TOTUUDESTA.

Mikä on oikeinta ihanteellisuutta? Rakastaa totuutta. Rakastaa totuutta

yli kaiken. Yli kaikkien kauniiden valheidenkin.

Ihmisen rikkain riemu on riemu totuudesta. Ihanaa on kuulla totisesta

tunteesta ammennettuja tosia sanoja, vielä ihanampaa on omasta

rinnastaan tavottaa todet sanat. Ei mikään muu sanottunaan

täydellisesti tyydytä ihmistä, kuin selkein totuus. Kun puhun totta,

puhtainta ja paljainta totta, silloin puhun kauneimmasti ja syvimmin

vaikuttavasti, ja minun joka sanani ansaitsee kuulemista.

Totuus on kaikessa kauneinta. Totuus on kaikessa jalointa. Jos olen

tosi aina, tosi puheissani, ja, mikä merkitsee vielä enemmän, jos olen

tunteissani tosi ja uskallan nähdä ne tosina, silloin ansaitsen olla

ihminen, maailman ihanin ilmestys. Ei ikinä ole puhuttu pysyvää

runouden sanaa, ei ikinä lausuttu sydäntä avaavaa ajatusta, ei ikinä

tehty tekoa, joka olisi jokaiselle ihmiselle ilmestynyt suurena ja

pysyvänä, ell'ei sitä sanaa tai tekoa ole lausuttu tai tehty täydellä

sydämen uskolla, täydellä totuuden palavuudella. Kaikki pysyvä

maailmassa on pohjattu totuudelle.

Totuus on sydämen palavaa uskoa siihen, mitä tekee tai sanoo. Jos minä

olen pyhästi sytyksissä jostakin tehtävästä, jos minun koko oloni

leimuu tahdosta tehdä se, jos minä sitte saan suorittaa sen tekoni

puhtaasti ja suorasti sisäisen tahtoni mukaisesti, silloin teen totisen

teon, jonka tekeminen on olemiseni riemu, ja joka tehtynä on kuin osa

minua itseäni. Jos olen kypsynyt johonkin tunteeseen, joka ikäänkuin

kirpoo olemukseni keskeltä, jos se tunteeni selkee sanoiksi minussa, ja

minun onnistuu puhua ne sanani muuttamattomina toisille, silloin kylven

totuuden sanomisen riemussa, ja minusta tuntuu kuin omissa sanoissani

olisin synnyttänyt itseni iäiseksi.

Totuus on ihmisen palavan itsensä toteutusta. Ainoastaan jos teko

suorasti lähtee ihmisestä itsestänsä, ainoastaan jos sana on paljaasti

ja ainoasti tunnetta, ainoastaan silloin tuntee tehneensä totisen teon

ja sanoneensa totisen sanan. Kun ihminen teoissaan tai sanoissaan on

rehellisesti ja välittömästi saanut vuodatetuksi itsensä esiin, silloin

on hän tyydytetty niiden tekemisestä tai sanomisesta, ja silloin hän on

varma niiden totuudesta.

Mutta semmoinen totuuden sanominen ja totuuden tekeminen vaatii pyhintä

itseensä syventymisen hartautta. Ihmisellä, ollakseen teoissaan ja

sanoissaan toden, täytyy olla semmoinen elävä tunteen voima että hän

voi tuntea itselleen havaittavasti. Ihmisellä täytyy olla niin voimakas

sisäinen elämä, että se itse liikutuksissaan astuu hänen havaintoonsa,

silloin on hänellä omassa itsessään aina varma aines lausuakseen tai

tehdäkseen totta. Kun osaa välittömästi havaita ja välittömästi

noudattaa tunnettaan, silloin voi ihminen olla tosi koko olossaan.

Mutta tämä ei ole joka ihmisen voimassa. Useimmat ihmiset ovat liika

heikkoja voidakseen sanoissaan ja teoissaan tavottaa oman itsensä

alkuperäistä totuutta. He kadottavat oman itsensä havainnostaan,

ennenkuin voivat tarttua siihen, eikä heillä sentähden ole itsessään

varmaa pohjaa, jolta voisivat tavottaa totisten sanojen ja totisten

tekojen aineksen, ja heidän tunteensa ja puheensa jäävät löyhiksi.

