Taloon vei rinnettä alaspäin pieni sivutie, jonka molemmin puolin
rehottivat salavat ja joka oli täpötäytenään aika suuria kiviä,
jotta sitä myöten olisi ollut vaarallista ajaa vaunuilla; se muuten
ei pohjaltaan merkinnyt mitään, sillä tietä eivät koskaan vaunut
kulkeneet. Pastori Skeel ei pitänyt hevosia eikä vaunuja, ja milloin
hänen oli mentävä pitäjälle tai hänen vaimonsa ostoksille kaupunkiin,
täytyi heidän aina kulkea jalkaisin, jollei kirkkoherra tarjonnut
hänelle paikkaa vaunuissaan korvaukseksi niistä kotikasteista, joita
hänen toverinsa oli hänelle toimittanut. Kirkkoherra oli pyyleähkö,
mukavuutta rakastava mies, joka oli mieluummin valinnut pienemmän
yksikirkkoisen seurakunnan kuin toisen suuremman, jossa oli kaksi
kirkkoa, ja hän ei pitänyt kotikasteista. Sitä paitsi ei kuuron
Skeelin tarvinnut sentähden lyödä mitään laimiin: hänen grönlantilainen
virsikirjansa tuli kyllä vielä valmiiksi. Sentähden nähtiin aika
tiheään pastori Skeelin kumaran olennon täydessä virkapuvussaan
kulkevan pitäjälle ja kotiin pientä sivutietä salavain välitse ja
suurten kivien ylitse, milloin kastamaan, milloin myöskin viemään
jollekin köyhälle kuolevalle viimeistä lohdutusta. Ja milloin
hän näinikään meni pyhän virkansa tehtäviin, näytti hän melkein
onnelliselta, niin että kirkkoherran täytyi myöntää olevan melkein
oikeassa, kun hän, hieman erimielisenä lääkärin kanssa, arveli että oli
hyvä työ ajaa tämä kuuro mies koiranilmaan, lumipyryyn ja raesateeseen
ja kirvelevään pohjoistuuleen.
Muuten oli pastori Skeel melkein aina kotona. Hänen kuuroutensa rasitti
häntä eikä hän mielellään tahtonut olla kenellekään taakaksi. Siitä
syystä oli hän viime talvena sanoutunut irti L'homme-illoistakin, joita
hänellä oli ennen ollut kirkkoherran ja lääkärin kera. Oikeastaan
rakasti hän peliä, mutta hänen vaimonsa oli huomannut hänen olevan
toisille rasitukseksi. Niinpä päätti hän alistuvalla huokauksella
lähettää epuun lähimmäksi tiistaiksi, ja siitä pitäen tuli maanmittari
kuuliaisemmaksi kolmanneksi mieheksi.
Skeel oleskeli kotona kansatieteellisessä museossaan, kuten lääkärin
nuori rouva sukkelasti nimitti hänen asuintaloaan. Ja tosiaankin se
oli melkein museo, kummallinen kokoelma vanhanaikuisia, epämukavia
huonekaluja: tuoleja suurine korkeine selustoilleen; karkeatekoisia,
koleita kaappeja ensimäisen keisarikunnan aikana tavallisille
leikkauksineen; vanhoja kellastuneita kuvia piirteineen, joita
tuskin saattoi erottaa; kiinalaisia vääntösoittimia, joita eräs
hänen vaimonsa sukulainen oli tuonut Confuciuksen maasta mukanaan
kotiin; päivänvarjostimia ja natisevia rasioita, joissa aina
oli pienempi sisällään, ja kiinalaisen kaunottaren silkkipuku;
hiilipiirros merimiehestä, jolla olivat kiinalaiset silmät; rivit
pitkiä piippuja, joiden koppiin oli maalattu hullunkurisia päitä,
jotka olivat kuvaavinaan Napoleonia, Josefinaa ja Marecal Ney'tä.
Sitte kaikki grönlantilaiset esineet: haahkanuntuvamattoja ja
linnunsulista taiteellisesti tehtyjä viuhkoja; suuria linnunmunia
ja pehmeitä nahkoja; veitsiä ja talouskaluja, ja sitte kuva hänen
pappilastaan, joka oli puuhun leikattu pitkinä talvipäivinä
raanilampun valossa yhdellä ainoalla veitsellä; katto on irtonainen,
ja jos sen nostaa pois, näkee arkihuoneessa jokaisen esineen tarkoin
jäljennettynä oikealla paikallaan. Samoin kirkko penkkiriveilleen
ja saarnatuoleineen, vieläpä seinille merkittynä samat virretkin,
joita seurakunta lauloi hänen viime kerran saarnatessaan. Mikä
suunnaton, kärsivällisyyttä koetteleva työ laittaa tämä kaikki
tavallisella veitsellä! Ennen kaikkea, mitä lapsellista hartautta
vaadittiinkaan tämän tekemiseen! Niin, talo oli museo, mutta hänelle
ja hänen vaimolleen oli jokainen esine, yksinpä pienin linnunmunakin,
persoonallinen muisto. Sanankuulijat täällä ylämaassa olivat häntä
rakastaneet niin suuresti — mutta sitte tuli kuurous, ja nyt istui
hän täällä pienen tien varressa 300 riikintaalarin eläkkeineen ja
grönlantilaisine virsikirjoineen.
