Olin saapunut sinne tutkiakseni muutamia vanhoja kuvateoksia
vanhassa lääninkirjastossa, ja tutkimukseni kestivät, kuten melkein
aina, kauvemmin kuin olin odottanut. Oikeastaan ei ollut vieraan
erittäin hauskaa puolijoutilaana viettää aikaansa pienessä,
helteisessä kaupungissa; vapaahetkinään istua torkutellen kirjan
ääressä epämukavalla tuolilla majatalon huoneessa, jossa ei ollut
aavistustakaan vuosisatamme mukavuuksista, jonka seinät olivat
valkaistut ja istuimet verhotut jouhikankaalla ja täytetyt heinillä,
jonka ainoa taiteellinen koristus oli vanha Fredrik kuudennen
muotokuva, jonka vuode oli hirviömäinen kummitus täynnä suuria
tyynyjä, jotka kesäisen kuumuuden keskellä peittivät onnettoman,
hikisen asukkaan hanhenhöyheniin ja kotitekoisiin reivaskankaihin kuin
mihinkin mereen; nojata taivastellen ulos ikkunasta ja katsella alas
kirkkaalle kadulle, missä konsulin punainen talo lepäsi ja levittelihe
päiväpaisteessa ja pöyhisteli peililaseineen ja lipputankoineen. Kadun
alapäästä näkyi apteekkarin likaisenharmaa talo monine valkoisine
ulkoakuttimineen ja kauppias Lundin vanhanaikuiset kiviportaat sekä
oikealta nuoranpunojan ja parturin kilvet. Parturi oli tosin kuollut,
ja leski oli lopettanut liikkeen, mutta keltainen kilpi oli jäänyt
seinälle. Leski ei hennonut sitä poistaa eikä se tehnyt mitään, vaikka
se riippuikin siellä: tiesihän koko maailma, että parturi oli kuollut —
ja kilpi koristi katua. Ei muuta mitään, ei kerrassaan mitään nähtävää
koko helteisellä, hiljaisella kadulla pitkin pituuttaan. Ja päätään
käännettyään näki edessään pölyisen ja helteisen maantien, muutamia
poudittuneita vainioita ja kaukana taivaan rantaa vasten mäen, joka
lepäsi kesantona kynnöksellään. Vinoon ikkunastani oli pikku näköala
"kujalle". Kujan reunalla vihersi muutamia puita, jalkakäytävän
lehmuksia.
Kaupunki oli ylpeä näistä jalkakäytävistään, ja sillä saattoi olla
syytäkin ylpeyteensä. Siellä olikin muutamia kauniita puistokäytäviä;
kauniita aamupäivällä, kun kesähelteen utu häilyvänä harsona
peitti vuonon ja rannikon, kun helle paahtoi rannan kiviä ja pani
uimahuoneiden katot miltei tulta liekehtimään. Silloin istui mielellään
viileään varjoon piiloutuneena ja katseli päivänpaisteen leikkiä,
kuinka se taittui kesäpäivän utuun, liukui eteenpäin liplattelevaa
vedenpintaa myöten ja karkeloi vienon vihurin väreiden kera. Säteet
säkenöivät ja taistelivat, taittuivat tuhansin heijastuksin, ikäänkuin
kietoutuen utuun, jonka olivat itse luoneet... Mutta itse istui katsoja
varjossa. Suloiset olivat puistokäytävät myöskin illalla. Helottava
hämärä peittää kuin hohtava usva, kuin huntu päivän, joka on tuleva,
kaikkialla lammeilla ja vuonoilla, jotka ovat sumunhuurteiset kuin
mikäkin väräjävä peili, joka on hengityksestä tullut kosteiseksi. Mutta
kosteisen huounnan alla leikkii sentään välkkyvä peilipinta säteiden
ja valon kera. Aallot kimaltelevat ja välkkyvät, väikkyvät loistetta
paeten, haipuvat pimeyteen, joka rusottaa kuin tummankiiltävä metalli,
taittaen kokoamansa monenväriset säteet orvokinväriseen vivahdukseen ja
heittäen ne lannistettuina takaisin taistelemaan tuhansien kimallusten
kera, jotka leimahtelevat ja sammuvat ja telmivät valoväikkeessä. Mutta
täällä lehmusten tiheikössä piilee pimeys tuoksahtelevana ja viileänä.
