Franz Panderin äiti oli pesijätär. Hänen miehensä oli ollut puuseppä ja
juonut itsensä kuoliaaksi.
Kentiesi ei tämä samainen puuseppä ollutkaan Franzin isä. Matami Pander
otti tuontuostakin Franzin pikku käden pykeilleiden kouriensa väliin,
ja hän leikki hänen merkillisen ohuilla sormillaan ja ihaili niiden
kaarevia kynsiä, jotka olivat vienon vaaleanpunaiset. Ja hän sanoi,
matami Pander näet, että sellaiset olivat olleet _hänen_ sormensa ja
_hänen_ kyntensä. Ja ne olivat tuskin puusepän.
Mahdollisesti oli Franz sekasikiö. Hän oli lellipoika ja ärtyinen kuten
lempilapset ovat. Ja hän tiesi enemmän kuin kukaan muu poika "Kleine
Dammstrasse'lla."
Pojat kutsuivat häntä "neitsyeksi". Nimen huusi eräänä päivänä, kun
kansakoululapset uivat Elbessä, luokan sukkelin pää: _niin_ heleän
valkoinen oli Franzin iho — ja siitä päivin piti hän nimen.
Se sopikin hyvin. Franz ei leikkinyt koskaan, ei kiroillut eikä
tupakoinut. Hiisi tiesi oikeastaan mitä hän hommaili. Kleine
Dammstrasselle vievällä ulko-ovella missä toiset pojat heittivät
nappia kuoppaan ja pyörittivät myllyä ja rähisivät ja tappelivat, ei
hän ollut koskaan. Eikä kotonakaan ullakkokamarissa. Äiti Pander sai
istua iltaisin huolissaan ja odottaa tuntikausia, ennenkuin Franz-herra
saapui kotiin.
"Missä ihmeellä olet ollut, Franz?"
"En missään".
"Sinä et tee koskaan mitään."
"Antoiko konsulitar sinulle jotakin?"
"Kyllä, siellä on ollut pidot eilen. Tämä on herkkua kerrassaan".
Matami Pander otti piirakat esiin uuninkorvalta, missä ne olivat kahden
lautasen välissä. Franz söi niitä niuhasti maistellen kielellään kuin
sulhasmies.
"Nämä ovat herkkusienistä", sanoi hän. Hän piti jätteistä, joita äiti
toi "hyvistä" taloista, joissa hän kävi pesemässä, ja kyseli äidiltään
tarkoin nimet ja kuinka kutakin eri lajia syötiin. Niinä päivinä,
jolloin hänen täytyi tyytyä dammstrasselaiseen ruokaan, söi Franz
ainoastaan vähän, ja sen vähän, minkä hän söi, höysti hän niin
vahvasti pippurilla, että matami Panderia aivastutti kun hän vaan näki
sen — tuolla tavoin pilasi poika hyvän makkaran.
Koko iltapäivän vetelehti Franz pitkin Neitsytpolkua. Tuntikausia
seisoi hän suurten korutavarakauppojen ikkunan edessä. Enimmän piti hän
välkkyvistä kullatuista bronssiesineistä ja korutavarain näyttelyistä,
joissa pitkät silkkikankaat riippuivat sulavan näköisinä. _Siellä_
seisoi hän suu selällään. Mutta kauvimmin hän kuitenkin töllisteli
kirjakauppojen ikkunain edessä. Hän piti kansilehtien öljypainoksista,
kuvista, joissa samettipukuiset miehet istuivat pöydässä, rinnallaan
naisia silkkipukuineen ja punaisine hetuleineen, ja pöydällä oli
kultaisia maljoja.
"Neuerwall'in" nurkalla riippui eräs kuva: nainen keltaisessa
atlaspuvussa, jonka rinta oli syvältä avoimeksi leikattu, kaksi
helmiriviä sysimustissa kutreissaan, ojensi pyöreäsormisen, timanttien
peittämän kätensä valkopukuiselle hovipojalle, joka kumarsi syvään
— tämän kuvan edessä seisoi Franz pitkiä tuntikausia, kunnes hän
kokonaan kuumeni ja tuli aivan punaseksi kasvoiltaan. Sillä hän oli nyt
nelitoista vuotias.
Talvi-iltoina luki hän; hän luki kaikki ne romaanit, joissa hurja
mielikuvitus pusertaa ilmoille herttuattaria, joilla on hohtokiviä
ylpeän kaulansa ympärillä, ja markiiseja, jotka riutuvat ruusutarhoissa.
Tai taivasteli hän ympäri rikasten kaupunginosan puistokatuja ja
tähysteli kerroksiin, joissa juhlatulet sytytettiin. _Siellä_ odotteli
hän porttien edustalla, kunnes ajoneuvot saapuivat, ja hänen sydämensä
nousi kurkkuun sentähden, että oli niin lähellä hienoja naisia, kun
he hypätä hipsahtivat vaunuista silkkisukissaan, ja solakoita herroja
niskajakauksineen ja hiusvoiteen tuoksuineen.
