Rouva Simonin haukotteli tuontuostakin viuhkansa takana.
Nyt oli hän vaihteeksi siirtynyt uunin luo — se oli nyt hehkuvan kuuma,
kiitos siitä Emmelinelle — ja seisoi parin herran kera, joista toinen
oli varakonsuli:
"Altes Ding", sanoi hän päästäkseen jälleen vapaaksi ja viittasi
pianoon.
Hän iski parisen ääntä kulkiessaan ohitse ja vielä parisen.
"Sie Berg", sanoi hän yhtäkkiä virittynein mielin; "hören Sie doch, es
klingt wie eine Spinette."
Hän sysäsi pianotuoiin esiin ja istuutui ottaen muutamia akordeja.
Kukaan ei tiennyt, kuinka neiti Blanck, huippunenä, oli äkkiä
tullut ensimmäiseksi ja istui parin askeleen päässä kaikkien muiden
etupuolella lasisilmineen eräällä ruokotuolilia.
Kaikki oli yhdellä iskulla hiljentynyt. Etvös seisoi vaimonsa rinnalla.
"Adolfa, Adolfa", kuiskaili hän, puristaen suonenvedontapaisesti tämän
rannetta.
Rouva Simonin soitti erään Haydnin pikkukappaleen.
"Klingt doch lustig? was?" sanoi hän sen mentyä.
Kukaan ei vastannut, ja hän soitti jälleen — erään Scarlattin
pikkukappaleen. Rouva Etvös oli sennäköinen kuin näkisi hän jonkun
raamatullisen ilmestyksen keskellä omaa arkihuonettaan.
Rouva Simonin lopetti ja kosketteli enää ainoastaan hieman näppäimiä.
"Singt denn hier Niemand?" kysyi hän äänellä, ikäänkuin olisi pitänyt
yhtä mahdollisena kysyä, kävelikö seurassa kukaan käsillään.
"Juu — herra Etvös laulaa..."
"Herra Etvös on paikkakunnan tenori", sanoi varakonsuli haukotellen.
"Dann singen Sie doch etwas", sanoi rouva Simonin aivan samalla äänellä
ja näppäili edelleen.
Etvös oli tullut valkoiseksi kuin palttina.
"Eihän sellaisesta voi olla lainkaan puhettakaan", sanoi hän hykertäen
hikisiä käsiään yhteen: laulaa _hänen_ edessään (hän voi tuskin saada
sanoja suustaan) — "niin, jospa hänellä vain olisi jotakin, — olisipa
hänellä jotakin."
"Mutta" — ja hän meni lähemmäksi pianoa — "kaikki, mitä hänellä oli,
oli niin vanhaa..."
Seura lausui laimeita kehotuksia. Rouva Etvös seisoi miehensä selän
takana ja tepasteli samoin kuin hänkin ja hänen huulensa höpöttivät
sanoja, joita ei kukaan kuullut.
"Jollei hän tahdo laulaa", sanoi rouva von Linden väsyneesti ja laski
kätensä raskaasti helmaansa.
"Ja nyt ruuan jälkeen", sanoi Etvös, "tässä raskaassa ilmassa... Ja
kuka sitte säestäisi?"
"Ah — ich", sanoi rouva Simoni samalla äänellä kuin ennenkin.
"Laula, _Alfredo_", sanoi rouva Etvös, joka yhä seisoi aivan miehensä
takana ja oli niin liikutettu, että sai tuskin sanoja suustaan.
"Niin, niin", sanoi Etvös, joka ei nähnyt nuotteja; "mutta missä ovat
ne?"
Rouva Etvös oli poissa. Hän oli mennyt noutamaan pastilleja ja raitista
vettä, jotta niillä voisi virkistää suutansa.
"Mutta tässä ilmassa", sanoi Etvös, "ja täällähän on lämmitettykin."
Hän aikoi avata ruokasalin ikkunan, ja hän juoksi hämmennyksissään
kautta kaikkien huoneiden makuukamariin.
"Kuka siellä on lämmittänyt?" huusi hän. "Aivanhan siellä tukehtuu."
"Minä, isä", sanoi Emmeline.
