Ovikelloa oli soitettu.
He _olivat_ siellä.
Etvöksen majassa jymisivät yhtaikaa kaikki ovet auki kuten
maanjäristyksessä, jotta lattia tärisi.
"Tyttöni", huusi Etvös; "sinun kai on paras pysyä sisällä." Itse juoksi
hän ulos.
"Niin, niin, Etvös — mutta Inga..."
Oli ikäänkuin he kaikki pyörisivät toistensa ympäri — tolkuttomina
kuten lampaat ukkosilmalla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline; "panisit palvelijan avaamaan ovea."
"Niin — niin, lapsi, mutta missä hän on?"
Eriksson joka oli vartavasten täksi päiväksi pestattu, löydettiin
kyökistä, missä hän sai lukemattomia komentoja matami Börneriltä; hän
oli pukeutunut jäykkään kaapuun tarjoilua varten; lopulta tuli hän ja
meni avaamaan.
Rouva Simonin saapui seurueineen. Hän tuli aina täsmälleen; se oli
konserttitapa, jota hän noudatti yksityiselämässäänkin. Hän ja
kaksi herraa täyttivät koko eteisen turkeilla ja tulivat vihdoinkin
huoneeseen, jossa ei ollut ketään. Rouva Simonin katseli tuokion
ympärilleen.
"No, se on täällä", sanoi hän kääntyen viuluniekkaan ja alkoi
jokseenkin tuimasti tallata edestakaisin lattiaa atlaskakenkineen —
ikäänkuin toiset olisivat syypäät koko hökötykseen.
Rouva Etvös tölmähti sisään — hän luuli Etvöksen olevan täällä; hän
tervehti niijata lyyhähtäen pariin kertaan ja koetti, molempain
herrojen kumarrellessa, sanoa jotakin... "kunniasta — kunniasta"
ja "niin kauvas kylmään pohjolaan", sanoi hän änkyttäen ja nypelöi
avutonna kivikudoksista Amoria litteällä rinnallaan.
"Niin, kuva meillä on", sanoi hän suunnattomasti riemuissaan siitä,
että rouva Simonin pysähtyi valopainoksen eteen.
"Ich sehe das", sanoi rouva Simonin sangen kuivasti ja jatkoi
häiriintymättä kävelyään edestakaisin, ikäänkuin olisi kysymys
lämpimänä pysymisestä asemasillalla: hän oli yhä enemmän ja enemmän
taipuvainen pitämään etvökseläistä salonkia loukkauksena, ja itsensä
hillitseminen ei suinkaan ollut hänen erikoisia luonteenominaisuuksiaan.
Rouva Etvös oli jo nähnyt, päästyään tuskin ovesta sisälle, että uuni
oli unhotettu — tai oliko hän ajatellut, että lämpöä tulisi kylliksi
niistä monista ihmisistä, jahka he saapuivat?...
Hän ei sitä tiennyt. Mutta nyt _oli_ se unhotettu...
Etvös astui sisään hansikkaat käsissään ja kumarteli — pitkän aikaa;
mutta rouva Etvös ei kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, sillä itse
seisoi hän puhuen toisen herran kera engelskaa omituisella, ikäänkuin
piilottuneella korolla.
Tämä oli tenoristi, nuori norjalainen, jonka rouva Simonin
oli yhyttänyt Pietarissa ja joka umpimähkään vastaili jotakin
äidinkielellään.
Ketään muita ei saapunut vieläkään, ja he jatkoivat jutteluaan. Rouva
Etvös kuuli herra Etvöksen sanovan: Rubinstein.
Hieman myöhemmin olivat he molemmat joutuneet ruokasaliin jälleen — he
eivät tienneet itsekään minkä vuoksi —.
"Näetkös", sanoi Etvös, joka oli aivan kuumeessa. "Hän on sangen
miellyttävä nainen."
Rouva Etvöksestä hän ei juuri ollut miellyttävä, mutta hän ei
ylipäätään ollut odottanutkaan mitään miellyttävää; hän seisoi pöydän
ääressä ja hieroskeli käsiään yhteen.