Franz oli aivan hullaantunut kaikesta, mikä haisi hyvälle. Mitä matami
Pander sai kähvelletyksi — noin vaan silloin tällöin — kaikessa
viattomuudessa (mitä siitä, jos ottaa siltä, kellä on? sanoi hän matami
Fürstille vaatteita kaulatessa) milloin miltäkin pukeumapöydältä
Eau de Lubin'illa tai Es-Bouquet'illa, pienessä pullossa, jota hän
huolellisesti (Herra Jumala — sehän oli pojalle) kantoi taskussaan,
_sitä_ käytti Franz ylenmäärin.
Mutta niinhän teki _hänkin_ — hän, jonka kädet ja kynnet Franz oli
perinyt.
Ja muuten koko kuvansa. Sillä Franz kasvoi ripeästi, ja oli
tulemaisillaan pulskaksi pojaksi. Siniset silmät, joista ei oikein
tiennyt, olivatko ne alakuloiset vai tylsät, pieni suu — oikeastaan
liian pieni miehiselle miehelle — punaisine huulineen, ja tämä ylhäinen
suuri nenä, sieramineen, jotka niin helposti alkoivat värähdellä.
Solakka ja notkea vartalo.
Sellaiselta hän näytti.
Senpätähden tahtoikin äiti saada hänet tehtaaseen. Herra Schaltz oli
suostuvainen hänet ottamaan.
"Näihin aikoihin täytyy ostaa sileitä kasvoja", sanoi herra Schaltz,
"ja katsoa, kuinka ne kulmittuvat, kuten eksyksiin joutuneella
prinssillä. Muuten — Jumala paratkoon, saa nähdä tämän vaimoihmisen
ovensa suussa aamusta iltaan".
Mutta Franz ei tahtonut mennä tehtaaseen. Viime talvena, kun hän eräänä
iltana vetelehti Neitsytpolulla, oli hän pysähtynyt suuren hotellin
edustalle. Jollakin klubilla oli siellä tanssiaiset. Hän oli nähnyt
ajoneuvojen vierivän esiin ajoneuvojen jälkeen ja hienojen naisten
laskeutuvan niistä ja viinurien parveilevan loistavassa eteisessä
mustine hännystakkeineen ja valkosine rintoineen. Hän oli nähnyt,
kuinka he kumartuivat hienojen naisten yli ottaessaan silkkikappoja
näiden hartioilta ja puhuivat näille kuiskaillen ja menivät näiden
edellä läpi salin, joka säteili valoa.
Sinne tahtoi Franz päästä.
Hän pääsi oppiin erääseen ravintolaan Schaumburgerstrassella. Se oli
synkkä sopukka, johon parisen tusinaa helteestä nääntymäisillään olevia
vakituisia vieraita tuli tyhjentämään seidelejään. Franzia kidutti tämä
työ: Kaikkien näiden tahmaisten olutlasien huuhtominen sameassa vedessä
hänen _omine_ käsineen; ja häntä kidutti tämä ilma, joka oli oluen ja
tupakan löyhkää täytenään.
Mutta hän tiesi että näistä vuosista tulisi kerran loppukin, ja hän
odotti. Mutta hän oli iloinenkin, sillä hän näki tulevansa päivä
päivältä pulskemmaksi. Iltasin, kun hän väsymyksestä nääntymäisillään
meni koppiinsa, saattoi hän istua kauan pienen peilin edessä
kynttilänpätkä kädessään, ja hän katseli onnellisena kasvojaan. Hän
hoiti huolellisesti kaikkia kauneita puoliaan, ja saatuaan juomarahoja
osti hän käsiään varten liljanmaitoa ja muuta hyvää.
Isännän poika saapui kotiin. Hän matkusteli ympäri maailmaa
viiniasioitsijana ja oli nyt täällä Lontoosta käsin ainoastaan
käymätieltä. Hälläkös oli juttuja loistavista hotelleista
sylenkorkuisine peileineen ja pelkkine marmoriportaineen ja silkkisine
oviverhoineen. Ja ylhäisistä nimistä ja viineistä, joiden hintoja Franz
ei ollut ikinä aavistanutkaan, ja pitkistä table d'hôte-jonoista pitkin
kukitettuja pöytiä...
Franz aivan ahmimalla ahmi näitä kuvauksia.
Kerran aamupäivällä, kun isäntä ja hänen poikansa lojuivat sohvalla ja
kapakka oli tyhjä, kertoi laajalta matkustellut poika kaskuja ylämaan
puolelta. Franz pesi olutlaseja nurkassaan.
"Siellä on ihmisellä monia onnellisia hetkiä — siellä Lontoossa"
— viiniasioitsija lausui Lontoon englantilaisella äänenpainolla
ja puhalsi sikarinsavua sieramistaan. "Perhanan aristokraattisia
ne englantilaiset — yks' kaks' häikäisee miehen silmät tuollainen
kultakutrinen missi, soreassa puvussa — anna sen vain katsoa kolmisen
nelisen kertaa miehen luomukseen, niin hiipoo se selkäpiitä hemmetin
tavalla, ja on kuin sähköä ilmassa, kun tulee heidän lähettyvilleen...
Niin — onhan sitä yhtä ja toista koettu ja tunnetaanhan sitä numerot..."