Ainoastaan syvä ja voimakkaasti elävä ihminen voi totisesti tuntea

itseänsä ja voi sen tuntemuksensa toteuttaa ulkopuolelleen, ja

ainoastaan tämmöinen ihminen voi sanoa tai tehdä totta. Semmoista totta

että se jokaiselle toisellekin ihmiselle paljastuu totena. Jokainen

ihminen on nimittäin sisällisessä tuntemuksessaan sama, ainoastaan että

tämä sisällinen tuntemus toisella elää voimakkaammaksi kehittyneenä ja

tietoisammaksi viljeltynä, toisilla taas uinuu havaitsemisen

ulkopuolella ja ainoastaan odottaa herätystään ja sitte vähävähäistä

selvätuntoiseksi viljelystään. Kun Plato sanoi että ihmisen ajattelu on

ainoastaan unohdetun uudestaan muistamista, tarkotti hän juuri tätä.

Ihmisen ajatukset uinuvat kaikki hänessä itsessään, ne tarvitsevat vaan

herätystä hänessä, virvotakseen hänen tunnettavikseen. Ihmiselle ei

ikinä voi antaa ajatuksia, mutta hänen voi herättää niihin, kuin

hänellä jo salassa on. Tämä herätys voi tapahtua ainoastaan sillä

tavalla että itse hakee omat ajatuksensa, niinkuin ne tunnossa elävät

ja virvottaa ne, tuntoansa tarkemman ja tarkemman huomion alle

pakottamalla, yhä syvemmissä ja salaisemmissa yhtymissään

havaintoonsa, sen havaintonsa koettaa sitte kuvata tarkimmissa ja

oikeapiirtoisimmissa sanoissa; siitä kuvauksesta voi jokainen toinen

ihminen, joka itsessään on samalla tunto-olemuksella varustettu, sen

kuvauksen holhoomana edetä syvemmälle itsensä ja ajatustensa

havaitsemisessa ja tulee siten viljellyksi herkempään itsensä

tuntemiseen. Tästä selkenee, miksi kaiken ajatuskuvauksen aina täytyy

olla lähteneen todesta tuntemuksesta ja olla todesti esitetyn.

Ajatusesityksen täytyy nimittäin toteutua jokaisessa lukijassa. Mutta

ennenkuin se tämän voi tehdä, täytyy sen olla varmasti tunnetun ja

varmasti esitetyn mielentilan kuvan, silloin vasta voi se herättää

saman mielentilan lukijassa, silloin vasta voi se kypsyttää taimen

samallaiseen ajatustuntemukseen lukijassa ja siten voimistaa hänen

itse-havaitsemistaan ja viljellä hänen henkeänsä tietoisammaksi.

Ainoastaan oikeasta totuuden metallista muovaeltu sana voi helähtää

saman soinnun hereille sitä sanaa kuulevassa ihmisessä, ainoastaan jos

se sana todella on ihmistuntemuksesta kirvonnut, voi hän sen omassa

ihmistuntemuksessaan läsnäolevana havaita. Ell'en voi sanoihini valaa

tunnetuinta katsomustani, ei kukaan siitä sanastani myöskään voi mitään

katsomuksen tunnetta saada itseensä, ja semmoinen sanani liukastuu ihan

tehottomana ja kuolleena jokaisen ihmisen ohitse.

Saattaa kyllä rakennella kauniilta kangastelevia sanaryhmiä, saattaa

kyllä teeskennellä kaunistettuja tekoja, ne eivät kuitenkaan ole muuta

kuin tuulesta ja tuuleen haamuiltuja, joll'eivät ne suorasti ole

ihmisen varman tuntopohjan esitystä. Ell'ei sano ja tee kaikkea

suorastaan itsensä pohjalta, silloin sanoo tai tekee ainoastaan kevyitä

tuuleen fantiseerattuja ilmalinnoja, jotka kuin kokeen päälle

haparoiden ovat sattuneet muotoonsa, ja joilla ei ole mitään esitys- ja

kuvausmerkitystä takanaan, ovat ainoastaan tyhjiä kuolleita

yhteensattuneita sanoja, jotka eivät mitään kuvaa, koska niitä

puhuttaessa ei ole ollut mitään kuvattavaa, eikä kukaan niitä lukeva,

tai niitä näkevä voi niistä löytää mitään, joka valaisisi häntä itsensä

ja tuntemisensa ylitse, ja joka sytyttäisi hänet itseänsä tuntemisen

ihanalla riemulla.