"Uunissa ei ole ollut tulta", sanoi hän vain. Mutta kohta hän säpsähti.
"_Jonkun_ sentään täytyy olla sisällä", sanoi hän ja meni.
"Was meinen denn eigentlich die Kerls?" kuuli hän rouva Simoninin
sanovan ääneensä loitommalla ikkunan luona, jossa hän toraili
tenoristin kera.
Soitettiin; kenraalin herrasväki tuli.
"Nyt he ovat täällä", sanoi Etvös, joka harhaili edestakaisin
ruokapöydän vierustalla. Hän ei tohtinut mennä sisälle.
Yhä soi kello jo tuli enemmän vieraita — enemmän ja enemmän, Etvös
kuuli ääniä eteisestä.
"Nyt täytyy jotakin tarjota", sanoi rouva Etvös, joka tuli ulos
tulipunaisena kasvoiltaan. Herra Etvös välitti vähät tarjoamisesta,
sanoihan vain:
"Kuinka se käy, Adolfa?"
"Niitä on tullut kaksitoista", sanoi rouva vain ja meni kyökkiin.
Pienessä pimeässä käytävässä seisoi Emmeline, joka ei voinut olla
sisällä muiden luona: "Onko kenraalin herrasväki siellä, äiti?"
kuiskasi hän.
"On", vastasi rouva Etvös ja meni kyökkiin.
"Nyt odotamme enää vain lehtorin herrasväkeä", sanoi hän hätiköiden.
"Ja niitä pieniä vesileivoksia", sanoi matami Börner, jonka ääni sai
ikäänkuin terävämmän helähdyksen, kun pöydänkattamisen aika läheni.
"Eivätkö _ne_ ole täällä?" kysyi rouva Etvös päästään pyörällä; hän
ei tiennyt missä hänen oli oltava; jotakin hullua oli kaikkialla,
ja hän meni ruokasaliin jälleen ja nosteli lautaskasoja ja pulloja
aiheettomasti ympäri tarjoilupöytää nurkassa.
"Minä kyllä muistan Anderssonin", sanoi hän (Andersson oli tämä
vikuroiva leipuri) "toisella kertaa, toisella kertaa", sanoi hän,
ikäänkuin Etvöksellä olisi jälleen illalliset ensi viikolla.
"Äiti", kuiskasi Emmeline, joka oli seurannut häntä ja kuunteli
vierashuoneen ovella; "kukaan ei puhu sisällä."
"Ei", sanoi rouva Etvös vakuutettuna.
"No — nyt puhuu neiti Zelchen", ilmotti Emmeline.
"Tuon alle olisi pitänyt panna paperia", sanoi rouva Etvös mitään
kuulematta ja katseli tarjoilupöydän jalkaa, joka horjui.
Ovi liikkui. Etvös tuli.
"Puuttuu vain lehtorin herrasväki", ilmotti hän hikisenä ja
hengästyneenä, ikäänkuin tuoden uutisia.
"Niin, mutta ole siellä sisällä", sanoi rouva Etvös. Emmeline oli
mennyt hiljaa ja laittanut paperimytyn tarjoilupöydän jalan alle.
Ovi sulkeutui uudelleen Etvöksen jälkeen, joka jälleen meni
Cerlachiuksen ja herrojen luo, jotka, mikäli odotusaika jatkui,
ikäänkuin poistuivat, olivat kuin seuran ulkopuolella, selät seuraan
käännettyinä ja kasvot seinäänpäin.
"En minäkään voi lainkaan käsittää, kuinka tämä on ollut mahdollista",
sanoi Cerlachius, sillä hänkin aivan hikoili apuopettajan tähden.
"Vanha ystävä", sanoi Etvös, "kunpa edes tietäisimme itse."
Kotvaan aikaan ei taasenkaan puhunut kukaan muu kuin neiti Zelchen,
joka keskellä lattiaa alituiseen piti vireillä laihaa keskustelua parin
kolmen paikkakuntalaisen kera. Kenraali pysyttäytyi alituiseen rouva
Simoninin sivulla, aivan äänetönnä ja liikkumatonna ikäänkuin seisoisi
henkivartijana.