Isäntä ja poika hymyilivät ymmärtäväisesti toisilleen, ja poika kertoi
parista "perhanan hauskasta poikavekarasta" — "tietty se, hän oli
pulska poika, John Jennings — kerrassaan mies miehiään... Mutta että
lady Haverland aivan häikäilemättä juoksi hänen kerallaan ja otti
mukaansa melkein koko kauppansa, niin että lordi sai pitkin silmäripsin
kurkistella maantien kilometripylväihin — jumalan nimessä oli se niin
— ja se poika, hän on nyt _nainut_ miljoonatytön siitä saa hän kiittää
koipiaan..."
Franz oli tullut esiin nurkastaan. Hihat käärittynä kyynärpään
yläpuolelle seisoi hän parin askeleen päässä pöydästä ja tuijotti
laajalti matkustaneeseen mieheen.
"Se siis tapahtui".
Värit vaihtelivat hänen kasvoillaan, kun hän kuunteli. Talon poika
kääntyi äkkiä ja katsoi häneen.
"No — poika — olethan aivan poissa nahkoistasi..." sanoi hän ja jäi
katsomaan häneen. Ja puoliääneen naureskeli hän isälleen:
"Der Bub' wird Glück haben." [Sillä pojalla tulee olemaan onnea.]
Lasit kilisivät aikatavalla ympäri Franzin pesusoikkoa sen päivän
iltapuolella.
Franz oli kaksissa kymmenissä, kun hän tarjoutui Neitsytpolun hotelliin.
Tirehtöri vääntelehti tuolissaan ja katseli hänen teräväkyntisiä
käsiään, mutta hän oli lukevinaan hänen suosituksiaan.
"Schön — — — Eine dritte Stellung im Restaurant vacant. Sie können
Morgen anfangen." [Hyvä — kolmas paikka ravintolassa on avoinna. Voitte
huomenna alottaa.]
Franzin mentyä ulos ovesta — kalpeaksi oli hän tullut — sanoi tirehtöri
kirjanpitäjälle, joka vuorotellen kirjotteli laskuja ja kaiveli
nenäänsä:
"Na, ein netter Zugvogel — nicht?" [No, sievä muuttolintu — vai?]
Ensi päivät kulki Franz onnellisessa ihmettelyssä. Hän hiipi
ravintolasta ulos leveille portaille haluten tuntea matot jalkojensa
alla ja hiveli käsillään porraskaiteen mustaa marmoria pitkin
päästään. Hän pysähtyi porrasten käännekohtaan, missä hienot naiset
kulkivat aivan hänen lähitsensä hymyillen ja kukkavihkot käsissään,
ja hän seurasi silmillään heidän vartalonsa muotoja ja hänen
sydämensä jyskytti melkein kuuluvasti, kunnes he katosivat seuraavaan
porraskäänteeseen, ja hän näki vain heidän pukunsa ja tunsi heidän
vaatteidensa tuoksun eikä oikeastaan ajatellut heitä itseään.
Hän palasi ravintolaan ja meni sisälle suureen table d'hôte-saliin.
Tässä salissa tunsi hän herpaisevaa sulotunnetta. Valo, joka himmeänä
lankesi sisään suuren suurista, kirjavista ikkunaruuduista, korkeat
holvit kaarevine marmoripylväineen ja kynttiläkruunuineen olivat
loistavat kuin kirkossa.
Hän vaipui unelmiinsa, kunnes eräs toveri herätti hänet:
"Mitäs täällä taivastelet, toveri? — Talo on vieraita täynnä..."
Hän alkoi jälleen tarjoilla, kanneksia ruokalistan ruokia pöytään ja
pöydästä takaisin, toimittaa viinitilauksia ja viedä niitä vieraille.
Hyvillä mielin hengitti hän ruokien tuoksua ja oli melkein päihtynyt
pelkästä viinien lemusta, ja ilman mitään erikoista syytä kulki hän
ympärinsä ikäänkuin ensilemmen sulohuumauksessa.
Iltaisin, kun salit vihdoinkin suljettiin ja toiset viinurit
riensivät kammioonsa heittäytyäkseen heti levolle, väsyneinä kuin
voimistelutaiturit, jäi hän vielä ravintolan suureen saliin; eikä hän
voinut tempautua irti täällä vallitsevasta hämärästä, jossa vesisäiliön
suihkulähteet lirisivät niin hiljaa keskellä suuria kasveja, jotka
pimeässä kohosivat kattoholveja kohden.
Hän harhaili kauan hämärissä käytävissä ja hyräili hiljaa itsekseen,
ja kun hän vihdoin tuli kammioon, missä hänen toverinsa nukkuivat suut
auki ja kuumuudesta punottavin poskin, lepäsi hän vielä monet tunnit
valveilla ja tunsi päässänsä viinihumalan tapaista huminaa.
Kuitenkaan ei hän ollut väsyksissä päivisin.
Sellaista oli ensiaikoina. Vähitellen tottui Franz uuteen elämään.
Silloin tapahtui käänne, ja hän oli aina sangen väsynyt ja uninen.
Hänen toverinsakaan eivät olleet hauskoja. He puhelivat omista
asioistaan, paikoista, joissa olivat olleet, ja kuinka paljon
ansaitsivat. Heillä oli rakastettunaan, toisella sisäkkö, toisella
kyökkipiika, ja muuten nukkuivat he kaiken vapaa-aikansa.