Kuinka onkaan tämä pimeys salamyhkäinen — uhkuessaan lehmusten imelää
tuoksua, veden raikkautta, oksien kuiskailevaa kahinaa ja kesäillan
unelmia.
Ja puistokäytävät kiertävä viheriänä vyönä koko kaupungin ympäri. Ne
kulkevat pitkin vuonoa, rantapengermän vartta aina kirkkotarhaan.
Kuinka se onkaan ihmeen hiljainen kirkkotarha, tuuhea ja vihreä kuin
rauhan lehto! Juuri rauhan! Kaupunkilaiset eivät kuleksi täällä
eivätkä lapset saa myllertää hautakivien keskellä. Kaikki on aivan
hiljaa. Jokunen yksinäinen sureva astelee hautojen välitse salavain
riippu-oksien ja alakuloisten lehmusten alla, laskee seppeleensä
haudalle ja menee hiljaa, kuten on tullutkin.
On kuin arasteltaisiin tätä paikkaa, pyhällä, kunnioittavalla
arkuudella. Silloin tällöin avaa haudankaivaja suuren, rautaristikoilla
varustetun portin, ja kellojen soidessa virtaavat kaikki kaupunkilaiset
kokoon, niin miehet kuin naisetkin: kirkkotarha on saanut haudan
lisää. Tullaan sanomaan jäähyväisiä sukulaiselle — täällä ovat kaikki
sukulaisia keskenään — omaiselle, joka on lähtenyt pitkälle matkalle.
Ja kun pappi, kaikkien paljastaessa päänsä, on siunannut hänen
lähtönsä, menevät kaikki hiljaa kuten tulivatkin. Sitte suljetaan iso
portti ja kirkkotarhan rauhanlehto uinailee jälleen yksinäisyydessä ja
äänettömyydessä.
Kohtasin joka ilta neidin puistokäytävällä vuonon rannalla. Hän kulki
verkalleen, pysähtyi usein tykkänään, katseli vuonon ylitse, käveli
edelleen hieman, kuunteli kelloja, jotka soivat auringon laskiessa,
kulki jälleen yhtä omituisen, rauhallisen ryhdikkäänä, joka juuri
oli jo ensi näkemältä pistänyt silmääni. Hän laskeutui aina tänne
"kujalta" ja käveli kaksi kertaa edestakaisin ja kiersi sitte samaa
tietä kotiinsa. Totuin pian häntä odottamaan. Tämä solakka, rauhallinen
olento pehmeine, hiljaisine käyntineen suli kummallisesti pimeän
puistotien, tuoksuvan hiljaisuuden ja unelmoivan rauhan kuvaani. Emme
puhuneet koskaan keskenämme. Tervehdimme toisiamme vaieten, ja hän
liukui ohitseni. En tiedä miksei minua haluttanut edes kuulla hänen
ääntään tai nähdä kasvoja, jotka hän peitti ruskean harson verhoon. Hän
soveltui sellaisenaan tähän kuvaan, kentiesi ei hänen äänensä ollut
sointuva eivätkä hänen kasvonsa kauniit. Silloin olisi vain suloinen
harhakuva ollut poissa...
Mutta sellaisessa pienessä yhteiskunnassa eivät kaksi ihmistä, jotka
kohtaavat toisensa samaan aikaan neljänätoista päivänä perätysten, voi
enää jatkaa vaikenemistaan. On totuttu puhumaan...
En muista enää kuinka puutuimme keskusteluun. Eräänä päivänä nosti
hän harson kasvoiltaan ja puhui. Ne olivat jo elähtäneet kasvot,
tummat silmät ja alaspäin kaareutuva suu. Leuvassa oli kuoppa. Hän
puhui hillitysti, oli kuin itseensä vetäytynyt surumielisyys olisi
väreillyt enimpäin sanojen takana. Mutta mitä hän sanoi, oli raitista
ja luontevaa.