Hän oli eräällä pitkistä matkoistaan täällä ylhäällä lumen maassa,
missä reki kulkee milloin jäätyneen maan ylitse, milloin, kun saavutaan
vuonoon, jäätyneen meren ylitse. Hän tahtoi mennä muutamiin yksinäisiin
majoihin, uudisasutuksen eteläpuolelle. Oli jotakin uutta, että pappi
näinikään taivalsi jokaiseen eri majaan kertomaan hänestä, joka köyhiä
vapahtaakseen tuli köyhimmäksi ja pienimmäksi kaikista. Mutta pastori
Skeel teki niin... Eräällä näistä matkoista, hänen ollessaan vuonolla,
läksi jää äkkiä liikkeelle... Hänet pelastettiin, ja hän vaelsi myöskin
edelleen uudisasutuksen eteläpuolisiin majoihin, mutta kun hän palasi
kotiin, oli hänen kuulonsa melkein kokonaan mennyttä kalua. Hän olikin
viettänyt kahdeksan tuntia koko alaruumiiltaan peittyneenä jääkylmään
veteen.
Ja hänen vaimonsa kärsi nähdessään ijänikuista lunta, joka kimmelteli
ja välkkyi kuten tuhannet jalokivet. Hän oli tullut melkein sokeaksi.
Ja he vetäytyivät erilleen maailmasta kotioloihin, ja kukaan ei
tuntenut heidän kieltäymystään eikä ihaillut heidän uhriaan. Mutta sitä
eivät he kaivanneetkaan.
Lehtimajassa vihreine pöytineen ja vihreine penkkeineen on viileää.
Villit viinimarjapensaat ovat kasvaneet rehevästi ja varjostavat
tiheinä aurinkoa vastaan. Tänne menevät he sentähden iltapäivin...
Aamupäivä kuluu virsikirjan kääntämisessä; hän kääntää verkalleen,
eihän hänellä ole mitään kiirettä; ja kun virsi on valmis, lepää hän
kauvan sen jälkeen. Silloin ottaa hän usein käsille käsikirjotuksen,
pitkien tuntien hartaan työn, ja hän hiljaisesti iloitsee siitä, että
kaikki nämä ihanat laulut ovat nyt lauletut täällä ylhäälläkin pitkien
öiden maassa...
Vaimo puuhailee huoneessa ympärinsä, keittää ja laittaa ruokaa.
Tulee sitte ruok'aika, ja hän tuo ruuan pöytään — aina miehensä
yksinkertaisia mieliruokia, jotka muuten aikojen kuluessa ovat
vähitellen tulleet hänen omikseenkin.
Syötyään siirtyvät he lehtimajaan, ja pastori lukee ääneen. Hän lukee
yksitoikkoisella äänellä, siten kuin tavallisesti kuurot, jotka
näyttävät kuulevan oman äänensä ainoastaan epäselvänä muminana,
nukuttavana ja ilman vivahduksia. Mutta hänen vaimonsa mielestä lukee
hän aina yhtä kauniisti kuin silloin, kun hän heidän kihlausaikanaan
luki hänelle ensi kerran "Akselia ja Valborgia".
Väliin hän pysähtyy lukemisessaan ja kysyy yhtä ja toista. Hän
tietää aina, mitä toinen tulee vastaamaan, mutta hän kysyy kuitenkin
ainoastaan kuullakseen vastauksen, jonka arvaa ennallaan.
"Olipas se tuhma juttu, Jakob", sanoo vaimo.
"Mitä sanot?" kysyy toinen käsi korvalla.
"Sanon, että se on tuhraa juttu... sellainen ei minuun pysty"'.
Pastori nauraa. "Päätät kai meistä itsestämme, vaimo", sanoo hän.
"Mutta kyllä se kävi meiltäkin jokseenkin yksinkertaisesti. Sinut oli
helppo pyydystää, äiti".
Hän puhuttelee usein vaimoaan "äidiksi", siitä pitäen, jolloin poika
vielä eli — heidän ainoa poikansa, joka heidän täytyi haudata tänne
ylhäälle lumeen.
"Se ei ole totta, Jakob", sanoo vaimo ja punastuu. "Sinulla vain ei
ollut rohkeutta, ja minä tahdoin auttaa sinua..."
"Niinpä kyllä. Ja kun minä silloin poimin sen punaisen ruusun ja annoin
sen sinulle, suutelit sinä sitä muitta mutkitta..."
"No, niin, ja mitä sitte?"
"Silloin olimme kihlatut..."
"Oletko minulle siitä vihainen, Jakob?" kysyy vaimo veitikkamaisesti
aivan hänen korvaansa. Ja kun hän on kerran tullut niin lähelle, sulkee
mies hänen suunsa suukkosella.