Vieraista puhuivat he harvoin.
Ja juuri se huvitti Franzia.
Johanne, toisen kerroksen sisäkkö, pitkä ja korkearintainen wienitär,
oli kauan varustaunut Franzin tielle, joka kerta, kun tämä aamupäivisin
meni "somistautumaan", ja niin mielellään hosui häntä hienosittain ja
kutitteli hänen kaulaansa ja tappeli hänen kanssaan milloin missäkin
huoneessa, jossa oli puhdistamassa.
Eräänä päivänä heitti tyttö hänet pitkälleen avonaiseen sänkyyn, jonka
reunalla hän istui, ja löi häntä tomuviuhkalla vasten kasvoja.
Ja yhtäkkiä kumartui hän ja pidellen poikaa kiinni suuteli häntä
kaulalle.
— Franz hypähti pystyyn aivan kalpeana.
"Päästä minut", sanoi hän, "minä en tahdo."
Johanne sysäsi hänet vihaisesti luotansa.
"Mitähän se tyhmä nulikka oikein luuleekaan?" sanoi hän ja lisäsi
ivallisesti: "Louis, wie du bist, Louis."
Siitä pitäen juorusi Johanne Franzista paljon pahaa kaikille muille
tytöille. Pohjaltaan kantoivat he kaikki hiljaista kaunaa Franzia
kohtaan. He tahtoivat kaikki olla hänen parissaan, mutta _hän_ ei
nähnyt heitä. Ei koskaan edes silmäniskua, ei pienintäkään tyrkkäystä
käytävien seinää vasten, ei nipistystä käsivarresta — ei mitään! Aivan
kun eivät he olisi naisväkeäkään! Sellainen oli hän; se oli sentään
ärsyttävää.
Franz ei heitä huomannut lainkaan.
Mutta saman päivän iltana, kun Johanne oli häntä pyöritellyt sängyssä,
tapahtui jotakin hänen ja miss Ellinorin kesken.
Ellinor oli ylhäisen englantilaisen perheen ainoa tytär, joka asui
hotellissa vanhempiensa kera.
Perhe oli asunut täällä jo jonkun aikaa. He istuutuivat aina Franzin
pöytään, vaikkakin oven suussa oli vetoa, ja miss Ellinorilla oli
kymmeniä asioita kysyttävinä ja kymmeniä esineitä noudettavina; niinpä
hän pudotti milloin rannerenkaansa milloin lautasliinansa aivan
jalkojensa viereen.
Franz oli ihastunut. Pienessä tarjoilupöydässä oven luona oli jokin
lumous. _Siellä_ näki hän missin kasvot syrjästäpäin. Ja hän vitkasteli
aina mahdollisimman kauvan, kun hän tarjoili pöydän ääressä: Kun hän
ojensi lasin, kun hän toi ruokia, kun hän puhui, kun hän kumartui
esiin. Ja hänellä oli työ ja tuska missin luota poistuessaan, ja hän
paloi halusta saada häntä koskettaa.
Hänen katseensa lepäsi missin vartalolla käännähtämättä ja useammin
kuin olisi ollut luvallista, ja joka kerta hänen lähetessään lakkasi
hänen sydämensä sykkimästä.
Muualla liikuskellessaan oli hän rauhaton; hän ei voinut pysähtyä
mihinkään ja hajalla mielin otti hän käsiinsä mitä sattui eikä nähnyt
ketään eikä mitään.
Hänen sydämensä sävähti, kun hän näki missin saapuvan ovesta.
Hän ei tervehtinyt — kaikkia muita tervehti hän; tyttö hymyili ja
hieman hengästyneenä pyysi soodavettä ja sanomalehden. Aina hän
virkahti parisen sanaa, ja pojan piti pudistaa joku tomuhiukkanen hänen
puvustaan tai hoidella hänen päivänvarjoaan. Tämä kapine oli aina ylen
oikukas eikä kuunaan tahtonut osua oikein laskoksilleen.
Sillä jos se olisi osunut, olisi heidän ollut erottava toisistaan.
Franz uskoi eikä uskonut, hän ei odottanut eikä toivonut mitään. Mutta
hänen täytyi olla hänen lähellään.
Kunhan tyttö vain istui _täällä_, hänen pöytänsä ääressä, pitkin
päivää, ja hän leikitteli noin, soitellen sormillaan pöydän reunaan,
samalla hiljaa hyräillen! Siinä oli Franzille kylliksi.
Mutta hän tuli yhä levottomammaksi. Ja hän alkoi huomaamatta tyttöä
lähennellä — hänen _täytyi_ tehdä niin — hänen täytyi sivellä hieman
pöydän reunaa, jolla tytön käsi niin usein lepäsi; hänen täytyi
katsella kauan pientä paljasta paikkaa tytön valkosesta kaulasta.
Miss Ellinor söi pienellä suullaan ja katseli häntä ja hymyili; hän
maisteli somasti ja katseli häntä ja hymyili; hän laski kätensä pöydän
reunalle aivan hänen kätensä viereen ja katseli häntä ja hymyili.
Franz ajatteli vain yhtä seikkaa: saisipa hän koskettaa tytön kättä.