"No — aina sinunkin täytyy tehdä mitä kukaan ei sinulta ole pyytänyt."
Etvös poistui peilin edestä, jossa hän oli laittautunut ikäänkuin
näyttelijä lämpiössään.
"Aina", sanoi hän jälleen ja meni.
Emmeline ei ollut vastannut. Vähitellen alkoivat hänen silmänsä vettyä,
ja sitte itki hän hiljaa nurkassa vuoteensa ääressä — hän oli tuntenut
niin monia mielenliikutuksia näinä neljänäkolmatta tuntina.
Rouva Etvös tuli raittiine vesineen.
"Oi, Emmeline", sanoi hän puolustaen. "Isä aikoo laulaa."
Isä oli jo alkanut, ja rouva Etvös jäi seisomaan. He kuuntelivat
molemmat, äiti ja tytär, kaulat ojossa ja korvat hörössä.
"Hänen äänensä on hyvässä juoksussa", kuiskasi rouva Etvös hymähtäen,
ja he kuuntelivat jälleen.
"Nyt tulee se paha paikka", sanoi rouva Etvös ja tarttui Emmelinen
käsivarteen. Se oli eräs säveljuoksutus, jonka ohi Jakob Etvöksen oli
vaikea päästä kurkkuäänelläkään.
"Niin, hänen äänensä on hyvässä juoksussa", toisti hän jälleen
hymyillen: pahan paikan ohi oli päästy.
Etvöksen lakattua taputtivat kaikki käsiään ja rouva Etvös päästi
Emmelinen käsivarren vavisten mielenliikutuksesta; ikäänkuin äkkiä
kaivaten hälinää sisällä avasi hän oven ja astui valoon. Etvös säteili
ilosta ja sanoi:
"Niin, — kun on tuollainen säestys", ja hapuili uusia nuotteja.
"Er hat gelernt", sanoi viuluniekka kulkien rouva Etvöksen ohitse.
"Niin — kyllä mieheni on paljo opiskellut", sanoi rouva Etvös.
Ainoastaan Silfverhjelm sanoi Cerlachiukselle:
"Niin — en ole musikaalinen", ja palasi ruokasaliin, jossa Emmeline oli
hiipinyt esiin: hän tahtoi nähdä isänsä.
Etvös alkoi laulaa jälleen — kääntyneenä seuraan päin — tulipunaisena,
keikuttaen ruumistaan, puserrellen käheitä ääniään yhä kovemmin,
säteilevin kasvoin, kokonaan poissa suunniltaan, rouva Simonin
vähitellen muuttuessa ikäänkuin automaatiksi — pää lerpullaan — ja
ainoastaan kulutellen käsiään edestakaisin näppäimillä.
Tenoristi livisti piiloon. Hän pujahti Etvöksen huoneeseen missä paloi
himmeä lamppu.
Mutta oven takana törmäsi hän rouva Etvökseen, joka istui piilossa
tirkistäen oven raosta päätänsä nytkytellen mieheensä, joka lauloi.
Tenoristi joutui hämilleen ja tahtoi sanoa jotakin — jonkun laatusanan
laulajasta, mutta ei saanut aikaa, sillä rouva Etvös nousi äkkiä
pystyyn ja houkutteli hänet eräälle tuolille ja alkoi puhua — hänelle,
vennonvieraalle, välinpitämättömälle, heidän elämästään, ahtaasta
elämästä, heidän olosuhteistaan, niin pienistä, niin pienistä, sanoi
hän.
"Eikä mitään muutosta", jatkoi hän, "ei vuosikausien pitkään." Hän
toisteli sanoja ikäänkuin puhuisi itsekseen, ja hän katsoi jälleen
tenoristiin, kasvoista kasvoihin, jatkaen jutteluaan, kuumeisesti ja
hätiköiden kertoen nuoruudestaan, kuinka hän oli matkustellut — "ulkona
maailmalla", sanoi hän; Etvöksestä, mitä tämä aikoi, mitä oli ajatellut.
"Tempautua irti maailmaan — sillä voimia hänellä oli", sanoi rouva
Etvös ja huiskutteli laihoja käsiään kuin kahta raskasta vasaraa ylös
ja alas polveaan vasten.
