Onhan maailmassa monta hyvää ja kaunista asiaa, jonka puolesta on
puhuttu, ja hyvästikin puhuttu, ja jonka puolesta, sivumennen sanoen,
kyllä kannattaakin puhua. Yksi kehottaa työhön ja ahkeruuteen, toinen
voimakkuuteen luonteessa ja mielipiteissä, yksi muistaa isänmaata,
toinen kanssaihmisiä, kolmas yleviä ihanteellisia harrastuksia, niin,
on lukemattoman paljon jaloja pyrintöjä, joilla kaikilla on
kehottajansa ja saarnaajansa. -- Nyt olen minä sentään ollut
löytävinäni yhden hyvän ja kauniin asian, josta en ihmeekseni huomaa
ylistyspuheita pidetyksi. Uskoisitteko, hyvät kuulijat, että se on ilo,
joka näin on jätetty orvon osalle? Ilo juuri se on. Siitä sentään,
toisten hylkäämästä, tohdin minä nyt ruveta puhumaan. Tai en sentään
rupea suoraan puhumaan siitä. Jätän sen nyt aluksi hiukan syrjään,
saadakseni ensin tilaisuuden esittää erään uuden ja ehkä oudonkin opin,
joka on sydämelläni.
Olettehan aina kuulleet käskettävän: tulkaa hyviksi, ihmiset! Se onkin
oikea ja kaunis oppi. Nyt tahtoisin minä sentään muuttaa sitä oppia
hiukan: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi! -- Iloitkaa
ihmiset että te tulisitte hyviksi! Siinä se minun uusi ja outo oppini
onkin, jonka lupasin esittää.
Tietysti tämmöinen on vaikea ja työläs oppi. Elämähän on karua työtä ja
leipä on kovaa, missä on siis ilon sija siinä? Elämähän jännittää
meitä, aamusta ehtooseen, ja uudesta aamusta uuteen ehtooseen, ja niin
yhä olemme oman työmme eteen valjastettuina; kun yhden toimen jätämme,
on toinen jo edessämme odottamassa, elämämme on ikäänkuin yhtäjonoinen,
matalasti nouseva vastamäki, jossa ei ole huoahtamisen taipaletta, vaan
yhtäpäistä, jamaavaa, horrostuvaa längistävetämistä. Siinä vähitellen
muu ympärillä häälyvä elämä sakeentuu silmissä harmaaksi, ihminen
kohmettuu omaan työhönsä ja omaan pyrkimykseensä, tulee kuin
jännitykseen vedetty vieteri, jossa aina kytee sama pingottunut veto ja
sama levoton eteenpäin ahdistus, jota oman tehtävän pakko yhtäpäätä
pitää tunkevassa vireessä. Siinä riutuu mieli vähitellen tukalaan
nääntymykseen, ihminen jäähmettyy itseensä, ympäristö, toiset ihmiset
ja heidän elämänsä, maailman kaikki, ihmisen itsensä ulkopuolella
olevat ilot ja kauneudet, onnen ja onnettomuuden väreet, kaikki heleän
kirkasmielisyyden ja tumman kärsimyksen soitot juoksevat silmissä
yhdentekeväksi yksitoikkoisuuden viivaksi: ihminen uupuu
mustahaaveiseen sekavaan oloon, jota yhtähyvin voi kutsua itsekkyyteen
pimenemiseksi, kuin työhönsä ja tehtäväänsä vaipumiseksikin. Semmoista
on elämä ja semmoiseksi se ihmisen saa; -- ja sittekin sanon: iloitkaa
ihmiset! -- Totta semmoinen on työläs oppi.
Oletteko huomanneet: mitä suuremmassa pimeydessä ihminen on, sitä
herkempi on silmä havaitsemaan hienoimmankin valonheijastuksen? Missä
ihminen on uhkaavimmassa hädässä, siellä hän on nopein keksimään
pelastuksen tien. Jos elämä on tämmöinen, nurjin ja vaivuttavin, niin
väitän minä että niin se onkin ihmiselle paras. Jos se on nimittäin
tämmöinen, niin se itse jo tuskallaan ajaa meitä hakemaan lievitystä
tästä tuskastaan. Ja juuri tuskansa laadulla ehkä terottaa silmämme
hienommiksi löytämään sille oikean lievikkeen. Elämän piina, kuten
muistamme, on juuri siinä että se hiljalleen ja hiljalleen uuvuttaa
ihmisen pimeään valottomaan itsekkyyteensä ja vangitsee hänen
tehtävänsä ja tarkotuksensa ahtaitten yksitoikkoisten seinien väliin.