Mutta vähitellen — sillä herrasväki viipyi täällä päivä päivältä —
tunsi hän olevansa tukehtumaisillaan. Koko hänen olentonsa _imeytyi_
tyttöön. Tyttö yksin täytti hänen mielensä päivin ja öin: pieni käsi,
joka oli levännyt tuossa, ja kuinka monta kertaa tyttö oli puhutellut
häntä — ja katsellut häneen — niin, varmaankin...
Öisin ei hän nukkunut, kierittelihe pois peitteistään ja kääriytyi
niihin jälleen, yhäti uudestaan.
_Siellä_ oli hänen kätensä levännyt — _tahtoiko_ tyttö niillä koskettaa
häntä?
_Niin_ oli hän hymyillyt, _niin_ oli hän sanonut — näitä kaikkia vatvoi
hän kaiken yötä kuumeisessa mielessään.
Ja istuessaan vuoteensa reunalla tuli hän yhtäkkiä katsoneeksi
tovereitaan, jotka makasivat puolipimeässä alasväännettyjen
kaasulamppujen alla lihavahkoina ja potkiskellen. Hänestä näyttivät he
niin inhottavilta, että hän olisi voinut lyödä heitä.
Miss Ellinor oli aina laatuisensa. Hän leikki pojan palavassa mielessä
kuin kissanpoikanen nurmikossa helteisenä kesäpäivänä.
— — ‒ Niin oli laita _sinäkin_ iltana. Franz oli palveluksessaan
ensimmäisessä kerroksessa. _He_ olivat ulkona suurissa vieraspidoissa.
Franz harhaili ympärinsä eikä saanut rauhaa minutiksikaan. Hän
käveli edestakaisin tarjoiluhuoneessa, kosketteli kaikkia esineitä
eikä toimittanut mitään. Lakkaamatta juoksi hän portaita ylös ja
alas: Vihdoin saapuivat he. Hän tunsi tytön äänen — sillä oli tapana
lörpötellä kovanlaisesti käytävissä — ja Franzin sydän lakkasi
sykkimästä.
Hän otti kynttilän ja meni käytävään.
"Te täällä", sanoi tyttö.
"Niin — tänään". Pojan ääni petti. Tyttö vilkasi häneen, ennenkuin meni
ovesta sisälle, jonka oli avannut.
"Miksi niin?" sanoi hän.
"Toverini on sairas", sanoi Franz puuhaillen kamiinin edessä.
Vanhus meni ohitse huoneeseen. Ovi oli puoliavoimia.
Miss Ellinor riisui riviérahattuaan peilin edessä. Franzin olisi ollut
mentävä, mutta hän jäi seisomaan kynttilä kädessä.
Silloin kohtasivat peilissä heidän katseensa. Ja ainoassa sekunnissa
oli Franz tarttunut tytön käsivarteen ja kumartui eteenpäin ja suuteli
hänen niskaansa. Hän poistui ja tunsi ainoastaan, että tytön valtimo
oli sykkinyt hänen huultensa alla..
Mutta hänet valtasi hillitön ilo. Hän ei voinut hillitä itseään; hän
nauroi ja lauloi, hän hullutteli unenpöpperössä olevain toveriensa
kanssa, jutteli kaikenlaista tietämättä itsekään mitä sanoi.
Hän harhaili ympäri käytäviä ja kolisteli kenkineen, jotta jymisi.
Vihdoin meni hän kammioonsa; hän riisuutui omituisella
juhlallisuudella, ja sirosti laski hän kunkin vaatekappaleen tuolille
vuoteen viereen ja asettui levolle. Hän lepäsi niin hiljaa ja hymyili.
Mutta miss Ellinor matkusti seuraavana päivänä.
Aamuteen aikana, kun Franz kumartui hänen puoleensa, katsoi hän äkkiä
pojan kasvoihin ja sanoi:
"Me matkustamme tänään."
"Matkustatte, — miksi?"
"Luulitteko, että jäisin tänne?" Ja miss Ellinor nauroi.
Enempää eivät he puhuneet, eivätkä he nähneet enää toisiaan.
Näinä päivinä ei Franz tuntenut itseään. Hän eli lakkaamatta
muistoissaan ja askarteli koneellisesti samoilla paikoilla, missä häntä
ei ollut enää.
Jokin kova melu, jotkut uudet kasvot herättivät hänet äkkiä, ja
silmänräpäyksen ajan hän _näki_ salin, ja tutut pöydät ja ihmiset
ympärillään. Sitte vajosi hän takaisin horroksiinsa haluttomana
kaikkeen ja tuntien pistävää tuskaa rinnassaan.
Sellaista oli jonkun aikaa, kunnes hän eräänä kauniina päivänä heräsi,
ja äkkiä näytti hänestä että tämä kaikki oli niin kaukana ja tapahtunut
jo aikoja sitten tai ei ollut tapahtunut laisinkaan _hänelle_ tai oli
hän uneksinut.
Ja jos hän tahtoi saada jälleen kiinni muistoistaan, tuntui kuin
hänellä olisi pitkä tie kulettavanaan, ja kun hän oli saanut ne kiinni,
jäi hän seisomaan unelmissaan aarrettaan tuijottaen.
Hän palasi jälleen itsensä jumaloimiseen. _Se_ oli ohitse.