"Ja kuitenkin istutaan täällä", sanoi hän äkkiä ja tuijotti toista
kasvoista kasvoihin silmillä, jotka eivät mitään nähneet: "täällä..."
Hän tyrkkäsi oven kiinni — sisällä jatkoi Etvös laulamistaan,
lauloi aarian toisensa jälkeen, kaikki herrat olivat nyt siirtyneet
ruokasaliin — ja rouva Etvös pidätti edelleen tenoristia samalla
sanavirrallaan, nojautuen eteenpäin häntä kohden ja pidellen hänen
käsistään.
"Sitte tulee ikävä, ymmärrättekö, pitkä ikävä, ymmärrättekö, kun
istutaan täällä vuodet vuosien jälkeen..."
Äkkiä purskahtivat kyynelet hänen silmistään, ja hän itki, hiljaa ja
taukoamatta, yhä kasvot käännettyinä tenoristin kasvoja kohden.
Pieni tenoristi ei ollut liikahtanut, hän ei tiennyt mitä sanoisi,
sanoi sentään puoleksi kumartaen:
"Niin, ymmärtäähän sen... että täällä on rajotettua, rouva."
Vierashuoneessa oli Etvös lakannut laulamasta, ja kaikki ihmiset
puhuivat yhteen suuhun. Yhtäkkiä tyrkkäsi rouva Etvös jälleen oven
aivan auki.
"Nyt he ovat lopettaneet", sanoi hän ja koetti hillitä itseään,
tenoristi vain kumarsi ja meni sanomatta sanaakaan; Etvös oli mennyt
ruokasaliin, jossa kaikki taputtivat; hän huiskautti kättään ikäänkuin
lehtorin ja Cerlachiuksen _ylitse_.
"Nyt on muuten ensi kerran ääntä", sanoi hän lyöden kurkkuunsa.
Sitte kääntyi hän jälleen vierashuoneeseen, ja naiset kokoontuivat
piiriin sanoakseen hänelle jotakin miellyttävää.
"Mitäs siitä", sanoi hän, "eihän tuota ole vielä unhottanut kaikkea: se
pulpahtaa ilmoille innostuksen hetkenä."
Mutta äkkiä hän vaikeni ja seisoi tuijottaen ontolla silmäparilla,
kunnes hän syöksähti ulos piiristä kiireisesti höpisten: "Anteeksi."
Hän oli saanut näkyviinsä viuluniekan, joka ei vielä ollut antanut
lausuntoaan.
Hän tölmähti viuluniekkaa kohden nakellen omituisesti niskojaan, ja
hän alkoi keskustella taidelaulusta: hän ei tiennyt, kuinka tavalliset
laulajat muodostivat äänet.
Ja kesken kaikkea sanoi hän lyhyesti nyökäten — puoliääneen, kuten
ainakin toverusten kesken —:
"No — miltä se sitte kuului?"
Viuluniekka vilkui ensin häneen — hänellä ei ollut mitään ajatusta
Etvöksen esityksistä — ennenkuin hän sanoi:
"Niin, se oli tavattoman hyvin säilynyt ääni." Etvöksen kasvot
kirkastuivat.
"Eikö totta?" sanoi hän nyökäten ja sanomattoman tyytyväisellä
äänensävyllä.
"Tiedetäänhän sitä sentään hieman laulusta", sanoi hän ja puhui pitkään
siitä kuinka hän muodosti äänet.
Kenraalitar oli jo voittopuolillaan sanoakseen jäähyväiset, ja rouva
Simonin nousi tuoliltaan, hieman liian nopeasti.
"Ja — gehen wir", sanoi hän ja vetäsi hansikkaitaan ylemmäksi.
Kaikki naiset ponnahtivat kilvan pystyyn, rouva Etvöksen juuri tullessa
miehensä huoneesta.
"Joko nyt", sanoi hän, "joko todellakin nyt..."
"Kuinka kiire teille tuli", sanoi hän puristaen kättä toisensa jälkeen.
"No, teidän täytyy _tosiaankin_ olla väsynyt", sanoi rouva Linden
lyöden häntä molemmille olkapäille.
