Kuka onnellinen on? Onko se hän, joka saa kuolla, vai hän, joka elämään
jää? Jos minä antaisin ensimmäisen liikutuksen kauniin kielen puhua,
vastaisin, hän joka kuolla saa, on onnellisempi. Mutta minä tahdon olla
rehellisempi, enkä vastaa niin, sillä elämäkin on ihana elää.
Elämä, mitä se on? Se on ihmeellisin ja salaperäisin asia maailmassa.
Ei elämä kaunis ole, sillä usein se lyö kammostuksella meitä, ei elämä
onnenlämmin ole, sillä usein se ottaa meidät kuin riutumus ja käärii
yksinäisyyden hädällä, ei elämä ylevä ole, sillä usein se antaa
jaloimman kuivata meissä ja usein se saa nousemaan kasvoillemme häpeän
tukalan punan. Mutta minä valehtelisin, jos minä sentähden sanoisin,
että elämä on meidän vaivamme ja ahdistuksemme. Sillä elämä ei ole
mitään tästä, ei se onnea ole, eikä onnettomuuttakaan, vaan se on me
itse, meidän olemisemme syvyys, meidän tuntemisemme, se on sekä
onnellista että onnetonta yhtähäävaa, se on kaikki, mikä tuntonamme
meidän itsemme lävitse käy, se on häpeän punaa ja mielen ylevyyden
heijastelua, se on onnellisen lämmintä hymyrusotusta ja se on kaivetun
ja särjetyn mielen nyyhkynää, elämä on kaikkea, johon kieli sanoja
löytää, se on jok'ikinen liikahdus, joka ihmisen mielessä värähtää,
hennoin ja hivelevin, tai painuvin ja katkerin. Kuulkaa, me, jotka
elämme, meidän rinnassamme kuvastavat kaikki elämän ja maailman värit.
Ajatelkaa itsessänne ja te tunnette, että teidän omassa rinnassanne
piilee sekä taivaan helein ja kuultavin hymy että tuskan jäykin
silmäntuijotus, teissä on sävel sulavinta ja liikutetuinta hyvyyttä ja
puhtaimmasti hengittävää sydämen jaloutta, mutta teissä on myöskin
pimeintä itsekkyyden hiivintää ja kavalaa kylmästipunnitsevaa
epäluotettavuutta, ei ole niin kirkasta eikä niin mustaa, josta teissä
ei ole värähdystä, ja jota te ette tuntisi, taivaan te voitte rakentaa
ja taivaan kuvata mielenne ihanuushyminöistä, mutta tuskan sijankin
voitte tuntea mielenne särkyvässä hädässä ja alhaisessa nääntymyksessä.
Niin soittaa elämä ihmistä.
Ajatelkaa, ihminen, joka elää, jonka elämä on niinkuin tulvinaan ja
loputtomasti soimista, ajatelkaa, ihminen voi kuolla. Ajatelkaa, rinta,
joka tällä tapaa voi elämässä väräjöidä, voi seuraavana hetkenä olla
sammuksissa. Minä en tiedä mitään ihmeellisempää. Miksi on tänään
kaikki väräjävää liikettä ja ikäänkuin loppumattomiin kajaavaa ilo- ja
surusäveltulvintaa, ollakseen huomenna yhtä vaiennutta ja äänetöntä,
kuin jos ei sitä ikinä olisi ollutkaan? Mieli seisahtuu tämän edessä.
