"Kyllä, neiti, kerran" —
"Silloin olette..." hän pysähtyi äkkiä, veti syvään henkeään ja sanoi
hiljemmin: "Olette kuulleet väärin, tohtori Brandt."
Brandt kakisti kurkkuaan.
En tiedä kuinka keskustelu kääntyi ja Brandt tuli puhuneeksi
Lassallesta.
"Tunnen häntä kovin vähän", sanoi neiti Simony.
"Silloin olisi teidän opittava häntä tuntemaan. Meidän on tosiaankin
hyvä edes lukea suurista taisteluista täällä, missä kaikki taistelu on
olematon ja tuntematon."
"Suurista taisteluista? Mitä niillä tarkotatte?" kysyi hän hieman
pysähtyen.
"Yhteiskunnallisia taisteluja, myrskyjä merellä eikä meidän mitättömiä
poreitamme vesilasissa.
"Käytätte aina niin merkillisen suuria sanoja, tohtori Brandt."
"Ah, puhun totta. Hapuilemme täällä pilkkopimeässä ja nukumme."
"Kuinka voitte sanoa niin? Te, joka olette lääkäri? _Täällä_
taistellaan myös — _pieniä_ taisteluja, olkaa varma siitä!"
Lainoset läikkyvät alhaalla rantakivien välissä, vieno suviyön
tuulahdus, joka kuuluu ikäänkuin huokaukselta, häilyttelee lehmuksien
lehviä hiljalleen. Pysähdymme valoisampaan puistotien aukeamaan.
"Kumpi taistelu on suurempi, sanoi hän, kääntyen Brandtiin, sekö,
jota kukin ihminen taistelee hiljaa itsekseen vai yhteiskunnallinen
taistelu, josta puhutte? Molemmat karkaisevat elämää — ja molemmissa
vuotaa verta..."
"Mutta se on niin kirotun persoonallista. Suuressa näytelmässä
näyttelee oma minäni niin surullisen pientä osaa", vastaa Brandt.
"Ei teille itsellenne, Brandt."
Hänen kasvonsa ovat levolliset, mutta niiden piirteillä on innostuksen
ilme. Hän näyttää surupukuiselta voiton jumalattarelta.
"Älkää tuomitko hiljaisia yhteiskuntia, jotka _elävät_
hiljaisuudessaan. Olettehan itse kertonut minulle, ettei luonto
koskaan nuku, ja että itse tänä iltanakin, jolloin kaikki on
niin sopusointuista ja tyyntä, käydään itsepintaista, pelottavaa
taistelua... Pienten yhteiskuntain laita, Brandt, on sama kuin luonnon
laita tänä iltana: niiden elämä peittyy vain hiljaisuuteen ja hämyyn...
Siitä voitte olla varma..."
Hänen äänessään oli omituisen pehmeä ja viehkeä helähdys, joka suli
puistotien pimeänhämärään. Hämärä peitti vuonon kauttaaltaan, hiljaista
kaikkialla. Oli kuin kesäyön äänettömyys olisi saanut puhevuoron.
"On jo myöhä", sanoi neiti ja meni edellemme. "Tulkaa teelle luokseni,
niin soitan teille hiukkasen."
"Kaste on jo langennut", sanoi hän päästyämme pikkuportille. "Puutarhan
voitte nähdä toiste". Hän avasi verannan oven ja pyysi meitä astumaan
arkihuoneeseen. Heti tuotaisiin sinne valoa.
Huoneessa oli vahva kukkien tuoksu, resedojen ja ruusujen. Koko
huumaava tuoksumeri, joka kasteen langetessa lemuaa ruusujen
kukkasmaljoista ja jasminien kalkeista, virtasi tukehduttavina aaltoina
sisään verannan ovista ja laskeutui tummanviheriäin uudinten poimuihin
ja villaisille lattiamatoille.
Hän saapui itse sisään lamppu kädessään ja asetti varjostimen sen
ylitse.
"Jasmiinit turmelevat ilman", sanoi hän, "se on oikeastaan inhottava
kasvi."
Huone tuntui hieman synkältä. Raskaat uutimet, oviverhot ja matot
— ne tuntuivat painostavilta. Mutta vähitellen tottui huoneeseen.
Soma sopukka! Eräässä nurkassa oli vihkonen vapaasti järjestettyjä
metsäkukkia, sanajalkoja, kamelisainiota ja voikukkia, kaisloja
ja ruohoja, vuohensilmiä ja kämmekköjä, kaikki sikin sokin. Ja
takimmaisena muutamia metsäruusun oksia, joiden kukat olivat
kuihtuneet. Pianon yläpuolella Beethovenin kuva, suuri ja tummassa
kehyksessä; Mozart ja Schubert rinnatusten Beethovenin alla. Pianon
takana, sen ja seinän keskivälillä, seisoo rintakuva jalustallaan —
en voi nähdä, kuka se on. Lampunvalo on heikko, se häipyy nurkkien
hämärään, himmentyy vahvoihin mattoihin ja vakaviin väreihin, vilkkuu
ja keskittyy yksinkertaiseen, kullattuun kehykseen suurella seinällä,
häiläkehtää sinne tänne maalauksen ylitse sohvan yläpuolella...