Mutta kun sen kerran tiedämme, niin silloin tiedämme pelastuksen
myöskin: pois, ulkopuolelle oman ahtautemme, hengittämään vapaan
maailman iloista leijaavaa ilmaa! Ihmisen ympärillä on suuri, vapaa,
värikirkas maailma liikkumassa ja elämässä. Siihen silmäys ja henkäys
sen leppeitä syleileviä ilmoja, ja elämän ilkeä taikaverkko on
puhkaistu! Meidän täytyy vaan osata aueta itsistämme elävälle
maailmalle ympärillämme ja kohta heltiää meissä valuisampi liikutetumpi
olo. Ettekö ole joskus, kun olette kohdannut jonkun parhaan ystävänne,
ja saanut unehtua puhelemaan hänen kanssaan, ei hänen eikä omista
asioistanne, vaan muuten vaan puhelemaan, mitä ilma mieleen tuo, yhden
hetken sitä, toisen tätä, mutta koko ajan kepeästi ja juoksevasti,
niinkuin se sattumalta puhuttu asia on sattunut värähtämään mielen
lävitse, ettekö semmoisen hetken jälkeen ole tuntenut oloanne ikäänkuin
viillytellyksi ja kevennetyksi. Semmoisia kepeitä ja huolettomia hetkiä
pitäisi ihmisen koettaa osata valmistaa itselleen. Ihmisen pitäisi
oveta osaamaan unehtua semmoisiin mielioloihin että hän niiden siivillä
voisi liukua oman elämänsä jännityksen ulkopuolelle. Siihen hän pääsee,
kun hän hetkeksikin osaa irrottaa mielensä omasta itsestään ja omista
pyrinnöistään ja osaa heittää valuisen avoimen katseen elämään
ympärillään. Sillä maailma on väriä ja valoa ja elämän liikettä, ja kun
jättää silmänsä sen näkyyn, niin kyllä sillä kiinnittämisen voima on.
Mutta ennenkuin unohtuneella sydämellä voi maailman näkyyn jäädä,
täytyy mielen olla herkän ja sulaneen, täytyy osata rakastavilla ja
liikutukseen syttyvillä silmillä syventyä elämän väräjöivään näkyyn.
Täytyy olla oppinut _iloitsemaan_ elämästä. Ilo nimittäin, se on
ihmisen hyvä enkeli. Sen leppeä käsi se on, joka ihmistä otsalle ja
sydämelle silittää, ja sulattaa hänessä kaikki jäykkyyden ja tukalan
jännityksen solmut. En minä tiedä, mitkä väräjävät sanat minä siitä
lämminsilmä ja rakas-silmä ilosta herättäisin. Ilo on rakastavan
sydämen avonainen kukoistus, ilo on hienon mielen puhdas liikutus.
Oletteko joskus oikein ilona ollut? Kun sydämenne heräsi helmenä teissä
ja värisi liikutettuna kauneutena ja rakkautena. Kun ihmiset teidän
ympärillänne tulivat teihin niin hellässä ja auenneessa ystävyyden
värähtelyssä, että koko olonne oli kuin suurta puhkeavaa kyyneltä,
jossa tuntemisenne värisi. Ettekö muista, kuinka silloin joka värähdys
elämästä ympärillänne oli kuin sisällistä kirkastumista. Semmoinen on
se hohtosilmä ja liikutusrinta ilo ihmiselle, sen koskettamana voi
hänen rintansa puhjeta maailman syväsilmäiseksi ja herkkämieliseksi
kuvastukseksi, ilossa väräjää ihmiseen hienoin liikutus ja kirkkain
tunne ja hiveltyin onnen aavistus.
Mutta mistä tämmöinen ylhäinen valutus ihmisen pimeässä sydämessä?
