Tässä huoneessa oli kummallinen tuoksu, ei hyasinttien eikä
heliotropien eikä ruusujen eikä ylipäätään minkään kukkien — ei,
oli kuin tässä viehättävässä huoneessa jokainen uudin, jokainen
tummanpunainen oviverho, jokainen paksu pöytäliina ja leposohvan tyyny
huokuisi imelänkirpeää sulotuoksua, jotta ilma tuli raskaaksi ja oli
vaikea hengittää.
Myöhään elokuulla, kesän lähetessä loppuaan, on päiviä, jolloin
kuumuus on tukehduttava, ukkonen raskauttaa ilman; ja kaikki kukat
tuoksuvat väkevämmin, heliotropit ja myöhäiset jasminit, huumaavammin,
hurmaavammin. Ja nämä päivät ovat samalla kertaa kesämme jäähyväiset ja
sen pääseminen täydellisyyteensä.
Korkeain lamppujen valo hämmentyy oviverhojen tummanpunaiseen
atlakseen, välkkyy ja kipenöi hyllypöytien pikkuesineillä, laskeutuu
hyväillen pehmeille divaneille, ja tummanpunainen atlas leikkii ja
ilvehtii valon ja sen säteiden kera ikäänkuin hehkuvat rypäleet, jotka
säkenöivät auringon heijastusta yksinpä viiniköynnösten varjostavassa
hämärässäkin. Niin hehkuvat himmeässä valossa oviverhot, pöytäliinat ja
tuolien silkkipäällystät. Tulenloimotus kaminista läikkyy edestakaisin,
iloisesti leikkien mattojen kukkavihkoilla. Valo ja varjo vaihtelevat
tiikerinnahkalla kaminin edessä, pimeyden rajaviiva kiemurteleksen
eteenpäin ja peräytyy jälleen.
Ainoastaan pöydälle ja _häneen_, joka istuu kirjansa ylitse
kumartuneena, valaa korkea lamppu täyttä valoaan. Hän on vielä lapsi
pehmeine piirteilleen ja poskineen, jotka ovat untuvanvienot kuin
naisen posket. Silloin kun muinoisen mestarin oli veistettävä nuori
Augustus, antoi hän hänelle tämän otsan ja nämä huulet. Ja suuret
silmät katsovat unelmoiden eteensä, ikäänkuin alituiseen odottaisivat
vastausta johonkin kysymykseen. Lapsi vielä — hänen äänensäkin helähtää
verhotusti kuin naisen ääni, houkuttelevasti kuin lapsen ääni, kun se
rukoilee...
Rouva istuu nojautuen taaksepäin sohvan tyynyä vasten ja kuuntelee
varaten päällänsä käsivarteensa ja silmät puoleksi sulettuna: Juno
näöltään. Kaulan kellertävän helakka valkeus pilkistää mustien
nypläysten takaa ja rinta kaareutuu korkeana tumman atlaksen alla.
Käsivarsi on liukunut taaksepäin; ja ranteesta, joka on pyöreä ja
tasainen, seuraa katse täytelästä käsivartta myöten kyynäspäähän. Hänen
kasvonsa lepäävät varjossa. Täyteläät, pyöreät huulet, suora nenä,
matala otsa, joka piilotteleksen aaltoilevan tukan alla. Ja silmät
tuikahtelevat pitkien silmäripsien takaa ja vaipuneiden luomien alta
kuten leimahtelevat liekit, jotka pikaisesti syttyvät ja sammuvat
jälleen.
Mutta rouva on vaiti ja uinailee enemmän kuin kuuntelee.
He lukevat kirjaa "Jason med detgyldne Skind".
Kävelyjä puutarhassa, lemmenkohtauksia eläintarhan puiden alla.
Rouva tietää, että siinä, mitä poika lukee, kerrotaan rakkaudesta,
ja ääni helkkyy hänen korviinsa kuin aaltoileva sävellys, johon hän
itse sovittaa sanat. Mutta kun poika kääntää lehteä ja kohottaa
silmänsä, yhtyvät heidän katseensa äkkiä, pojan katse aran, miltei
tuskallisen kysyvänä, rouvan katse säteilevän loistavana, kehottavana.
Ja lukiessaan poika kuulee sydämensä sylkyttävän, kuten levottomassa
ristiaallokossa, ja hänen kurkkunsa kuristuu kokoon.
Vähitellen muuttuu hänen äänensä hiljaisemmaksi, ikäänkuin
tukehtuneeksi, ja poskien punotus vaihtelee kalpeuden kera. Silmien
loiste tulee, kosteaksi, ikäänkuin uivaksi...
Hänen ympärillään kimmeltää tummanpunainen atlas ikäänkuin hämärän
pyhäkön himmeässä, uinailevassa valaistuksessa, ja milloin hän kohottaa
katseensa, kohtaa hän rouvan katseen.
Hän pitelee suonenvedon tapaisesti kirjan lehtiä, häntä äkkiä vilustaa,
hän näyttää olevan melkein pyörtymäisillään.
Rouva nojautuu enemmän selkäkenoon ja punoo hiuskiharoitaan sormiensa
ympärille.