Ja pieni Tanskan varakonsuli, hintelä ja tyttömäinen olento, joka
alituiseen kävellä piipotteli kiiltosaappaineen, sanoi ainakin
kymmenennen kerran:
"Mutta kentiesi hän mieluimmin puhuu ranskaa?"
Silloin saapui lehtorin herrasväki. Seuran keskuuteen puhalsi heti
ikäänkuin raittiimpi ilma — tiedettiin, että he olivat viimeiset —
ja lehtoritar, harvinaisen leveä rouva, jolla oli bronssinvärinen
atlaspuku yllään ja omatekoinen point de laze povellaan, kulki erittäin
ylevänä läpi koko salin ja sanoi kenraalille ratkaisevalla äänellä,
joka piti kaikkien kuulla:
"Etteköhän tahtoisi esittää minut?"
Rouva Etvös avasi ruokasalin oven, ja he näkivät, että pöydällä
paloivat tulet. Herrat alkoivat liikkua löytääkseen naisiaan, ja
Etvös puristeli käsiään. Rouva von Linden, vaalea ja paksu, maalainen
aatelisrouva, joka suunnilleen riitti pituudessa kenraalille, nousi
hieman raskaasti etvökseläiseltä ruokotuolilta.
— "No — Luojan kiitos, se menee mukiin", sanoi hän sulimmalla
hyväntahtoisuudella ja asettui presidentin sivulle. Etvöksen oli
mentävä edellä rouva Simoninin kera. Tämä seisoi "seurueen" keskellä
— hän oli tullut hieman leppeämmälle tuulelle kuullessaan niin monia
helähtäviä nimiä, ja olihan hän muuten sangen tottunut yllätyksiin
seuraelämässä.
"Na — lustiges Nest", sanoi hän olkapäitään kohauttaen baierilaisella
murteellaan viuluniekalle, ja meni Etvöksen keralla.
Sananmukaisesti keskellä ovea pistäytyi vaalea huippunenä, joka kantoi
silmälaseja ja jota varakonsuli talutti pöytään, rouva Simoninin ja
kenraalittaren väliin, joista viimeksi mainittua saattoi tullilaitoksen
virkamies kreivi Silfverhjelm ja joka mittaili katseillaan rouva
Simoninia ja hänen timanttisolkiaan kuin olisi koko ilmiö ollut aivan
eloton ja kuulunut johonkin muistopatsaaseen.
Rouva Etvöksen osaksi tuli tenoristi. Mutta ensin meni hän ja pisti
äänetönnä laihan kätensä takaapäin neiti Zelchenin kyynäskoukkuun.
"Kiitos", sanoi hän hiljaa. Hänen silmänsä paloivat kuin kuumeen
kielissä.
Kronhergiläiset aarteet keinuivat kokolailla juhlapöydällä ennenkuin
kaikki olivat päässeet paikoilleen ja istuivat kahdessa hieman
epätasaisessa rivissä — etvökseläiset tuolit olivat näet hieman
erikorkuisia.
Eriksson tarjoili soppaa suurella juhlallisuudella.
Rouva Etvöksen takana sulettiin ovi hiljaa. Sen teki Emmeline, joka oli
raahannut koivupuita sisälle eteisen kautta ja tahtoi ruok'aikana panna
uunin lämpiämään.
Pari ruokalajia oli jo tuotu ja viety.
Kaupungin asujamet enimmäkseen istuivat ikäänkuin heidät olisi kutsuttu
kuulijoiksi ja odottivat mitä oli tuleva; ja seurue söi.
Etvöksen kuultiin sanovan: "Mutta ettehän juo, rakas ystävä. Ettehän
juo", ja teki monia pukkeja vieraissa kielissä, jotka _nekin_ osaltaan
tyrehdyttivät keskustelun, jotta siitä syntyi vain muutamia nilkuttavia
sirpaleita.
Rouva Etvöksellä oli hikipisaroita otsallaan: hän näki kaiken ikäänkuin
harson lävitse.
"Ei ole lainkaan oikeaa hilpeyttä", sanoi hän hämillään ja kohotti
lasiansa lehtoritarta kohden.