Tämä taulu kuvaa pitkää, solakkaa, mustapukuista naista, joka eräältä
parvekkeelta tuijottaa yöhön.
"Kaunis kuva, eikö totta? Ostin sen Wienissä."
"Mutta mitä maalari oikeastaan tahtoo esittää?" kysyn minä.
"Yhden tai toisen pikku jutun", vastaa hän hymyillen.
Illallisen jälkeen soitti hän. Ruokakamarissa olimme jutelleet
iloisesti ja vilkkaasti. Brandt oli kertonut kaskuja kaupungista, ja
neiti oli nauranut merkillisen nuorekasta nauruaan.
Täällä sisällä palasi alakuloisuus takaisin. Täällä oli jotakin
painostavaa kaikessa, väreissä, ilmassa, hämärässä. Hän oli sytyttänyt
pianon kynttilät. Minä seisoin ikkunan luona, josta näin hänet
syrjävinoon. Brandt istui nurkassa painautuneena nojatuoliin. Ulkona
puutarhassa lehahti tuontuostakin tuulenhenkäys huokaillen pensaiden
oksille.
Hän soitti erään Beethovenin katkelman. Majesteetillisen tyyniä
säveliä; ikäänkuin keinuvia maininkeja, meren vaipuessa levolle
rajuilman jälkeen. Aavistaa myrskyä, joka on pieksänyt aaltoja,
ajanut niitä edellään ja kattanut vaahdolla niiden harjat. Mutta nyt
on rajuilma mennyt, ja tämä keinuva hiljaisuus on rajuilman kuolevaa
kuminaa. Pitkäveteistä, yksisävyistä, melkein yksiäänistä. Haavoja,
jotka sulkeutuvat, arpia, jotka paranevat. Puita, joiden latvat
liehuvat, yötuulen tuudittamina...
Katselen syrjävinoon soittajan kasvoja. Suoraa nenää, suuta, joka
on lujasti supussa, kuoppaleukaa. Vako nenävarresta suupieliin
näyttää syvemmältä kuin tavallisesti, sen saanee aikaan varjo hänen
poskillaan. Tumma puku kiertyy aivan pyöreitä olkapäitä, täyteläitä
rintoja, kaarevia lanteita myöten ja valuu pehmeänä virtana matolle.
Kohotan katseeni. Valon lepattava kajastus leikkii metsäkukkavihkolla,
pujahtelee edestakaisin suurten meriruohojen välissä ja pysähtyy
kuihtuneihin ruusuihin. Nyt näen rintakuvan: lepatteleva valo liitelee
edestakaisin Nioben kasvojen piirteillä, joiden tuska näyttää virkoavan
elämään tässä väräjävässä kajastuksessa... suu, joka on avoinna
huutaakseen... katse tuskainen ja kauhistunut...
Puutarhan puut näyttävät tummilta röykkiöiltä taivaan hämärää valoa
vasten.
"Ettekö laula meille?" kysyy Brandt nurkasta.
"Jos tahdotte". Hän kumartuu eteenpäin ja ottaa nuottivihkoa käsille,
avaa sen ja alkaa soittaa. Tässä alkusoitossa on jotakin uutta, jotakin
vahvaa, jotakin päättävää, jotakin vierasta.
Sitte laulaa hän. Hänellä on altto; miltei laulavaa puhetta, viehkeän
mielistelevää ja himmeän väräjävää. Laulu on kentiesi hieman
yksisävyinen, aaltoilevine säestyksineen se liitelee ja keinuu...
Tunnelma kohoaa. Nainen pyytää rakastajaansa muistamaan, mitä antoi
hänelle, sydämensä, kunniansa, elämänsä. Sävelissä on kuumeista
levottomuutta, se kuuluu kuin katkonaiselta huudolta, nainen melkein
huutaa miehen nimeä, kuiskaa viimeiset jäähyväiset... Sitte loppuu
kaikki lyhyeen ja vihlaisevaan ääneen...
Laulajatar nousi äkkiä ja pysähtyi selin meihin verannan ovelle...
"Kaunis sävelmä", sanoi Brandt.
"Ja kauniit sanat", lisäsin minä.
