Pappi nosti kasvonsa, ja hän näki, että oli päivä. Päivänpaiste
virtaili puutarhan ylitse.
Tylsänä tuijotti hän kultasateen loisteeseen ikkunansa luona, ja hän
katseli kukkapengermiä pitkävartisine ruusuineen ja sanoi: Niin —ne
tarvitsevat vettä. Mutta päivän kilo häikäisi hänen unettomia silmiään
ja herätti hänet tylsyydestään. "Oli jo päivä". Ja karvain mielin tunsi
hän elämän taakan hartioillaan.
Mutta äkkiä hänen sisunsa kuohahti; ja vihoissaan kohotti hän
nyrkkiin puristetut kätensä uhaten valoa kohden. Hän uhmasi päivää ja
aurinkoa. Hän nousi ja tempasi käärekaihtimen alas; jok'ainoan päivän
pilkahduksenkin sulkivat huolellisesti hänen vapisevat kätensä. Sitte
heittäytyi hän sohvalle nurkkaan ja kyyristyi pimeässä kokoon kuin
hautova kana.
Epätoivosta masentumaisillaan oli hän väännellyt käsiään, kurjana
kuin pahoilla paisumilla lyöty Job oli hän huutanut Jumalalle. Hän
oli repinyt tukkaansa Herran ruoskan alla, ja hän oli kutsunut häntä
Jehovaksi ja kaikkivaltiaaksi ainoaksi. Nöyrtyneenä oli hän rukoillut
Jesuksen syvien haavojen tähden; vaivaisena oli hän ryöminyt ristin
juurelle vapahtajansa luo. Ja kaikki rukoukset, joita oli rukoiltu, ja
jokaisen syntien ahdistaman tuskanhuudon oli hän lähettänyt taivasta
kohden tänä yönä.
Mutta kun päivä tuli, silloin hautoi hän kostoa. Hän makasi kokoon
kyyristyneenä, ja hän rukoili napistessaan, samalla hautoen kostoa.
Hänen ajatuksissaan kuvasteli verta, ja hän halusi tuntea lämpimän
kurkun sormiensa välissä; tämä julmuus miltei niellyt hänen
kostonhimoaan ja pannut häntä voimatonna kiroamaan itseään. Ja väliin
mateli hän kostonhimossaan Jumalan edessä kuten liehittelevä koira, ja
väliin kielsi hän sen.
Ei — ei — ei sittekään ollut mitään jumalaa. Näin ei mikään laupias
olento rankaisisi, näin ainoimmasta ainoimmassa — ei, mitään laupeutta,
mitään armoa ei ollut olemassa.
Ja jälleen näki hän _sen_ näyn, joka ajeli hänen ajatuksiaan: kuinka
vaimo kumartui eteenpäin, kuinka hän hymyili onnellisena ja toinen
— hänen nuori serkkunsa — painoi suudelman toisensa jälkeen hänen
vaimonsa kaulalle.
Ei — ei — sittekään ei ollut mitään Jumalaa! Ei vanhurskautta, ei
ikuista elämää, ei mitään jumaluuteen vivahtavaakaan...
Valhe, valhe!
Pappi kielsi Jumalan. Hän tallasi jok'ainoan pyhän nimen jalkojensa
alle, hän väänteli jok'ainoan sanan, jotka oli itse puhunut; hän kirosi
uskontunnustuksensa. Ja tuska kiihtyi tulikuumaksi raudaksi, joka
poltti hänen sieluaan.
Mutta kostoa — kostoa!
Hän oli rakastanut niin lämpimästi, rakastanut yhden ainoan kerran,
rakastanut puhtaasti, kuten sopii rakastaa isän Jumalan kasvojen edessä
—.
Jesus, o, Jesus!
Ja hän kuulee suustansa tämän vanhan nimen, ja hän sylkäisee sen kuin
inhoittavan sammakon kieleltään.
Pappi pilkkasi Jumalaa. Hän nimitti häntä jokaisella halveksivalla
nimellä, jokaisella haukkumasanalla, mitä hänelle tuli mieleen. Ja
tämän puolustukseen oli hän uhrannut elämänsä.