Meidän elämämme, tuo tuhannesti, pienimmästi ja suurimmasti väräjöivä
sävelmaailma on ikäänkuin seisahduttavan kuoleman halaama. Elämä sammuu
hetkessä kuolemaksi, äänettömäksi, äärettömäksi. On ikäänkuin olisi
käyskellyt lumopuistoa, jossa kukkaset kimaltelivat kedoilla, puut
koreilivat hohtelevissa lehdissä ja kirjavissa kukkasissa ja jossa ilma
heläjöitsi lintujen laulusta ja leikkiväin lapsien äänistä, ja sitte
yht'äkkiä astuisi sen puiston iloisesta häilynnästä ja helinästä ja
havaitsisi että se lumopuisto onkin vaan pieni kangastus-saari
äärettömän äänettömän meren sylissä, joka on niin laaja, ett'ei taivaan
kansikaan jaksa levittäytyä sen pimeää pintaa rajottamaan, ja niin
liikkumaton ett'ei ainoakaan aalto häily sen rannattomalla pinnalla,
havaitsisi vielä että se saari on vaan kangastus-saari sillä
äärettömällä hengettömällä merellä, jonka saaren heleä liikkuva elämä
joka silmänräpäys hupenee silmäin edessä sen meren liikkumattomuudeksi,
toiselle taholle taas hulmuten uuteen elon ja ilon rusopilveen. Ettekö
näe sitä syvää kirkastavaa kajastusta, jonka äänetön, suuri, iäisesti
vaikeneva kuolema elämälle antaa! Elämä, kirkas ja kukoistava, sille
heittää ympäröivä kuolema ihmeellisen, salaperäiseen hohtoon herättävän
valaistuksen. Ikäänkuin joskus sameassa synkässä myrskyilmassa, kun
joku yksityinen auringonsäde sattuu puhkaisemaan raskaat pilvet,
jollekin yksityiselle puulle lankee merkillinen, salaperäisessä
heleydessä väräjöivä valaistus, samoin kasvaa elämäkin ympäröivän
kuoleman kalveessa nähtynä ikäänkuin itsestään hohtavaan,
sateenkaareisessa gloriaheleydessä loistavaan kirkkauteen. Tuo lämmin,
värjyvä, joka solun vihannoitsemaan saattava elämä, tuo, joka joka
silmänräpäys täyttää ihmissydämen olemisen sykähtelyllä, tuo, joka saa
ihmisen olon olemaan kuin tulvillaan olevan virran, jossa koko oleminen
yhtä haavaa läikkyy ja liikkuu ja peilautuu, tuo elämä, joka aina on
täytenä, missä se on, eikö se ole salaperäinen ja selittämätön ja pyhä,
kun sen huomaa kuoleman sylistä esiin kirkastuvana. Miksi on
äärettömän, iäisen kuoleman keskellä sen synkeyden taustalta ihanasti
ja selkeästi esiin leimuva olemisemme ilon ja tuskan loisto? Kun sitä
ajattelee, niin hartaudella jää ihmettelemään omaa elämäänsä. Meidän
koko olemisemme on ihmeellisintä ja salaperäisintä ja selittämättömintä
siinä kun se kuoleman yllä ihanana loistovärisenä kangastuksena häilyy.
Kaikki mielemme liikutukset ovat ihmettä. Ilo ja sulanut onni, joka saa
mielen päilymään ja rauhassaan hymistelemään, rusottava lämpö, joka
kutoo itsensä ihmisen sydämen ympärille, ja saa mielen aaltoamaan
hiljaisena autuaana keinuntana, pusertava jäykkä tuska, joka vetää suun
ympärille kärsimyksen piirrot ja saa mielen nääntymään, kaikki ne ovat
ihmettä, jos niitä oikein osaa kuolemaa ajatellen katsoa. Elämä on
puhjennut kuoleman keskeltä, elämä, rikas, soiva, kukkasissa ja
auringossa riemuitseva elämä virkoo äärettömän sammuneen kuoleman
keskeltä, kun sen ajattelee, silloin huomaa elämän hennoimmassakin
väräjöinnissä ihmeen, jonka tunteminen seisahduttaa sydämen. Tässä
valossa katsottuna on elämällä joka hetkessään, joka tunteessaan iäinen
merkitys, tuntee elämässään itsensä kuin juhlallisessa ylhäispilarissa
temppelissä, jossa kaikki, mikä herää silmään, värähdyttää mielen
pyhään ja ylennettyyn hartauteen. Elämän joka silmänräpäys on syvä,
jokainen tunne ja jokainen mielen värähdys on ihmisen olemisen
syväsisältöistä jumalanpalvelusta, jokainen eletty hetki, jos sen
oikeasti osaa nähdä, herättää hartaaksi ihmisen. Elämä on ihmeellisintä
ja rikkainta, elämä pitää elää hartaalla ja syvällisellä mielellä. Niin
arvokas ja merkillinen on jokainen elämän hetki, että se pitää elää
samalla tunteella kuin harjottaisi salaperäisintä ja pyhintä
jumalanpalvelusta.
Alussa kysyin, kuka on onnellinen. Nyt voin siihen vastata, hän, joka
on elämän elänyt, hän, joka on ilon ja surun rikkautta sydämessään
soitellut, hän onnellinen on. Onnelliset me, joille elämän suuri ja
syvä lahja on annettu, onnelliset sittekin, vaikka se joskus sammuu!
Sillä me olemme kerran saaneet soittaa olemisen rikasta näkyä
itsissämme, ja kun kerrankin on saanut koko itsessään soida, niin
palkitsee se vaikka iäisen vaikenemisen jälkeenpäin.