Suorasti omasta tuntemuksesta täytyy sanojen olla vuodatetun, ollakseen

vaikutuksesta. On kyllä totta että puhutaan ja kirjotetaan paljon

toisenkaltaista. Se lähtee siitä, että ainoastaan harva on edes siinä

määrässä kehittynyt, että olisi tullut tuntoon tämän sisällisen

ajatushavaintonsa kehityksen välttämättömyydestä, he eivät edes ole

tulleet tuntoon siitä sisällisen tuntemustilansa olemassaolostakaan, ja

jos he lukevat jotakin, eivät he siinä lukiessaan palaa itseensä ja

itsensä pohjalta tunne sitä lukemaansa todeksi, he lukevat ainoastaan

aikansa kuluksi, ihan kuin leikkisivät jotain seuraleikkiä tai

laskisivat pasiansia. Lukeminen on ulkonaista ajankuluksi askaroimista

heillä, eikä heille ole mistään merkityksestä onko kirja, jota he

lukevat tosi vai teeskennelty. Se on tämmöistä lukemista varten kuin

syntyvät kaikenmoiset merkityksettömät kirjat, jotka toisinaan ovat

lävitsensä teeskenneltyjä ilman yhtään ainoata tuntevasta ihmismielestä

tavotettua ja tuntevaa ihmismieltä avaavaa sanakuvaa. Jos jokainen

ihminen lukemisessaan ainoastaan hakisi itseänsä totiseen ja syvempään

itsensä havaitsemiseen virvottavaa lukemista, jäisi hyvin paljon

kirjoja lukematta, ja sitte kirjottamattakin. Voi siis kyllä olla

kirjallisuutta, joka ei ole totta, ja jota sentään luetaan, minä väitän

ainoastaan että yksin se kirja, joka on totta, on totisesta ja

pysyvästä arvosta.

Mutta juuri se että useimmat ihmiset eivät ole löytäneet sitä sisäistä

lukemustapaa, josta välittömästi tunnettavasti paljastuu, mikä sana on

totta, mikä ei, tekee että se mikä sisäisesti on ehdottomasti varmaa ja

totuuden kullalle helähtävää, ei aina jokaiselle ihmiselle näy itseään

todistavan selkeästi, ja että ihmiset niin usein harhailevat

kaikenmoisten tekokultaihanteiden pettäminä. Jos olisi jokaisessa

ihmisessä sisällisyys valveilla, eivät totisesti kaikki merkilliset

kauniiksi tehdyt valheet niin helposti voisi hourata mieliä, herkkä ja

lahjomaton itsekuulustelu voisi aina helposti kuulla valhetunteen

niiden koristehelyn takaa. Tavallinen, syvempää tuntematon mielenlaatu

voi aivan helposti joutua valhe-ihanteellisuuden huikaisemaksi. Kun

esityksessä kaikki on hyvinpäin tarkottavaksi silotettua, kun siinä

kaikki kevyen pinta-ihmisen kevyet pintaliikutukset tulevat

tarpeellisella tavalla helmitetyiksi, kun se, jonka elämä on ollut

köyhäin varojen itselleen riistämistä, saa semmoisessa esityksessä

lukea ne kauniit jalomielisyysliikutuksensa, jotka hän tunsi, kun hän

kerran antoi 25 markkaa köyhälle vaimolle, kun siinä kaikki on

pintapuolisinten, ilman sisällistä ymmärrystä kuvattujen

mielialarefleksien esitystä, silloin saattaa varsin helposti enimpäin

ihmisten edessä esiintyä ylevyyden ja jalouden ja kauneuden apostolina.