"Oo, siitäkö teistä tuntuu", vastasi lehtoritar eräänlaisella
ystävällisyydellä, joka vaikutti kuin tikarinpistos.
Seurue oli kyllä kertonut parisen pilajuttua, kumpikin herroista yhden
— kaikkien, paitsi neiti Zelchenin ja kenraalin, lakatessa syömästä —
mutta sitte seurasi pitkäaikainen äänettömyys.
"Joisitte jotakin! Juodaanko mitään siellä toisessa päässä?" sanoi
rouva Etvös nyt, hänkin vuorostaan.
"Joutuisammin, ystäväni, joutuisammin!" kuiskasi hän Erikssonille.
Eriksson oli taipuvainen hieman pysähtelemään tarjotessaan ja
kuulostelemaan mitä puhuttiin.
Silla kulki ympärinsä kastikkeiden kera: hän jätti oven auki pieneen
käytävään, jotta matami Börnerin työpajasta pöllysi paksuja pilviä
huoneeseen, jossa ennaltaankin oli kyllin kuuma, ja herrojen kasvot
alkoivat kaikessa hiljaisuudessa ruveta punottamaan.
Lasten äänet alkoivat myös kuulua: he olivat ryhtyneet johonkin, herra
tiesi mihin; he melusivat niin, että tuoli poltti rouva Etvöksen alla.
"Minun taitaa pitää nousta", sanoi hän yli pöydän rouva von Lindenille,
kun yhtäkkiä kuului jymähdys, ikäänkuin eteisessä olisi pässi puskenut
oveen.
"Oi — siellä ovat lapset", sanoi rouva Etvös hypähtäen seisoalleen.
Loiskahduksen jälkeen tuli jokseenkin hiljaista, niin että kaikki
kuulivat rouva Simoninin sanovan — muutapa hän ei vielä ollut juuri
puhunutkaan —:
"Sie haben Kinder?" sanoi hän vähääkään häikäilemättä.
"On, yhdeksän", sanoi Etvös.
"_Neun._"
Rouva Simonin laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle ja katsoi rouva
Etvökseen teeskentelemättömällä hämmästyksellä.
"Sie Unglückliche", huudahti hän sitte sydämensä syvyydestä.
Kaikki purskahtivat tahtomattaan yhtaikaa nauramaan, jotta hyrskyi vain
pöydän ympärillä, mutta rouva Simonin, joka ei huomannut siinä olevan
mitään hauskaa, huusi häiriytymättä melun sekaan:
"Ja, ich meine das."
Ja kaikki nauroivat jälleen kovemmin kuin ennen.
He eivät voineet lakata lainkaan. Cerlachius, jatkaen hakatustaan,
sanoi:
"Jaa — totta tosiaan hän voi olla oikeassa", ja joi apulaisen kera.
He nauroivat jälleen ja alkoivat nauraessaan puhua. Oli kuin olisi kivi
pudonnut rouva Etvöksen sydämeltä: presidentti joi hänen kanssaan ja
kenraali nosti myös lasinsa; rouva oli ilosta punainen kuin verenpisara.
Mutta rouva Simonin päästi pois timanttirannerenkaansa ja pisti
ne erääseen lasiin: hän oli päässyt mieliaineeseensa: ihmissuvun
kehitykseen.
Hänen mukava baierilaismurteensa kaikui kaiken ylitse — hän ryhtyi
iloisena aineesensa ja ojensi kauniit käsivartensa kokonaan pöydän
ylitse, ja hänen puhuessaan katselivat herrat häntä kuin suuren
valkoisen kukan terää hetuleidensa yllä, kun hän puhui. Kenraalitar
ja neiti Zelchen ikäänkuin loittonivat ja viuhtoivat juhlallisesti
kasvojaan.
Huippunenä istui, kuten aina siitä hetkestä, jona tuli pöytään,
hansikkaat vierellään ja varustettuna silmälaseilla, ikäänkuin olisi
sijottunut johonkin puistoon.
Lehtoritar sanoi jäykästi herralleen, joka ei kuullut:
"Tätä saattoi odottaakin tuollaisilta kierteleviltä naisilta."
