Kevätkesällä kohtasin joka aamu, kun menin työhöni, nuoren miehen ja
nuoren naisen. Joka aamu kävelivät he kuninkaan puutarhassa nuorten
puiden alla.
He tulivat joka aamu samaan aikaan, ja aina katselin minä heitä. Sillä
aamu tuli ikäänkuin valoisammaksi heidän saapuessaan.
Yksistään heidän päidensä taivutuksesta, miehen pää kallistui alaspäin
naisen päätä kohden, saattoi nähdä, että he rakastivat toisiaan. Mutta
soittolavan edustalla pysähtyivät he aina tuokion, ja he tempasivat
ilmasta muutaman sulosoinnun hymyillen toisilleen.
Silloin seisoivat syreeenit kukassaan ja lukemattomat pensaat
tuoksuivat.
Sitte matkustin pois enkä enää kulkenut puutarhan lävitse.
Mutta tänä aamuna, kun jälleen kuljin tavallista tietäni tavalliseen
toimeeni, näin äkkiä saman naisen kulkevan edelläni — yksin. Menin
kiireesti luo, sillä tahdoin päästä varmuuteen.
Niin, se oli hän.
Mutta hän kulki paljo hitaammin ja hänen silmissään oli kuin
ihmettelevän surun ilme.
Soittolavan edessä — sillä minä seurasin häntä — pysähtyi hän kuten
ennenkin. Ja hänen kasvoillaan näin minä äkkiä hymyn, joka oli
tuskallisempi kuin kaikki kyyneleet.
Sitte meni hän.
Mutta minun täytyi tahtomattani kysyä itseltäni:
"Mitähän tietä mies nyt mahtaa mennä päivätyöhönsä?"