"Oi, ei, oi, ei", sanoi rouva Etvös pudistaen päätänsä ja piteli heitä
kutakin kädestä ikäänkuin ei tahtoisi päästää pois laisinkaan.
"Eihän nyt ole lainkaan myöhä", sanoi hän lehtorittarelle.
Ovi eteiseen oli avoinna ja ikäänkuin sumun lävitse näki hän naisten
yhden toisensa jälkeen katoavan suuriin kaapuihinsa.
Mutta herroja ei niin vain heti saatukaan mukaan, he joivat vielä ja
huusivat hänelle eläköötä, ja hän joi hetkisen mukana — kunnes hekin
olivat ulkona ja hän kuuli heidän tömistelevän ulkoeteisessä.
Cerlachiuksen ääni kuului sanovan:
"Niin on _nekin_ juhlamaljat juotu", sanoi hän.
Nyt sulkeutui katuovi.
Rouva Etvös kuuli vielä äänien hälinää pitkin katua. Sitte tuli
hiljaista sielläkin.
Kauvan kulki hän ympärinsä ikäänkuin vielä kuuntelisi hiljentyneitä
ääniä — sikinsokin seisoivat ruokotuolit hyljättyinä, pöydät olivat
täynnä puoleksi tyhjennettyjä pulloja.
Kynttilät sammutti hän yhden toisensa jälkeen — taloudellisen
tottumuksensa mukaan — jotta ainoastaan lamput jäivät palamaan ja tuli
jälleen puolihämärä.
Mutta sitte lysähti hän äkkiä kokoon ja itki jälleen, päänsä painaen
vanhaa pianoa vasten.
Silla tuli häntä vihdoin herättämään. Matami Börner odotti sanoakseen
jäähyväiset.
Rouva Etvös meni kyökkiin, jossa matami seisoi napitettuna hikistä
otsaansa myöten. Rouva Etvös kiitti niin monin, monin kerroin, sanoi
hän vielä itkusta värähtelevällä äänellään.
"Nehän olivat _suuret_ hääkekkerit", sanoi matami Börner liikahtamatta.
"Mutta eihän ole mitään kiirettä", sanoi rouva Etvös istuen pölkyllä ja
tarttuen keittäjättären käsiin. "Voimmehan vielä puhella hieman", sanoi
hän, "ei ole vielä niin myöhäinen..."
Mutta matami Börnerillä oli kiire: "Huvinsa vuoksi ei hän kulkenut
ympärinsä keittämässä — sairauksineen. Mutta oli lapsia, seitsemän
lasta, ja Börneriin, häneen ei ollut luottamista. Ja pahinta oli niinä
päivinä, joina hän oli poissa kotoa."
Matami Börner istui puhuen yksitoikkoisella äänellä ja silmät
helmassaan.
Rouva Etvös tuskin kuuli, hän istui ainoastaan kasvot matamin kasvojen
vierellä ja pudisti päätään; hän tiesi että se oli tavallaan kurjaa.
"Niinpä niin, niinpä niin", sanoi hän nyökytellen päätään.
Mutta sitte heräsi hän ja sanoi: "Oletteko edes saanut mitään?...
Ettehän ole vielä saanut mitään — mukaanne kotiin. Siellä on kyllä
suita, joiden täytyy saada maistaa..."
Ja hän alkoi koota pala palalta jäännöksiä koriin.
Sitte meni matami Börner, ja kyökissäkin oli autiota.
* * * * *
Vieraat menivät koteihinsa pitkin katuja. Lehtoritar tarttui hieman
lujanpuoleisesti lehtorin käsivarteen.
"Hän oli kaunis, Louise", sanoi lehtori pysähtyen erään lyhdyn alla.
"Hän oli _alaston_, Kalle", vastasi lehtoritar vain.
Lehtori kulki allapäin ja äänetönnä edelleen.
Heidän päästyään katuovelle, sanoi lehtoritar päättävästi ja vääntäen
lujasti lukkoa:
"Maksaneen kuuluu Cerlachius."
Huippunenää saattoi Tanskan varakonsuli, jonka mieli nyt kotimatkalla
oli täytenään ranskalaisia laatusanoja.
"Sen sanon minä", sanoi neiti, "ettei hän olekaan mikään letukka."