"Gott, dass die Weiber sich dazu hergeben", jatkoi rouva Simonin ja
kohotti käsivartensa hämmästyksissään.
Rouva Linden nauroi kilpaa herrojen kera ja asetti molemmat
kyynäspäänsä pöydälle. "Hauska henkilö", sanoi hän presidentille, joka
oli sysännyt lasisilmänsä ylös ja katseli rouva Simoninia paljain
silmin.
Tuli Cerlachiuksen hyvän bourgogneviinin vuoro, ja kaikki kilistelivät
Etvöksen kera, joka onnesta painuneena istui tuolillaan. "Kiitos, hyvät
ystävät, kiitos hyvät ystävät", sanoi hän ja levitteli käsiään.
Ja rouva Etvös sanoi tenoristille vienosti, vielä hieman pelokkaasti
hymyillen:
"Nyt en sentään luule, että hän kovin pahasti ikävystyy", ja kun
tenoristi oli varma, että hän päinvastoin oli hyvin huvitettu, sanoi
rouva Etvös hymyillen niin onnellisesti koko avoimella suullaan:
"Oi Luojan kiitos — niinkö luulette, niinkö luulette?..."
Silfverhjelm kilisti ymmärtäväisesti Cerlachiuksen kera — hän tunsi
bourgognen — ja viuluniekka pisti kaskuksi, jota kaikki kuuntelivat
nauraen. Rouva Simoninilla oli pöydän yläpäässä Etvöksen ja kenraalin
välissä niin mukavaa kuin uunin nurkassa.
"Ja, wer nur jetzt ein gutes Glas Bier hätte", sanoi hän ikäänkuin se
olisi kaikkien herkkujen herkku.
Etvös katsoi hieman epävarmana häneen.
"Mutta sitähän voidaan hankkia", sanoi hän nousten; jaloillaan seisten
näytti hän hieman epävarmalta.
"Mitä? Mitä, Etvös?" kysyi rouva Etvös levotonna pöydän alapäästä.
Ja huippunenä, joka hänkään ei ollut kuullut, kysyi ääneen ja
kurkottaen kaulaansa:
"_Mitä_ hän tahtoo?"
"Ach — a' Glas Bier", sanoi rouva Simonin tavattoman tyynesti.
Etvös oli ulkona. Ovet jätti hän auki.
"Onko täällä olutta?" sanoi hän ja juoksi ympärinsä ikäänkuin
löytääkseen olutta yhdeltä tai toiselta pöydältä. "Onko meillä olutta?"
"_Mitä_?" kysäsi matami Börner imelän putinkinsa äärestä.
"Hän haluaa olutta", sanoi Etvös, joka hämillään kouri tyhjiä laskujaan.
Ja toiset kertailivat sitä, kokonaan puusta pudonneina kuultuaan tämän
joutavan sanan, kunnes hekin alkoivat tolkuttomasti haparoida ympärinsä.
"Niin — Sillalla on kai rahaa", joku äkkiä keskeytti. "Mutta nopeaan —
nopeaan — — —" sanoi hän ja juoksi sisälle.
Sisällä oli rouva Etvös saanut Erikssonin käsiinsä.
"Emmelinellä on rahaa", oli hän kuiskannut ja lähettänyt tämän ulos.
Gustav Adolf yhdeksästä oli mennyt olutta noutamaan.
Pöydässä oli tullut jälleen ikäänkuin hieman hiljaisempaa, ja
rouva Simonin, joka oli vilkaissut alaspäin kenraalittaren
puolelle (kenraalitar oli synnynnältään prinsessa Trubetzkoi ja
vietti suomalaista maanpakolaisuuttaan kasvoillaan ilme ikäänkuin
hallitsijattarella, joka vierailee pikkuserkkunsa luona ja
kuulee kieltä, jota ei ymmärrä), puuttui puhumaan ranskaa ja toi
kenraalittarelle terveisiä ruhtinatar Chikalta, jota hän tuskin oli
tavannut Pariisissa.
Hän puhui edelleen ranskaa, hypäten juttelussaan Rumaniaan ja kertoen
kuningatar Elisabetista — _la charmante femme!_ — ja Bukarestin
hovista.