Neiti Simony oli kuin kotonaan tässä viileässä puistokäytävässä, missä
kesäyön unelmat valvoivat ja rannan aallot kuiskivat alakuloisina
auringosta, joka vaipui mailleen, ja päivästä, joka häipyi pois.
Juttelimme aina vilkkaasti. Pakinamme aiheena oli joukko kaupungin
asukkaita; hän ei seurustellut kenenkään kanssa, sanoi hän, äitinsä
kuoleman jälkeen; viimeiset neljä vuotta oli hän elänyt hyvin
hiljakseen; oikeastaan ei hän nähnyt koskaan muita kuin tohtorin.
"Brandt on hyvin miellyttävä", sanoi hän, "mutta hän on
vapaa-ajattelija".
"Ja se on tietysti sangen pahoin?"
"Niin", sanoi hän hieman pysähtyen, "sangen pahoin. Mitä tahtovat he
antaa meille sijaan? Meikäläisissä pienissä oloissa tarvitsee ihminen
jotakin kaivattavaa — jotakin tätä korkeampaa. Ja niinpä on meillä
kuolemattomuus."
"Mutta voihan hyvin uskoa kuolemattomuuteen, vaikkei olekaan kristitty."
"Ei meidän kuolemattomuuteemme. Olen hoitanut monia sairaita — he ovat
kuolleet turvallisina, sillä he uskoivat kuolemattomuuteen. On kaiketi
meillä kaikilla jotakin anteeksi anottavaa..."
"Tietysti."
Kävelimme jälleen hieman. Vesi liplatteli rannikkoa vasten, se kuului
ikäänkuin soiton säveliltä.
"Mutta pidän paljo Brandt’ista; tavattoman paljo hänestä. En luule,
että voisin olla niin rakastettava kuin hän, jollen uskoisi."
Minua pyrki naurattamaan.
"Ette saa nauraa", sanoi hän vakavasti ja käveli nopeammin, joutuen
hieman edelle. "Kaikki paha pyrkisi valloilleen minussa."
Hän oli aina tyyni, ja hänen omituinen malttavaisuutensa johti
keskustelua silloinkin, kun hän vaikeni. Sillä hän "kuunteli" usein.
Itse Brandtkin, jonka väliin kohtasimme, antautui useimmiten mukaan
tähän surumieliseen vaiteliaisuuteen, joka painoi naisolentomme
luonteeseen erikoisen leimansa. Mutta väliin saattoi Brandt tulla
taistelunhaluiseksi, kiihotti häntä silloin päähänpälkähdyksillään,
kiusoitelii häntä pikku hyökkäyksillään. Silloin saattoi hän väliin
tuohtua ja innoissaan mennä pitemmälle kuin tavallisesti, saattoi
tuntea levottoman pohjavirran aaltoilevan hänen sanojensa lävitse.
Puhuimme kerran Chopinista.
"En soita häntä koskaan", sanoi hän melkein kiihkeästi. "Hän on
sairaloinen."
"Niin, epäilemättä", vastasin. "Jokseenkin herkkähermoinen luonne,
niitä ihmisiä, joita täytyy sääliä, koska he niin sanoakseni ovat aina
kärsimyksille alttiina.
"Kärsimyksille alttiina? Sanokaa pikemmin: he tahtovat kärsiä. Ja
sitte jälkeenpäin säveltävät he tuskistaan valsseja. Chopin leikkii
kärsimyksillään..."
Hän puhui nopeasti, puoleksi pidättäen hengitystään, kuten aina,
milloin hän innostui tai kiihtyi. Puistokäytävän hämärä oli melkein
kuin yö, jotten voinut nähdä hänen ilmettään; ja jouduttuamme valoon
puiden välissä, laski hän harsonsa.
"Soitatte häntä sentään väliin", kuului Brandtin ääni pimeästä.
Äänensävy helähti terävältä.