Hän kulki ympärinsä jokapäiväisissä askareissaan, velttona ja mitään
ajattelematta.
Vähitellen valtasi hänet myös viinurille ominainen hiukaisu. Hän kärsi
kantaessaan maustettuja ruokia edestakaisin. Tuoksu houkutteli häntä,
niin että hän sai aikatavalla taistella, jottei äkkiä kävisi ruokiin
käsiksi ja alkaisi niitä ahneesti hotkia.
Hän saattoi tuntea raivoa, kun hän juomarahan edestä hymyillen
suositteli herkkusuisille vieraille ruokalajeja, joita hän ei itse
saanut maistaa, ja kaukaa nurkastaan seurasi hän himokkaasti jokaista
palaa, jonka vieraat nauttivat.
Viinurit söivät huoneessa pesukellarin yläpuolella — ilma oli täytenään
keittohöyryjä ja hikisinä riisuivat toverit hännystakkinsa ja istuivat
ruuan ääreen liivinnapit auki — ja silloin pani hän lusikan pois
tympeällä inholla.
Tylsinä istuivat viinurit rinnatusten pitkän pöydän ääressä ja koskivat
tuskin paksuun puuroon ja lihaliemeen.
Mutta kun Franz palasi jälleen saliin, parkui nälkä vatsassa. Ja
kalpeana kanteli hän ruokalajeja edestakaisin, maistellen niitä
kuivalla kielellään.
Oven ulkopuolella, porraskäänteessä, pisti hän muutaman kuorukan
suuhunsa, repäsi jalan kananpojalta ja särpäsi kastiketta nopeasti ja
arasti.
Tiistaisin ikäpuoleen, jolloin hän oli vapaana, pukeutui hän ja meni
erääseen ravintolaan, jossa häntä ei tunnettu. Hän miltei juoksi
koko matkan ja saapui perille kuumana, hikisenä ja nälkäisenä.
Sitte hillitsi hän haluaan ja söi sangen verkalleen ja nautti
mahdollisimman kauan jokaisesta suuntäydestä, kunnes hän ikäänkuin
päihtyneenä halusi yhä enemmän ja enemmän ja söi nopeasti ja
ylenmäärin; kerrankin tullakseen ravituksi ja kylläiseksi ja istuakseen
puoleksi tyhjennettyjen ja kuohuvain lasien ääressä, tuntien raukeaa
sulotunnetta.
Ja sitte meni hän kotiin ja nukkui, kuorsaten, sikeää unta.
Eräänä tiistai-iltana palasi hän aikaisin kotiin, ja hän istuutui
eräälle penkille hotellin edustalla lyhtyjen alla.
Hän oli kylläinen ja hieman huumaantunut.
Oli äskettäin satanut ja viereisellä pienellä torilla oli runsaasti
vesilätäköitä. Naiset sipsuttelivat helmukset koholla ja puikkelehtivat
lätäköiden yli ja ympäri.
Franz katseli heidän erilaisia jalkojaan, tämän ohkaisia, tuon
lyhkäisiä jalkoja ja kolmannen kenkiä, jotka olivat läntällään...
Uteliaana kohotti hän katseensa jaloista notkuviin vartaloihin. Kasvot
olivat niin raittiit harsojen alla.
Hän tahtoi kiinnittää jonkun katseen itseensä. Eikö _tuo_ katsonut
häneen? Hän nousi ja läksi jälkeen.
Levotonna seurasi hän tyttöä, tähystellen silmillään solakkaa vartaloa
ja niskaa, joka häämötti ylöspäin suitun tukan alta... Mutta tämä
kääntyi eräästä portista pihaan ja katosi näkyvistä.
Franz harhaili jälleen.
Eräs katumetsästäjätär pysähtyi hänen eteensä. "Mitä tahdot, pikku
ystäväni?" kysyi hän. Franz säpsähti ja katsoi hänen kasvoihinsa.
Sitte pisti hän kätensä hänen käsivarteensa, ja he kulkivat
katukäytävää eräästä puistopaviljongista loistavaa valoa kohden.
"Kolottaako naimahammasta?" Tyttö tuli oikein imeläksi.
Mutta äkkiä päästi Franz hänen käsivartensa ja juoksi tiehensä.
"Mitä — tekeekö hän pilkkaa" — marisi tyttö — "tietääkö hän mitä
tahtoo, nulikka... Tuollainen — ottaa tytön — eikä tahdo mitään..."
Silloin joutui Franz kuulomatkan ulkopuolelle.
Hän melkein juoksi koko matkan kotiin. Kotona heittäytyi hän heti
levolle. Mutta koko yön heittelehti hän vuoteessaan ja nukkui huonosti
ja levottomasti.
Hän uneksi lakkaamatta Ellinorista.
Aamunkoitteessa nousi hän. Hän ei voinut kauemmin jäädä vuoteeseensa.
Hän oli levoton, ikäänkuin jokin häntä odottaisi ja jotakin täytyisi
tapahtua. Hän meni hämärään käytävään; täällä harhaili hän sinne tänne,
hän pysähtyi ovien eteen, ja hän kosketteli hellävaroen naisten kenkiä
ja katseli niitä pitkään; ja kun hän pisti kätensä niiden sisään, luuli
hän tuntevansa jalkojen suloista lämpöä.