"Pelkkiä varkaita siinä pesässä", sanoi viuluniekka lyhyesti ja
alkoi kertoa kaskua Rumanian hovimarsalkasta, joka oli varastanut
rannerenkaan, minkä kuningatar oli aikonut lahjottaa rouva Simoninille:
rouva Simonin ei kuullut: hän jatkoi keskusteluaan kenraalittaren kera,
joka ojensihe pystyyn vähän kerrallaan ja kysyi, kuuluiko rouva Simonin
olalla oleva helmisolki erääseen historialliseen pukuun — johon se ei
kuulunut, vaan oli lahja hänen majesteetiltaan Espanian kuningattarelta:
"_Des perles exquises — n'est-ce-pas, madame?_"
Kenraalitar yltyi ylistämään helmiä. Ja rouva Simonin nurisi. — Etvös
oli jälleen mennyt tiedustamaan olutta.
"Ótez ça", sanoi rouva Simonin, ja Etvös tuli ja irrotti solen, joka
alkoi kiertää ympäri, rouva Simoninin siirtyessä jälleen puhumaan
saksaa ja kertoessa, kuinka hän oli pelannut biljardia kuningas
Alfonsin kera.
Solki kulki kädestä käteen, rouva Simoninin jatkaessa kertomustaan,
jotta surisivat vainen kuninkaalliset nimet kronbergiläisten
kukkajalustain ympärillä, ja kaikki kuuntelivat ilosta loistavin
kasvoin, ikäänkuin kaikki hovin päivänpaiste lankeaisi heidän yllensä,
kun he saivat olla pöydässä tämän kuuluisuuden kerällä.
Yksi ja toinen tunsi jälleen tarvetta juoda isännän kera, ja niin
oli alituista nyökkäilyä ja kilistelyä yli pöydän kiittelyineen ja
vastakiittelyineen — ainoastaan lehtoritar istui järkkymättä ja piteli
solkea itsestään loitolla, ikäänkuin se haisisi pahalle.
"No, sanokaamme mieluummin, että se on joltakin _prinssiltä_", sanoi
hän ja antoi sen kiertää edelleen, jotta rouva Etvös sai sen vihdoin
laihoihin sormiinsa: hän ei tuntenut enää elämää entisekseen, hän,
rouva Etvös.
"Oi — että sen pitikin voida tapahtua meillä", sanoi hän ja istui
pyöritellen helmikoristetta kädessään.
"_Mais, madame, vous oubliez votre bock_", sanoi kenraalitar ja
viittasi salamyhkäisesti hymyillen vihdoinkin saapuneeseen pulloon,
jonka rouva Simonin jätti koskematta.
He olivat päässeet käsiksi paistiin, jonka Eriksson, joka oli
tyhjentänyt erinäisiä viinintähteitä kulkiessaan pienen käytävän
lävitse, tarjoili kehottavasti nyhjäten tuttujensa olkapäihin —
Erikssonilla oli tapana pitää suosikkiensa puolta tarjoillessaan — ja
rouva Etvös muisti yhtäkkiä Ingan ja nousi hiljaa, kun Etvös kohosi
seisoalleen; ja hän istuutui jälleen, ikäänkuin maahan painettuna.
— Etvös tahtoi puhua.
"Nyt koolaa opettaja", huusi Silla, joka kantoi hilloketta, ohitse
mennessään ja avasi oven makuukamariin, missä Emmeline istui vuoteen
reunalla pullonsuuhun pistetyn kynttilän ääressä.
"Nyt koolaa opettaja", kuului Sillan ääni kyökistä.
Emmeline istui juhlallisen jäykkänä kynttilän ääressä, kädet helmassaan
— hän kuuli kaiken avoimesta ovesta.
Etvös seisoi hetkisen, sitte sanoi hän hyvin matalalla äänellä ja
ikäänkuin kuiskaten rouva Simoninin korvaan:
"Tahdon ainoastaan kiittää teitä — kiittää teitä siitä, että olette
meille tänään tuoneet iloa ja loistoa — — ja loistoa", kertasi hän
vielä hiljemmin, tuijottaen eteensä pöydän ylitse ja vaikeni jälleen,
hän ei löytänyt useampia sanoja.