Hän heittäysi eräälle tuolille, ja hänen päänsä vaipui rinnalle. Hän
näki silmiensä editse liukuvan koko elämänsä, päivästä päivään, aina
aikaisimmasta lapsuudestaan alkaen. Hän oli elänyt äitinsä kera,
kaksin, isän kuoleman jälkeen, ja he olivat jakaneet kaikki tyyni
keskenään, pienet surut ja pienet ilot, ja lapsuutta oli seurannut
nuoruus, ja hän oli alkanut vaeltaa samaa tietä kuin isänsäkin... Hän
ei ollut koskaan ajatellut tulla muuksi kuin papiksi...
Sitte kohtasi hänet ensimmäinen surunsa: äitinsä kuolema. Hän oli
kuollut Jesuksen nimi huulillaan...
Ja papin pää vaipui syvemmälle, ja kyyneleet virtasivat hänen
silmistään. Ja hänen itsensäkään tietämättä mutisivat hänen huulensa
jälleen vanhoja nimiä... Koko hänen elämästään tulvivat nämä nimet
häntä vastaan, hän rukoili, hänen _täytyi_ rukoilla, ja hän itki —
kuinka hän itki...
Mutta kuinka — kuinka! Nyt täytyi hänen erota vaimostaan.
Silloin heräsi tuska uudelleen, mutta lievempänä, ilman riehuvaa
voimaa; ja hoippuen, hiljaa valittaen, ryömi hän Jumalansa luo. Mutta
erota, erota täytyi heidän — hänen ja hänen vaimonsa. Ei päivääkään, ei
tuntiakaan saanut hän jäädä tänne.
Oi — Jesus — Jesus!
Hän rukoili eikä tiennyt mitään neuvoa; hän hoki samoja sanoja eivätkä
ne tuoneet lohdutusta.
Ei ketään, ei mitään mihin tarttua.
Raamattu — raamattu — eikö se voinut koota hänen ajatuksiaan! Ja hän
luki, käänsi lehden toisensa jälkeen — mutta ei käsittänyt niiden
sanoja.
Mitä tuskia, mitä tuskia sentään! Hänen täytyi siis pois. Ja miksi?
Silloinkos udeltaisiin ja kyseltäisiin ja arvailtaisiin! _Täältä_
leviäisi levottomuus — rauhattomuus kaikkiin sieluihin, täältä —
paimenen majasta.
Suonenvedon tapaisesti käänsi hän lehteä, luki koneellisesti, luki
saman jälleen.
Hän nosti käärekaihtimen ylös, luki kirkkaassa valossa, hien juostessa
pitkin kasvojaan. Hänestä tuntui, että hän niin täydestä sydämestään
vajosi sanaan, eikä mitään lieventävää, lohduttavaa, ei mitään; aina
vain tätä yhtä ja samaa. — — ‒
Ja sellaista tulisi olemaan monet pitkät vuodet.
Ei — silloin hypähti hän pystyyn — ei, hän oli kunnianhimoinen mies.
Hän käveli kävelemistään, tunsi olevansa väsyksissä, tarttui jälleen
tylsästi suureen kirjaan ja luki.
Kun kaikki kävi ympäri — ja hän vaikeni — ja hän kärsi.
Suuttumuksestaan vapautuneena hän ainoastaan kärsi.
Hän tunsi huimausta, kaikki tuntui soluvan pois — hänen silmänsä
paloivat. Pappi palasi jälleen pyhäänsä; seisoi huoneessa ennallaan
pystyyn kohotetuin käsin.
Ja viime kerran syöksähti hän raamatun ääreen — kuten nälkäinen eläin.
Hän etsi, avasi paikan, ja vauhdikkaasti luki hän kerta kerralta nämä
sanat:
"Voi ihmistä, jonka kautta pahennus tulee; parempi hänelle olisi, että
myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren
syvyyteen kuin että hän yhden näistä pienistä pahentaa."
Ja jatkaessaan lukuaan hengitti pastori Holck yhä raskaammin, vaipui
eteenpäin kirjan ylitse, ja vihdoin painuivat hänen silmäripsensä
ristiin ja hän nukahti keskellä päiväpaistetta.