Sinä päivänä vapisi hän, milloin vain joutui naisten lähelle.
Kaartuvasta kaulasta tuntui lemahtavan tuoksua häntä vastaan, ja veri
syöksähti tulvanaan hänen kasvoihinsa. Ja hänestä tuntui kuin hänellä
olisi tusina silmiä nähdäkseen heidän kaikki kauneutensa.
Hän katseli hienoja hiuskutreja heidän ohimoillaan, heidän poskiensa
siroa pyöreyttä, lanteita ja vyötäröä, joille saattoi laskea
käsivartensa; vain vilahduskin atlaspuvun peittämästä rinnasta riitti
saattamaan hänet kiusaukseen.
Näinä päivinä saapui eräs kookas, valkoverinen rouvashenkilö hotelliin.
Ensikerralla, jolloin hän astui tarjoiluhuoneeseen, tarkasteli hän —
Franz näki sen — viinureita kultasankaisten silmälasiensa lävitse.
Sitte valitsi hän Franzin.
Franz meni luo ja odotti että hän tilaisi jotakin. Franzilla oli
omituinen tapa seistä, pää hieman kumarassa ja kädet puoleksi ristissä
edessä.
Rouvan mies saapui myös ja istuutui.
"No, — otammeko illallista?" sanoi hän kääntyen. "Hm — hm" — ja hän
nauroi — "sepäs vasta viinuri!" sanoi hän. "Oo — viinuri — kaksi
illallista..."
"Hyvä"... Franz oli mennyt parisen askelta, kun hän kuuli rouvan
sanovan eikä niinkään hiljaa:
"Hänen paidanrintansa oli puhtain"...
Franz vietti kolme yötä tämän rouvan oven edessä; arkana, painautuneena
oviaukkoon kuten varas, peläten kohtaavansa kengänpuhdistajia, jotka
kulkivat käytävän lävitse karjoineen; hänen hampaansa kalisivat vilusta.
Hän meni vuoteeseensa, mutta hänen allansa poltti ja hän hiipi jälleen
tiehensä; hän istuutui tarjoiluhuoneeseen, ja hän avasi ikkunan
saadakseen ilmaa hengittääkseen. Hän kiroili itseään eikä hänen
aivoissaan ollut muuta ajatusta kuin tämä nainen.
Hän palautti mieleensä rouvan välinpitämättömät katseet, ja niihin
perusti hän toiveen, niin tuhman, että hän nauroi sille. Hän näki hänen
muotonsa ja kuuli hänen äänensä, hän näki hänen sormensa, pyöreät kuin
valkoiset käärmeet. Ja hän palasi takaisin ovelle ja seisoi siellä
kunnes päivä valkeni. Hän tiesi, että se oli aivan hullua, mutta hän
jäi sinne.
Ja kun tämä matkusti pois, tuli toinen. Hän ei voinut enää pysähtyä.
Hän rakasti tuskin naisia, hän rakasti suita, kauloja, kauneusmerkkejä,
ruumiita.
Hän tähysteli jokaisen naisen jälkeen. Jok'ainoaan heitti hän
toivonsa uudelleen. Hän oli aina valmiina, aivan kuin tarjolla.
Koko kauneutensa, joka aina veti vertoja muille miehille, _heidän_
miehilleen — tarjosi hän heille. Mutta he eivät nähneet häntä lainkaan.
Mutta öisin saapuivat häipyvät muistot, silmistä, jotka katselivat
hänen kasvojaan, lämpimästä kädestä, josta hän sai juomarahoja. Ja hän
kiihotti itseään tällä pikkupisaralla, joka ainoastaan lisäsi hänen
janoaan...
Usein pujahti Franz ulos tarjoiluhuoneesta ja hiipi käytävien lävitse.
Hän väjyi ovien edessä. Hän kurkisteli avaimenreijistä sisään.
Päivällisellä, jolloin herrat ja naiset istuivat rivissä vieretysten,
saattoi tapahtua, että jokin herroista, joka hymyillen oli kumartunut
naapuritartansa kohden, horjahti hämmästyksestä. Hänestä olivat
näyttäneet niin kummallisilta kasvot tarjottimen yläpuolella, kun Franz
tarjoili. Pojalla oli ikäänkuin _vihaa_ silmissään.
Päivällisen jälkeen, kahvia juodessa, saattoi joku herroista, sikarinsa
sytytettyään, sanoa vaimolleen tai sisarelleen:
"Hiton kaunis mies."
Franz kuuli sen.
Ja nainen kohotti katseensa ja katsoi häneen kuten kuvapatsaaseen ja
sanoi:
"Menetteleehän tuo — alallaan."
Niin meni päivä päivän perästä. Hän ei ajatellut mitään muuta paitsi
_sitä_.
Hän varasti heiltä pikaisia kosketuksia; he eivät sitä huomanneet
lainkaan. Hän melkein loukkasi heitä — he eivät tunteneet sitä lainkaan.
Ja kun uusi päivä oli laahautunut esiin ja kulunut illoilleen ja sali
tyhjeni, seisoi Franz tuntikaudet nojaten porrasten käsitankoa vasten;
ainoa takaan jäsentänsä liikauttamatta tuijotteli hän kalpeana eteensä
sähkövalossa.