Oli hiljaista tuokion. Sitte huusivat he kaikki hurraata ja kaikki
herrat hyökkäsivät meluten pystyyn, kilistääkseen rouva Simoninin kera.
Rouva Etvös istui katsellen häneen, joka hymyili kaikkien näiden
kummastelevain kasvojen ylitse — kenraalitarkin oli noussut
silkkipuvussaan.
"Kuinka teidän täytyykään olla onnellisia", sanoi rouva Etvös hiljan
verkkaan tenoristille, kääntämättä silmiään rouva Simoninista.
"Oi, ei", vastasi tämä vain pitkäveteisesti ja tuijotti hänkin eteensä
— mutta toiseen suuntaan.
Inga oli sisällä jälkiruuan aikana. Hänen kulkiessaan sylistä syliin,
muisti rouva Simonin solkensa. Se oli pysähtynyt varakonsulin daamille;
hän ei ollut voinut siitä erota.
Noustiin pöydästä, ja äänekäs kiittely kuului kaikista huoneista,
kaikki puhuivat, iloisina ja kylläisinä, ja Etvös kulki sylistä syliin.
"Kiitos, veli", sanoi Silfverhjelm ja tarrasi kiinni apulaisen
molempiin olkapäihin.
Rouva Etvös kulki naisten kesken kädestä käteen.
"Kaunis päivä", sanoi rouva Linden ja puristi hänen sormiaan lihavalla
kädellään, ennenkuin hän heittäytyi raskaasti eräälle Etvöksen
laittamalle sohvalle.
"Oi, luojan kiitos", sanoi rouva Etvös huoaten syvään ja vapautuneena.
Rouva Etvös kulki edelleen. Mitä kukin sanoi ei hän kuullut lainkaan,
mutta hän näki heidän hymyilevän ja tiesi heidän olevan ystävällisiä —
kulkiessaan ikäänkuin liukumalla piiristä piiriin. Lehtorittaren luona
seisoi kaksi muutakin naista, jotka pitelivät pitkään hänen kättään ja
puhuivat siitä, kuinka hyvästi kaikki oli käynyt.
"Ja se ei ole helppoa, kun suorastaan kaikki täytyy lainata", sanoi
lehtoritar.
"Oi, ei", huudahti rouva Etvös ja puristi lujasti hänen kättänsä, hän
oli liian onnellinen tunteakseen mitään pistoksia. Hän kulki rouva
Simoninin ohitse — tämä oli seurueineen vetääntynyt hieman syrjään
ikkunan luo. "Na, Kinder", sanoi hän, "schwer mit so verschiedenen
Wölfen zu heulen" — ja hän meni ja tarttui Cerlachiuksen molempiin
käsiin. Hän ei sanonut mitään, mutta seisoi katsoen kiitollisesti
punaisiin ja pyöreihin kasvoihin.
Nousi aika hälinä. Herrat olivat jo täydessä vauhdissa konjakin kera,
ja viuluniekka teki käteviä temppuja eräällä aluskupilla muutaman
naispiirin keskellä. Silla, jonka oli kerättävä kahvikuppeja kasaan,
tähysteli, kannattaen täyttä tarjotinta mahaansa vasten, tarkoin
jokaisen pukua, ja kreivi Silfverhjelm tahtoi Erikssonin saattamana
mennä matami Börneriä kiittelemään.
Kaikki ovet olivat avoinna, oli kuin koko talo olisi kauttaaltaan uinut
juhlailossa. Sisimmäisestä huoneesta näkyi tuokion ajan Emmeline,
joka jakeli kahdeksalle sisarukselleen pieniä annoksia pullon suuhun
pistetyn kynttilänsä valossa, vuoteen jalkopäässä...
"Nyt olette te tyytyväinen", sanoi pieni tenoristi, joka seisoi rouva
Etvöksen rinnalla.
"Niin", sanoi rouva Etvös ja hymyili hänelle vasten kasvoja, kuten
lapsi.