Mutta jos sitävastoin tohtii paljastaa ihmisen ihmisenään, ainoana

ihanuuden vaatimuksenaan se että esittää tuntemaansa totta, silloin

saattaa monelle tuntua loukkaavalta ja olemisen kauneutta viottavalta.

Hyvin monelle ihmiselle voi esm. Topelius sentimentaalisessa

tunteilussaan, joka enemmän katsoo kaunistelevasti, kuin kauniisti ja

suuresti elämään, ja joka matalain ja pintapuolisten kauneus- ja

siveys-tunteiden ihannoimisellaan näyttää helposti voivan unnuttaa

kokonaisen kansan syvästä ja rehellisestä totuuden rakkaudesta, hän voi

monelle näyttää totisemmasta ihanteellisuudesta syttyneeltä, kuin esm.

Nietzsche, joka palaa elävintä totuuden pathosta, ja jonka joka sana

rehellisyysliekissään on ihmisen omantunnon heränneeksi tulistamista.

Löyhiin, tyhjänfantastisesti, tai keveän satunnaisesti muodostuviin,

hiukan tunteileviin ajatusyhtymiin voi vähän jokainen sisällyksettöminä

ajankulutushetkinäänkin itsensä jättää, syventymiseen ja jokaisessa

uudessa ajatuksenaukenemisessa yhä syvempään kamppailevaa esitystä

seuraamaan tarvitaan totista, sisäisimpään totuuteen koko henkensä

voimalla taistelevaa mieltä.

Ainoa oikea tapa ja ainoa tyydyttävä tapa, jolla pitää sanottavansa

esittää, on siis esittää se todesti, tosimpaan ilmaisuun

kamppailevasti. Ei ikinä saa tyytyä ennenkuin siihen sanaan, joka

suorimmasti on oman mielialan paljastus. Totuus on se, jonka koko

olonsa hetkellisessä pyhässä hartaudessa tuntee, ja totuuden lausuu,

kun muuttamatta ja tarkasti kypsyttää sanaksi tämän tuntemuksensa. Näin

lausuttu tuntemus on ihana sanaksi muodostaa, ja kuultuna herättää se

totista iloa. On sanomattoman ihanaa kuulla sanoja, jotka tarkasti

kuvaavat syvällisen mielen sisällisiä tuntemuksia. On ikäänkuin

valaiseva säde yht'äkkiä loistaisi syvälle sydämeen niitä lukiessa, ja

ikäänkuin sen valossa yht'äkkiä näkisi kaukaisiin ennen hämäryydessä

uinailleihin perspektiiveihin mielessään. Tuntee ihanasti sen että

semmoinen tuntemus on ollut ihmisen voimassa sanoiksi haahmota, vielä

väkevämpänä herää riemu siitä, että omassa itsessään tuntee sen syvän

sanan todeksi todistuksen. Ainoastaan se ilo on tätäkin iloa korkeampi,

jonka tuntee kun itse on onnistunut lausumaan toden, todeksi koko

olemistuntemuksellaan takaavan sanan. Kun siinä on hautonut ja hautonut

tuntemuksensa yllä, tavottanut ja tavottanut sitä tyhjentävää sanaa ja

se vihdoin kirpoo sanottavan asian keskeltä kuin vapahtava aurinko,

silloin hyökyy niin voimakas ilontunto mielessä, että melkein tuntee

aistittavaa nautinnossa vapisemista. Kun tuntee itsensä toteutetuksi

lukemassaan, tai kun sanoissaan on mahtanut paljastaa sisäisen

tuntemuksensa, silloin on ihmisellä kummallakin kerralla ihana tunto

kuin olisi hän tehnyt virkistävän sukelluksen ihanamman ja

täydellisemmän olemisen lähteeseen.