Maailma sen sytyttää, maailma itse. Maailmalla on tuhat värettä ja
välkyntää, maailma vapisee elämän rikkautta. Avaa sille silmäsi ja
rintasi, niin tulee se maailma ja tulvii sinuun ja virittää sinun
rikkaaksi ja riemuitsevaksi. Ei sinun tarvitse muuta, kuin että
hetkeksi jäät vapaalla ja valuisella huomiolla oman olosi ulkopuolelle
toisten oloa ja toisten elämää tuntemaan, ja kohta tunnet kuin vapaita
ja huolettomia ilmoja liiteleväsi. Siinä hiipii semmoinen lepuuttava
hyväilevä huolettomuus ihmisen ylitse, tuntee kiitolliseksi ja
vilkastuvaksi itsensä, kun jo onkin toisten kanssa, ja yhä herkemmäksi
ja avonaisemmaksi kukoistaa, kuta unohtuneemmin tähän oloon itsensä
osaa jättää. Ihmiset kun he keskenään ovat, ovat tointoisensa pelastus.
Tointoisensa kanssa yhdessä imevät he itseensä ilostumisen mehun,
tointoisensa hupina he itsekin kirkastuvat ja tuoreentuvat. Ja tämä on
suuri asia, että näin tapahtuu, sillä ainoastaan iloitsevassa ja
aukenevassa ihmisessä pääsee elämä puhkeamaan kukkaan ja kauneuteen,
vasta semmoisessa mielessä virkoavat puhtauden ja ylevyyden ja jalouden
henget. Ilo on ikäänkuin aurinko, joka saa ihmisen rinnan kukoistamaan.
Iloisessa mielessä valuiset henget vaikuttavat, siinä kaikki pyhät ja
pyhimmät tunteet virkoavat, siinä kaikki liikutuksen ja rakkauden
sävelet väräjävät. Ilosta voi puhjeta ihmisen sydämessä lähimmäisen
rakkauden hellä kukkanen, ilosta voi mieli puhtaaksi ja yleväksi
heijastua ja hengen heleätä kirkkautta janoomaan ruveta, iloitsevaan
rintaan isänmaakin elävänä ja lämpimänä tuntona värähtää, ilossaan
ihminen taivaan pyhyyteen ja uskon voimaan voi kasvaa, ilosta ovat
puhjenneet ihmisen kauniimmat näyt ja korkeimmat kuvat. O, ilo on
ihmisen rinnan hiljaisin ja hienoin ja kaunein liikutus, eikä ihmisellä
ole yhtään ylennettyä hetkeä, jonka sieluna ei ilo olisi!
Kun minä nyt siis sanon: iloitkaa ihmiset, että te tulisitte hyviksi,
niin enkö minä siinä sano rikasta ja kirkasta oppia! Leppeytykää,
sulakaa ja puhjetkaa iloisiksi, niin te tulette hyviksi
ja syvämielisesti onnellisiksi ja teidän sydämenne kumpuu
kajastelevahohtoiseksi helmeksi, jossa autuus päilyy. Ja lisäksi:
uskokaa tähän iloonne, ja pitäkää sitä elämänne suurimpana kalleutena,
älkääkä halventako sitä itsenne edessä pitämällä sitä joutavana ja
turhana leikkihaluna itsissänne, sillä siinä on sentään teidän rintanne
puhtain ja ylevyyteen pyrkivin halu teitä ohjaamassa, ja sille
kuuliaisina voitte te luoda taivaanne omaan rintaanne. Ilossaan ihminen
elää taivaan elämää, elää kirkkauden ja hengen ylevää ja sointuvaa
elämää, ilo on ikäänkuin ovi hengen valtakuntaan, ilossaan virittyy
ihminen sellaiseksi, että kaikki hyvät liikutukset häntä jalommaksi ja
puhtaammaksi ja korkeammaksi sävellyttelevät. Ainoastaan hyvä ihminen
iloitsee, ja ainoastaan ilossaan on ihminen puhtaasti hyvä.
Iloitkaa siis, ja uskokaa iloonne, käykää luottamuksella sinne, missä
näette ilon hengen teitä viittoilevan, ei se koskaan teitä pettävänä
kutsu, ettekä ilojenne puhtaita hetkiä ikinä kadu! Iloitkaa hyvät
ihmiset, pitäkää ilon kirkas-silmä pääskystä aina olallenne
visertämässä, iloitkaa ja laulakaa ja tanssikaa ja olkaa sointuvat ja
hyväsydämiset, vielä harmaapäinäkin hymyilkää ja olkaa ystävällisiä,
sitte te elämästänne lämpimän ilon tarhan teette ja oman mielenne
taivaaksenne kirkastatte. Minä päätän, kuten jo moneen kertaan olen
toistanut: iloitkaa ihmiset että te tulisitte hyviksi!