Hänen mielensä täytti kolkko epätoivo, voimaton raivo, joka etsi
vastausta eikä löytänyt mitään eikä tiennyt mihin kääntyä.
Väliin kävi hän kotona. Hänestä tuntui, että se lievensi.
Matami Pander istui itkeä nyyhkyttäen.
"Tuossa hän istuu", sanoi hän vaimolle, joi auttoi häntä vaatteiden
kaulaamisessa, "ja hänen kasvonsa ovat kuin itse surkeus eikä hän
puhunut niin luotuista sanaa. Mutta kyllä tiedetään mitä se on — hohoi
— kyllä tiedetään mitä se on"...
Franz ei tahtonut valoa — parasta oli pimeässä. Hän riisui vaatteensa
ja istui nurkassa vanhalla sohvalla. Matami Pander otti tuolin ja
istuutui hänen eteensä. Hän otti pojan kädet omien käsiensä väliin ja
taputteli niitä hiljaa. Ja poika hymyili hänelle väsyneesti ja vaieten
ja painoi päänsä hänen olkapäätään vasten.
"Mitä se on, poikani — pikkupoikani — mikä poikaani vaivaa?"
Mutta kun Franz oli mennyt, sadatteli matami Pander apulaisvaimolle
koko naisväkeä.
"Heidän tähtensä, letukoiden, hän on sellainen, ja — herran nimessä —
eipä hän olekaan niin kaukainen hienolle maailmalle."
Eräänä tiistai-iltana meni Franz teatteriin katsomaan muuatta operettia.
Se oli pieni satu turkkilaisesta prinsessasta.
Eräs paksu möhömaha eunukki teki lemmenkujeitaan, jotta koko huone
raikui. Hänet huudettiin esiin uudestaan ja uudestaan, ja hän teki
temppunsa yhä ovelammin ja lauloi laulunsa jälleen:
Aber — es hat keinen Verth —
es hat keinen Verth.
Franz istui pimeässä eräässä aitiossa. Hän heitti päänsä takakenoon ja
itki.
Näytöksen loputtua poistui hän.
Hän poikkesi Gänsemarkiin päin ja erääseen tämän kaupunginosan kapeista
kujista. Sinne jäi hän koko yöksi.
Mutta kun hän heräsi aamunkoitteessa ja puolihämärässä näki naisen
vieressään, hypähti hän pystyyn ja juoksi tiehensä.
Häntä tympäisi niin, että häntä aivan yökötti. Häntä poltti ja hänen
päätänsä särki. Inho kidutti häntä niin, jotta hänen täytyi aivan
parahtaa.
Hän meni kotiin, vaikkei halunnutkaan levolle. Takaportaista hän hiipi
ravintolaan.
Alkoi jo olla valoisaa, ja harmaa kajastus lankesi lasikatosta sisään.
Franz istuutui kiviportaille pää painuneena käsiin.
Ja istuessaan siinä hiljaa katsellen avonaisesta ovesta saliin, jossa
hän eli elämäänsä, liukui kaikki pohjattoman syvään ja mittaamattomaan
kuiluun Hän katseli pitkin käsitankoa — tuolit lepäsivät käännettyinä
kumolleen pöydänreunaa vasten, pöytiä peittivät puolilikaiset liinat...
Keinotekoiset palmut töyhdöttivät majolika-astioissaan.
Franz ei ajatellut mitään, ei tuntenut mitään Mutta hänen mieleensä
heräsi jotakin ikäänkuin tukahdutettua kummastusta, että tämä oli
elämää.
Lamppujen sammuttaja oli unhottanut tänne pitkät tikapuunsa
sammuttaessaan eilen illalla. Niiden portaalla seisoi Franz sitoessaan
kaulansa tankoon oven yläpuolelle.
Akat, jotka lakaisivat huoneita, löysivät hänet, ja nousi aika hälinä,
ja yövartija saapui paikalle. Hän näytti kamalalta, kieli riippui
ulkona suusta.
Tirehtöri saapui yöpuvussaan ja kiroili, jotta sali kaikui. Parisen
toveria laahasivat hänet kolmanteen kerrokseen erääseen huoneeseen,
jossa säilytettiin ravintolan vierasten matkatavaroita.
He raivasivat eräältä pöydältä vaatelaukut ja hatturasiat ja laskivat
hänet sinne matka-arkkujen väliin. Pari akkaa, jotka ravintolassa
kuorivat perunoita, pesivät ruumiin ja peittivät sen lakanalla.
Aamupäivällä tuli Johanne sisään. Hän tahtoi nähdä vainajan.
Verkalleen nosti hän lakanaa, jättäen ainoastaan pään peittoon. Hän ei
itkenyt, mutta katsoi hiljaa ruumista.
Tämä oli valkea kuin marmori. Johanne ei ollut ikinään nähnyt mitään
niin ihanaa.
Ja katsoessaan tätä kuollutta ruumista, jota kohtaan hän oli turhaan
tuntenut niin suurta hellyyttä, ojensi Johanne — hän ei tiennyt
itsekään miksi — nyrkkiin puristetun kätensä taivasta kohden.