi kutsukin — viittaa
kalpealla kädellään (hänen kätensä oli aina kalpea; hänen eläessäänkin
se oli kalpea) ja kutsu?
Ja minä tahdon häntä seurata ja mennä hänen mukanaan, mennä pois hänen
mukanaan — mennä niinkuin meni veljenikin.