"Vahinko vain, että niin suuri runoilija on niin suuri kuhnus". Brandt
nousi ja tuli nurkastaan keskemmälle huonetta. Neiti Simony kääntyi
nopeasti. "_Tunnetteko hänet?_" Hän oli kalpea — aivan valkonen —
harmaan valkonen.
"Jaa, minulla on kunnia — tuntea häntä hieman..."
"Hieman? Brandt, se ei riitä, jotta olisi oikeutettu ihmistä
tuomitsemaan." Neiti puhui terävästi ja pisteliäästi, saattoi tuskin
tuntea enää hänen ääntään. "Tuomitsette aina liian nopeasti". Neiti
tempasi hienoja kellonperiään — muuan rengas katkesi.
"Nyt saatte kuulla galopin." Se oli eräs Rubinsteinin konserttitanssi,
iloista liritysten, juoksutusten ja äänilajin vaihdosten vilinää.
Sitte läksimme.
Brandt oli vaiti ja mietteissään. Kävelimme moneen kertaan edestakaisin
puistokäytävää puutarhan edustalla.
"Kuinka kauvan neiti Simony on asunut täällä kaupungissa?" kysäsin minä.
"Kuusi vuotta. Hän tuli tänne äitinsä kera, joka osti tämän huvilan..."
"Ja sitä ennen?"
Brandt ei vastannut heti. En tiedä miksi, mutta minä en rohjennut kysyä
uudestaan.
"Matkusteli hän paljon", sanoi hän vihdoin.
"Ettekö tunne mitään muuta hänen entisyydestään?"
"Miksi ylipäätäin luulette olevan entisyyttä?"
"Tuntuu siltä."
"Olette oikeassa. Tuntuu siltä..." Hän vaikeni jälleen, sanoi sitte
tuokion jälkeen puoleksi pilkallisella äänellä: "Oh, kaiketi vain joku
yksinkertainen tarina." Vaikenimme jälleen. Brandt käveli verkkaan,
hieman kumarassa. Kun hän puhui, kuulosti se ikäänkuin ääneensä
ajatellulta katkelmalta pitkästä ajatusjaksosta.
"Mennä vuonna, kun täällä oli rokko, johti hän kaikkea. Hän ilmottautui
ensiksi toimintaan ja oli viimeinen menijä. Ja kaikki lankesi hänestä
kuin luonnostaan"... Hän pysähtyi kuunnellen. "Kuuletteko?" kuiskasi
hän. "Kuuletteko? Opus 34. Nyt soittaa hän Chopinia" — Ja sulavan
valssin sävelet helkkyivät keinutellen meitä vastaan yöhön.
Minun oli lähdettävä. Matkatavarani oli hilattu majatalon
yhteisvaunujen katolle. Brandt tuli juoksujalkaa viimeisessä
hengenvedossa "sanomaan jäähyväiset ja antamaan siunauksensa".
"Sanokaa terveisiä neiti Simonylle", huusin vaunuista, "en tavannut
häntä kotoa."
"Hän on mennyt hoitamaan erästä mökinleskeä, joka makaa kuolemaisillaan
lavantaudissa. Käski tuoda sinulle paljon terveisiä."
Vaunut vierivät portista tasaiselle, kivitetylle kadulle. Sivuutimme
konsulin talon välkkyvine ruutuineen ja lipputankoineen, apteekin
tuulessa liehuvine ulkoakuttimineen, parturin kilven. Kauppias Sund
tervehti portailtaan. Olemme jo maantiellä, ajamme vuonon rantaa
myöten, käännymme kukkulan juurella.
Siellä seisoo hän. Pitkänsolakka olento ruumiinmukaisessa puvussa,
ruskeine harsoineen. Hän viittaa kädellään, huutaa jäähyväiset.
Kumarrun pitkälle vaunun ikkunasta.
Silloin käännymme — — — Näen harson... näen valkosen taskuliinan,
vetäydyn takaisin vaunuihin.
Näen arkihuoneen tummanviheriöine mattoineen, metsäkukat, tunnen
ruusuntuoksun, joka virtaa avonaisista ikkunoista. Brandt on
piilottunut varjoon. Beethovenin sävelmä keinuu kuin loiskuvina
aaltoina, yksisävyisenä syvässä majesteetillisuudessaan, — — hän
itse... hänen äänensä, kun hän lauloi. Ja sitte se pehmeä äänensävy,
jolla hän sanoi: "Niiden elämä peittyy hiljaisuuteen ja hämyyn." Ja
Nioben kasvot, joiden tuskaa huutavat piirteet näyttävät väräjävässä
valossa virkoavan elämään.
Palasin kotiin, vanhoihin oloihin, totutuihin tapoihin, entiseen
elämään — oli lähellä etten unhottanut puistokäytävää ja parturin
kilpeä. Itse neiti Simonyakin ajattelin harvemmin. Kului muutamia
viikkoja. Sitte sain muuanna päivänä kirjeen Brandtilta.