Poika on ehtinyt Felixin päiväkirjaan. Kirjaimet karkeloivat hänen
silmiensä edessä, huoneen raskas ilma hämmentää hänen mielensä, hän
ikävöi ulkoilman raittiutta, viileyttä; hänen hampaansa kalisevat,
kuitenkin on hänellä kuuma. Ja hänestä tuntuu, että hänen on
huudettava ääneen tukehduttaakseen verensä suhina, joka panee
hänen korvansa soimaan, mutta sanat tukehtuvat hänen kurkkuunsa...
Hän on purskahtamaisillaan itkuun — hänen on ylen vaikea pidättää
kyyneleitään...
Rouva sulkee silmänsä kokonaan, silmäripset värähtelevät ja sieramet
vavahtelevat.
"Kuten suolavesi elvyttää haaksirikkoisen janoa, samoin elvyttää hänen
rakkautensa minun janoani'.
"Felix raukka", kuiskaa poika.
"Miksi? Hänen _täytyi_ kuolla",
"Täytyi kuolla?" Poika sulkee kirjan ja suuntaa katseensa rouvaa
kohden. Hänellä on ikäänkuin harso silmiensä edessä.
"Niin, olihan hänen rakkautensa ainoastaan unelma".
Rouva nousee hymyillen.
"Mutta mitä te muuten ymmärrättekään rakkaudesta, te, lapsi!"
Lapsi, ei, hän ei ole mikään lapsi; hänhän rakastaa, kuten mies,
rakastaa, tietäähän sen toinenkin, hänen täytyy se tietää.
Kas, kuinka hän kulkee hiljalleen lattian ylitse keinuttaen lanteitaan,
pyöreitä, tukevia lanteita. Ja keskellä huonetta kääntyy hän hymyillen.
Voiko joku muu nainen hymyillä noin? Noin viehättävän hurmaavasti,
kuten hän! Painaa ainoakaan suudelma näille huulille, jotka
hymyilevät... Pojan posket palavat, ja hänen huulensa ovat kuivat,
suonet hänen otsallaan paisuvat. Oi, kuinka hänen huuliaan kuivaa!
Rouva istuutuu puoleksi lepäävään asentoon tulen ääreen.
"Rakkauden täytyy elää", sanoo hän hiljaa, nähtävästi enemmän itsekseen
kuin pojalle. "Rakkaus on elämää — hänen rakkautensa oli vain unelma".
Hän vaikenee. Pojan korvat soivat, mutta huminan lävitse kuulee hän
rouvan sanat kuin oudon helinän jostakin kaukaa. Hän katsoo tätä
kohden. Tämä lepää leposohvalla, varaten kyynäspäähänsä, puoleksi
selällään, kaminin loimotuksen suudellessa hänen hiuskutrejaan. Kas,
kuinka valo liitelee edestakaisin!... Kunpa saisi vain nähdä hänen
silmänsä — niin loistavina kuin äsken... mutta hän on kääntänyt
kasvonsa poispäin ja tuijottaa tuleen... Kuinka poikaparkaa vilustaa,
ja koko ajan tuntee hän olevansa tukehtumaisillaan, ja on kuin julma
käsi puristaisi häntä kurkusta pitkillä sormillaan.
Mitähän, jos hän pakenisi? Ulos, pois, raittiiseen ulkoilmaan... tai
mitä, jos hän...? Ei, mahdotonta, hän ei tohdi, ei tohdi sitä...
Mutta hänen täytyy puhua. Tämä äänettömyys täytyy katkaista,
sitä ei voi sietää. Ja hetki hetkeltä, minkä se kestää, käy se
sietämättömämmäksi... eikä toinen puhu mitään, ei kerrassaan mitään.
Mutta nyt kääntyy hän ja hymyilee. Poika näkee hänet ikäänkuin sumun
lävitse, näkee hänet kaukaa, kaukaa... kaukana lepää hän hymyillen,
liekehtivä tulenloimo kasvoillaan...
"Niin, rakkaus on elämää", sanoo hän hymyillessään.
Ja vaikenee tuokion.
— Elämää.
— Elämää.
— Hengitystä ja elämää.
Se helkkyy uudestaan ja uudestaan kuin sammuva kaiku pojan korvien
huminan lävitse. Mutta — hänhän tarvitsi tuskin muuta kuin ojentaa
kätensä koskettaakseen toisen tukkaa...
Tämä katsoo häneen pitkään, nojaa päällänsä käsivarteensa ja sanoo:
"Lapsi."
Tuhansia hyväilyjä oli tässä ainoassa äännähdyksessä, tuhansia
suudelmia ja tuhansia hyväilyjä.
"Suuri lapsi te olette, suuri lapsi." Ikäänkuin poikaa viihdytelläkseen
silittää hän kädellään hänen päätänsä. Mutta poika tempaa hänen kätensä
luoksensa, ja höpisten joitakin sanoja, joita hän tuskin itsekään
ymmärtää, peittää hän hänen kätensä janoisten huultensa tuhansilla
suudelmilla... lapsiraukan ensimäisillä lemmensuudelmilla...
"Hengitystä ja elämää."