Mutta pastori puhui totta. Hän oli ollut tytön isän apulaisena silloin.
Tyttö oli kaksissa kymmenissä, oli solakka ja vaaleaverinen ja virkeä;
hänen silmänsä säteilivät, ja hänen poskensa olivat punaiset, täyteläät
ja pyöreät kuin kypsät omenat. Ja hän, nuori apulainen, rakasti tyttöä
arasti ja tuskallisesti kuten lapsi. Pöydässä lukiessaan rukousta ja
kirkossa saarnatessaan katsoi hän ainoastaan tyttöön, ja usein pyysi
hän jumalalta anteeksi, että hän ajatteli enemmän Marien kauneutta kuin
oman sielunsa autuutta. Mutta hän ei tohtinut tyynnyttää rauhatonta
sieluaan kysymällä tytöltä ja pyytämällä hänen kättänsä...
Niin kohtasivat he eräänä päivänä alhaalla pappilan puutarhassa.
Tyttö kantoi käsivarrellaan koria täynnään puutarhamansikoita, jotka
hän aikoi viedä eräälle sairaalle. Mutta kun nuori pappi näki hänet
puistokäytävällä puutarhan alimmaisessa reunassa, pelästyi hän ja
tahtoi kääntyä takaisin. Tyttö oli kuitenkin nähnyt hänet ja huusi
hänelle — tuli sitte reippaasti käytävää ja käveli hänen rinnallaan.
Kuinka hän oli kaunis! Pyöreät kasvot, vaalea tukka, joka valui vapaana
korvien takana — suloisten, vaaleanpunaisten korvien — ja nenä, joka
oli pikkuruisen pystyssä, aivan pikkuruisen. Ja sitte hymy, joka
melkein aina leikki hänen huulillaan ja joka aina teki hänet niin
pelottavaksi.
Nuori pappi tahtoi sanoa jotakin — yhtä tai toista. Mutta hän ei saanut
suustaan yhtä eikä toista; kentiesi siksi, että hän todellisuudessa
tahtoi puhua vain _yhtä_ — ja tämä ei kohonnut hänen kurkustaan.
"Mitä te ajattelette?" kysyi tyttö heidän ollessaan keskellä käytävää.
"En mitään", sanoi toinen ja käänsi päänsä kokonaan pois, sillä hän
tunsi punastuvansa.
"Ette mitään", kertasi tyttö hymyillen ja vilkasi sivulleen, johon
toinen oli jäänyt seisomaan, repien ruusuja ja sirotellen niiden lehtiä
maahan.
"Mutta Skeel, tehän ryöstätte ruusut aivan ilman aikojaan..."
Toinen tuli yhä punaisemmaksi ja lakkasi yht’äkkiä.
"Niin..." sanoi hän koneellisesti.
"_Voihan_ ruusuja käyttää paremminkin kuin repimällä niistä lehdet
pois", sanoi tyttö ja hymyili yhä, sellaista veitikkamaista hymyä, joka
piili alhaalla suupielissä ja jota hän ei voinut hillitä.
"Niin", sanoi toinen ja kääntyi ikäänkuin jysäyksen saatuaan. "Voisihan
sitä, voisihan sitä..." Hän kompasteli sanoihin, painiskeli niiden
kanssa uudelleen ja avasi suunsa puoleksi... Mutta, ei, ne eivät
tahtoneet tulla esiin. Silloin jätti hän koko seikan silleen.
"Antaisit niitä esimerkiksi minulle", sanoi Marie, ja astui askeleen
esiin. Hymy oli nyt päässyt kokonaan valloilleen.
"Niin". Hän tahtoi kääntää pois katseensa, tahtoi katsoa maahan tai
taivaalle, ei vain tyttöön. Mutta tyttö veti hänen katseensa puoleensa,
ja hän kohotti sen arasti ja rukoillen.
"Niinpä tee se sitte", nauroi tyttö ja meni aivan hänen lähelleen ja
vaaleanpunaiset korvat punottivat paljo helakammin.
Poika taittoi ruusun ja ojensi sen tytölle vapisevin käsin. Mitä
ihmettä? Veikö tyttö sen huulilleen, suuteliko se hänen kukkaansa?
Niin — niin olivat he kihlatut. "Poimin ruusun", oli pastorilla tapana
sanoa, "niin, ja silloin oli hän minun..."
Illan suussa kävelevät he pienellä tiellä, vaimo kiertyneenä miehensä
käsivarteen. Alhaalla sillan luona istuutuvat he jäkälikölle ja
katsovat länttä kohden... iltaruskon punaamiin pilviin.
Näin kuluvat päivät valkoisessa talossa pienen tien varrella, kesien
ja talvien, talvien ja kesien yhä vaihdellessa. Ja toivottavasti kuuro
pappi ehtii päättää grönlantilaisen virsikirjansa, ennenkuin hänen
silmänsä sulkeutuvat.
Sillä on ainoastaan harvoja, jotka rakastavat työtä, mistä kiittävät
ainoastaan muutamat eskimot, ja jonka palkka on ainoastaan itsessään.