... Kenraalitar kotiinpäästyään päästeli kukkia tukastaan peilinsä
edessä. Päästettyään viimeisen kukan, kääntyi hän kenraaliin ja sanoi
olkapäitään kohauttaen:
"C'est bonnet blanc et blanc bonnet."
Rouva Simonin lepäsi ylhäällä huoneessaan yöpukuun pukeutuneena.
Hän katseli pitkään pikku tohveliensa kärkiä: huomenna oli syötävä
kenraalin luona.
Sitte koputteli hän kantapäitään yhteen ja sanoi alistuen:
"Na — am End', sie haben ihr Geld bezahlt."
Etvös oli saattanut tenoristia, joka mieluimmin tahtoi mennä
hotelliinsa. Hän puhui edelleen taidelaulustaan eikä tiennyt miten
ihmiset menettelivät instrumentteineen.
Hän pysähtyi joka kymmenennellä askeleella.
Heidän vihdoinkin erotessaan hotellin portilla, sanoi Etvös äkkiä
katsoen kauvas tenoristin ylitse:
"Lieneeköhän vielä liian myöhä alottaa?"
Ja kun tenoristi ei silminnähtävästi ymmärtänyt, sanoi hän:
"Tarkotan: voikohan vielä tehdä jotakin tästä täällä?" ja viittasi
reippaasti kurkkuunsa.
"Mutta miksi ei?" sanoi tenoristi tullen tulipunaiseksi kasvoiltaan.
Etvös jäi kävelemään sinne tänne katuja, kauvan.
Palatessaan vihdoin kotiin, oli hän vielä haltioissaan, mutta lopuksi
menivät kaikki vuoteeseen.
Isä nukkui jo, kun Emmeline nousi puoleksi vuoteellaan.
"Äiti", kuiskasi hän.
"No?"
"Minä kuulin neiti Zelchenin sanovan jotakin."
"Mitä sitte?" kuiskasi äiti.
"Tämä oli merkillinen päivä, sanoi hän isälleen."
"Missä kuulit sen?" kuiskasi äiti jälleen.
"Olin hiipinyt portinpieleen, kun he menivät", sanoi Emmeline.
"Hyvää yötä, lapsi."
"Hyvää yötä."
* * * * *
Rouva Simonin matkusti kolmannen päivän aamuna. (Hänen oli annettava
konsertteja Venäjällä. Seitsemäntoista konserttia kahdeksassakymmenessä
päivässä, sama ohjelma. Alku oli otettava Kiew'issä. Sitte seurasivat
muut kaupungit — hän ei tiennyt niiden nimiä.)
Rouva Etvös oli asemalla parisen ruusua staniolissaan — pari
harvalehtistä kalpeaa kukkaa, jollaisia melkein voi puhjeta
hautausmaalla joulun aikaan.
Etvöksellä ei tietenkään ollut aikaa — hän oli menossa kouluunsa.
Mutta eräällä kadulla, joka kulki rautatien poikki, seisoi pitkä olento
huiskuttaen hattuaan.
Tämä oli Etvös ja hänen mukanaan oli kaksi yhdeksästä juoksemassa
kouluun. Tuuli liehutteli pitkän villaisen kaulaliinan päitä kuten
harmaita lippuja.
"SINÄ KYLLÄ MUISTAT MINUT."
Olin tuntenut saksalaisen ystäväni hänen aikaisimmasta nuoruudestaan
saakka. Olin myöskin seurannut sitä intohimoa, joka hänet valtasi,
aivan ensi hetkestä alkaen.
Olin, sen pahempi, tuntenut myöskin naisen, jota hän rakasti — ja minä
tiesin paremmin kuin kukaan muu ja liian hyvin, ettei nainen ollut
ystäväni ajattelemisen arvoinen.
Ja sentään vaikenin. En sanonut hänelle mitään. Vaikenin —
hienotunteisuudesta ystävääni kohtaan tai naista — kuinka tietäisin?
Kentiesi vain hienotunteisuudesta itseäni kohtaan. Tekomme, jotka
voivat näyttää mitä jaloimmilta, ovat useinkin kaikessa salaisuudessa
kehnoimpia, raukkamaisimpia tekojamme...
