Kentiesi on tämä kertomus liian vähäpätöinen eikä siinä oikeastaan
kerrota mitään. Tässä ei ole helliä hymyilyjä eikä lemmensuudelmia eikä
kaihoja puettu sointuviin sanoihin, joilla runoniekkojen päähän on
pistänyt jäljitellä musikia ja säveliä. Tässä on henkilöinä vain kaksi
sisarusta eikä tämä sisällä mitään näytelmällistä. Kuitenkin kerrotaan
tässä sankarittaresta, sillä sankarittaria on olemassa myöskin siinä
hiljaisessa elämässä, jota jokapäivä eletään, — vieläpä paljo suurempia
kuin romanien jumalattaret ja lemmenhymnien ylistämät... Ja tämä
tyttönen kuului heihin.
* * * * *
Nämä kaksi sisarusta rakastivat toisiaan sanomattoman suuresti. Yhdessä
olivat he leikkineet lapsuutensa leikit, yhdessä eläneet jokaisen
päivän pienet tapahtumat. Heidän leikkiessään sirkusta suurella
ullakolla, oli hän ollut olevinaan miss Flora ja esiintynyt soreissa
asennoissa suurella keinuhevosella; heidän leikkiessään laivasilla,
oli hän ollut sekä kokkipoikana että matruusina. Häntä tosin pelotti
kovasti riippuessaan sillä tavoin yhdestä jalastaan trapetsissa ja hän
olisi halunnut mieluummin, heidän leipuria leikkiessään, seista tiskin
takana valkosessa esiliinassa eikä aina pestä suojuslaudan takana.
Mutta _täytyihän_ hänen sekä riippua jalastaan että pestä kuppeja.
Pojat pihalla taputtivat niin kovasti, kun Henrik teki hänen kanssaan
temppuja trapetsilla, ja eihän heidän leipurisilla ollessaan Henrik
tosiaankaan voinut pestä kuppeja.
Henrikin ollessa taikatemppujen tekijänä, istui hän lautasineen, johon
toiset lapset panivat lanttinsa, ja hän veti esiripun syrjään ja eteen
jälleen. Hän teki aina pienimmät työt; ja kerran kun he näyttelivät
kometiaa ja hän oli näytellyt niin kauniisti, että heidän vanhempiensa
vieraat huusivat esiin hänet ja _ainoastaan_ hänet tuli hän vetäen
Henrikiä kädestä mukanaan ja itku kurkussa ja tulipunaisin poskin huusi
hän heille:
"Mutta senhän on hän kirjottanut!"
Sunnuntaisin jälkiruuan aikaan ei hän kääntänyt silmiään kakusta, kun
sitä leikattiin, ja huomattuaan suurimman palasen, osotti hän sitä
kuiskaten veljelleen:
"Ota tuo!"
Henrikin suorittaessa tutkintojaan ja pyrkiessä ylioppilaaksi, valvoi
hän öisin — ja kun hän näki veljensä pään alkavan nuokkua ja painua
kirjaa vasten, karkotti hän oman unisuutensa ja ryhtyi veljeään
kuulustelemaan ja nauroi ja kertoili kaskuja.
Niin rakasti Ingeborg veljeään.
Mutta nyt hän oli sairas, kuolemaisillaan. Leinikuumeen hirveät
tuskat kalvoivat häntä, ja leini oli lähennellyt sydäntä. Mikään ei
lieventänyt hänen tuskiaan. Pää syrjään vääntyneenä, kalpeana lepäsi
hän haukkoen henkeään kuin pikkulintunen.
Ainoastaan silmät elivät näissä kasvoissa. Raskaana kuvastui niistä
kärsimys, ne paloivat kuumeesta, ja kun tuskat näyttävät tuhansina
kaivelevina tikareina tahtovan pysähdyttää hänen sydämensä lyönnit
sanomattomaan polttoonsa, värisivät hänen huulensa.
Mutta hän huusi vain harvoin. Silloin pusertui yhtäkkiä tuskanhuudahtus
hänen huuliltaan, ja sitte kuiskasi hän hiljaa:
"Elkää olko vihaisia — ettehän? Mutta se tekee niin kipeää."
Ja kun äiti kumartui hänen ylitsensä, kysyi hän heikosti:
"Onko Henrik ulkona?"
Sillä hän ei tahtonut huutaa, kun veli oli saapuvilla.
Veli tuli vuoteen luo, huolissaan, ja katsoi hänen kasvoihinsa, joille
kuolo oli painanut leimansa, ja vaikka hänelle tuotti tuskia jokainen
sana, jonka puhui, sanoi hän sentään:
"Oi, minun on hyvä olla."
"Pian tulen paremmaksi..."
Sitte tuli viimeinen yö.
Lääkäri ei antanut enää mitään toivoa. Muutamien tuntien kuluttua olisi
kaikki ohitse.
Koko talon ylitse lepäsi raskas äänettömyys, joka masentavana laskeutuu
kaikkialle kotiin, jossa kuolemaa odotetaan.
Toisessa huoneessa istuivat kaikki muut rinnatusten. Ainoastaan äiti
valvoi vuoteen ääressä.. Kautta kaikkien huoneiden kuului kellojen
lakkaamaton naksutus, ja jokainen ääni kuului pelottavalta ja
tuskalliselta.
Ingeborg oli kyyristynyt kokoon. Silmät piilivät luomiensa alla kuten
kaksi sammunutta hiiltä eikä hän nähnyt enää. Mutta tuontuostakin
väristyni kuolinkamppailu hänen kuihtuneita jäseniään ja hän huusi
kovasti.
Niin kuluivat tunnit ja henki teki lähtöään.
Aamun koitteessa nousi hän yhtäkkiä vuoteessaan istualleen, ja kimeästi
kirkaisten vei hän kätensä sydämelleen — sitte kaatui hän takaperin..
Henrik juoksi sisään. Hän luuli, että kaikki oli ohitse. Mutta hänen
seistessään vuoteen jalkopäässä vavisten, ikäänkuin häntä itseään
olisi koskettanut kuolema, joka kulki hänen ohitsensa, avasi Ingeborg
silmänsä ja tunsi hänet.
Sairas hymyili ensin: hän tunsi veljensä. Mutta sitte sanoi hän:
"Oletko täällä? Mikset ole vuoteessasi? Mene, et saa nähdä minua."
Ja kun Henrik oli mennyt, ponnistautui hän pystyyn äitinsä rintaa
vasten ja sanoi:
"Mikset sanonut, että hän oli täällä. Hänelle tekee niin kipeää, kun
minä huudan."
Kouristukset kovenivat. Häntä väristytti hirveästi. Mutta kiinnittäen
silmänsä oveen, lepäsi hän levollisesti, huutamatta, eivätkä
kuolintuskat saaneet häntä päästämään ainoaakaan huokausta...
Se olisi surettanut _häntä_.
Lopulta pyysi hän nähdä veljeään. Tämä tuli, ei voinut puhua;
viimeisellä voimiensa ponnistuksella nosti kuoleva kuihtuneen
käsivartensa ja kietoi sen veljensä kaulaan.
"Älä itke, minun on hyvä olla."
Sitte painui hän kokoon.
Hän lepäsi kuolleena, pää syrjään vääntyneenä, kuten kukka, joka on
katkaistu; hän oli kuollut viimeiseen hyväilyynsä.