Se oli hyvin lyhyt, kiireessä kirjotettu ja hieman epävarmalla
käsialalla.
"Hän on kuollut", kirjotti hän. "Lavantauti, johon hän sairastui
mökinleskeä hoitaessaan, voitti minun taitoni. Odotan teitä
hautajaisiin ensi lauvantaina 12 aikaan."
Läksin taipaleelle ja saavuin kaupunkiin aamulla. Brandt oli maalla
sairaskäynneillään ja näin hänet vasta kirkossa. Koko kaupunki oli
siellä. Veisattiin virsi, kirstu kannettiin ulos ja me seurasimme
perästä jalkaisin. Kuiskailtiin keskenään, ihmeteltiin ja kyseltiin,
miksei oltu pidetty puhetta kirkossa. Jouduttiin niin kirkkomaalle.
Syyskuu oli jo loppupuolillaan, sellainen kirkas syyspäivä, jolloin
kesän lämpö yhtyy syksyn ihmeelliseen kuuleuteen. Poikkesimme eräälle
sivukäytävälle.
Näin kirstun aivan edessäni, se oli kokonaan sanajalkojen peitossa.
Olipa joukossa tammiseppelekin... Hautausmaalla kukkivat vielä ruusut
— — — kuinka kuoripojat kirkuvatkaan... Hänen vanha palvelijattarensa
kulki kirstun rinnalla itkien. Hänen nyyhkytyksensä kuului kaiken
aikaa... Missä oli Brandt? No, aivan jälessäni. Hänen silmänsä
punottivat... Hän kai oli valvonut paljo —.
Pysähdyimme jo haudan reunalle.
Pappi astui esiin paljain päin.
"Tämän haudan reunalla ei pidetä puheita. Hän, joka on mennyt pois,
tahtoi, että hänet tuomitsisi Jumala yksin...Kukaan ei tunne toista",
sanoi hän usein minulle. "Mutta luulen tällä hetkellä voivani
todistaa, että saatamme tässä lepoon naisen, joka kuului niihin, jotka
uskollisesti kilvoittelevat, ja niihin, jotka hiljaisessa taistelussa
voittavat kaikessa hiljaisuudessaan. Ottakoon Herra hänen sielunsa
huomaansa! — Isä meidän, joka olet taivaissa..."
Syyspäivän kuuleus ympärillämme. Ylinnä haudan reunalla papin leveä
olento. Kuinka rukouksen sanat sentään kuuluvat hartailta, ne ikäänkuin
vierähtelevät hänen huuliltaan... Kuulen vanhan palvelijattaren
lakkaamatta nyyhkyttävän. Se on kuin mikäkin säestys.
"Odottakaamme vähän", sanoo Brandt.
Kävelemme puhelematta edestakaisin. En rohennut kysyä, olin varma,
ettei hän olisi voinut puhua purskahtamatta itkuun. Vihdoin hän
rauhottui.
"Oli olemassa entisyys", sanoi hän äkkiä pysähtyen". Hän pyysi minua
järjestämään asioitaan niin teinkin eilen illalla. Silloin löysin
tämän"... Hän taisteli ankarasti liikutustaan vastaan. "Kirje hänelle,
jonka laulun hän lauloi taannoisena iltana..."
"Runoilijalle?"
"Niin — ja sitte tämä kääre."
Otin kääreen käteeni. Siitä putosi muutamia kukkia.
"Ne ovat lapsen haudalta", sanoi hän, kääntyi ja kulki parisen kertaa
edestakaisin. "Emmeköhän jo lähde?"
Haudankaivaja odotti meitä sulkeakseen portin. Hän löi sen kiinni,
jotta rämähti.
Menimme vainajan asuntoon illan suussa, auringon lähetessä laskuaan.
Ei, hän ei voinut olla kuollut. Tuossa tuokiossa saapuu hän sisälle
ja puhuttelee meitä ja hänen äänensä helähdys herättää uinailevat
henget; hän istuu pianon ääreen ja soittaa, ja kaikki herää hänen
soittaessaan. Nyt on kaikki vaipunut uneen. Kukat kuiskivat unissaan,
viimeiset sävelet, jotka hän soitti, olivat laskeutuneet levolle,
uinaillen keinuivat ne uutimien laskoksissa... kuolivat pois verannan
viiniköynnösten lehtiin.
Huoneessa hämärtyi hämärtymistään. Kaikki uinaili, nukkui, unelmoi,
muistot, sävelet, hänen äänensä helähdys... kaikki...
Mutta hän ei tullut koskaan sitä herättämään.