Mutta saatuaan sen vihdoin tietää, meni hän metsään ja ampui itsensä.
Oli yö, ja hän ampui kuulan keskelle sydäntään, läpi naisen kuvan,
jonka hän oli pistänyt poveensa.
Tällainen juttu päättyy harvoin näin. Mutta tämä päättyi.
Kuullessani hänen kuolemastaan, oli minusta kuin olisin hänet tappanut
ja (se oli hirveintä kaikista) minä sain tietää että hän tosiaankin
olisi lähtenyt täältä kantaen sydämessään kaunaa minua kohtaan — —
Sillä ennen kuolemataan oli hän kirjottanut minulle kirjeen. Hän
kirjotti:
"Menen, koska kaksi ihmistä ovat minut pettäneet, hän ja sinä. Mutta
sinä kyllä muistat minut."
"_Sinä kyllä muistat minut!_"
Hän oli oikeassa. Hän oli oikeassa. Hänen elämänsä ja kuolemansa painoi
pitkät ajat raskaana ajatuksiani... kunnes aika verkalleen kulutti
hänen kuvansa pois. Sillä elävällä on tekemistä elävien kerällä.
Kuolleiden ystäviemme, oi, heidän varjonsa istuvat kuin kerjäläiset
tiemme varrella, (tien, jota me vielä elävinä kuljemme) ja kuinka usein
heitämme, ohimennen heitä muistaen, almun heidän ojennettuun käteensä?
Oli kulunut viikkoja ja oli kulunut kuukausiakin, joina en lahjottanut
ystävälleni ainoaakaan ajatusta.
Mutta sitte... niin, sitte tapahtui se. Se nimittäin, että eräänä yönä
näin hänet... tarkotan — ei, antakaas, jotta kerron sen juurta jaksaen.
Sillä luonnollisesti aivoni olivat toimineet huonosti, olin päästäni
vialla — juuri kun näytin terveimmältä. Mutta on kaikessa tapauksessa
eräs syrjäseikka, joka ei silloin voinut olla hämmentämättä mieltäni ja
joka panee pääni pyörälle vielä nyt, vielä nyt, milloin itseni pakotan
sitä ajattelemaan.
Olin viettänyt iltani lueskellen, ja ennen maatapanoani olin leikkinyt
isännän pikku koiran kerällä. Olin syönyt illallista ja ollut
täydellisessä ja häiritsemättömässä tasapainossa. Nukkuessani paloi
pieni lamppu, kuten tavallisesti, pöydällä vuoteeni vierellä.
Ja olin nukkunut aivan rauhallisesti, unia näkemättä, sangen
rauhallisesti.
Mutta äkkiä heräsin ja minusta tuntui, että jokin oli liikuttanut ovea
ja että joku oli astunut huoneeseen.
Käänsin päätäni ja sanoin (ja olin aivan huoleton):
— Tekö se olette, Andreas?
Sillä Andreas oli palvelija, ja luulin tulijaa häneksi.
Mutta ovella en nähnyt ketään, eikä kukaan vastannut minulle.
Silloin yhtäkkiä — ja taivas tietää, että ainoastaan sekuntia
aikaisemmin en ollut edes ajatellutkaan tehdä sitä — käännyin
vuoteessani ja nostin päätäni, ja tuossa, keinutuolissa, jossa tapani
oli istua lueskellen, tuossa, nurkassa, suoraan vastassani — istui hän,
hän, ystäväni joka oli ampunut itsensä, hän, jota en ollut muistanut
moniin viikkoihin — istui ilmielävänä.
Harmaassa univormussaan; parrattamme, sileine, alakuloisine kasvoineen,
liikkumatonna — istui hän tuossa keinutuolissa ja tuijotti eteensä
saappaidensa kärkiin, kuten hänellä oli tapana...
Ja minä sanoin ääneen, ilmaan, häntä kohden: — Tekö se olette, Arnold —
mitä tahdotte?
Minua ei pelottanut. Yhtä pelottomana pysyinkin. Näin vain että hän
istui siinä, ja ihmettelin.
Jäin häntä katselemaan tuntematta minkäänlaista pelkoa — kunnes hän
katosi.