Ainoastaan jos sana on lohkaistu persoonallisuudesta, jonka lävitse

olemisen tuntemus elävästi tunnettuna virtaa, ainoastaan silloin se

sana on sana, joka vapahtaa ihmisen itsensä tuntemiseen. Lausunnan

totuus riippuu lausujan persoonallisuudesta, jos sana on tulistettu

lausujan elämäntunnolla, on se tosi ja itsensähavaitsemiseen herättävä,

ell'ei sitä elämänjuurta siinä tunne, on se vaikutukseton. Ei edes

tarvitse uskoa sanomuksen ulkoiseen olemisen selitykseen ja

ulkonaisesti toteutettaviin johtopäätöksiin, silti se sanomus voi olla

tosi ja totuuden havaitsemisella rintaa liikuttava. Minä en usko

kirjaimellisesti Nietzschen lauseihin, mutta minä uskon siihen henkeen,

joka on synnyttänyt ne lauseet, sanoissa havaitsen minä sen

elämäntuntemuksen, josta ne sanat ovat vaan tulvahdusta, ja tunnen

tyydytyksen sen totisesti tuntevan hengen tuntemisessa. Minä tunnen

Nietzscheä, en pintapuolisella punnitsemisella ajattele Nietzscheä, ja

siten saan minä Nietzschessä välittömästi häilyä väkevän, olemisen

syvyyksiä tuntemaan vaipuneen hengen tunneaalloissa ja siitä herätä

syvätuntoisemmaksi itsekin. -- En minä ymmärrä sitä, että muulla

toivolla lähestytäänkään filosofia. Epäilen että ne ihmiset, jotka

filosofiassa etsivät selväpiirteistä ja käytännöllisesti todeksi

havaittavaa olemisen selitystä, että ne eivät etäisimmästikään kykene

filosofiseen ajatuskantaan. Ensimmäinen ja ainoa ehto ollakseen

filosofi on se että elävästi ja täydellisesti havaitsee, että koko

olemisemme on jokaisessa silmänräpäyksessään salaperäisintä, jota

täydellisesti käsittämään ei kukaan olevainen voi kirkastua samalla

olemisestaan häviämättä, ja että ainoa filosofinen suhde siihen on

resigneerautua sitä raittiin käytännöllisesti selittämästä. Sokrateen

lause että filosofin ainoa syvempi tieto toisten ihmisten rinnalla on

se tieto, ett'ei ihminen tiedä mitään, on vieläkin ainoa filosofista

mieltä osottava kaiken tiedon lopputuntemus. Me olemme ja elämme

äärettömän ihmeellisyyden keskellä, jossa me itse ja kaikki

ympärillämme, pieninkin on selitysvoimamme ulkopuolella. Ainoa

tuntemus, joka kerrallaan voi herättää ihmisen filosofiksi, on

kerrassaan kaikessa merkityksessään ja kaikessa elävässä valtaavassa

totuudessaan havaita tämä. Filosofin sanoissa ei ollenkaan ole

merkityksestä, minkä hän sattuu puhumaan elämän ulkonaisesta

rakenteesta, hänen sanojensa ainoa ihanuus ja totuudenvoima on siinä

että hän niissä paljastaa ihmisen tunnon salaperäisen elämän keskellä.

Ei ihminen vaadi tietoa yleensä, ihminen vaatii tietoa siitä, mitä hän

ihmisenä tietää voi. Muistan harvoin tunteneeni voimakkaampaa

ihastusta, kuin lukiessani Pascal'in lauseita ihmisen tuntemusvoimasta

iäisyyden ja äärettömyyden edessä, niissä sentään ei ollut muuta

sanottuna kuin ihmisen huimaistu huikaistu tunne niiden edessä, ihmisen

voimattomuus tunkea niiden kokonaiseen ymmärtämiseen, mutta juuri tämä

ihmisen elävä tunnettu tunne ihastutti minua ja antoi minun niiden

sanojen edessä tuntea sitä samaa iäisyyden huumausta. Ei vaadi tietää

asiaa, vaatii tietää ihmisen tunnesuhteesta siihen, ja sen tunnesuhteen

vilpitöntä ja oman tuntemuksen valossa oikeaksi havaittavaa esitystä.

Jos syvän ihmisen tuntona tunnen, että ihminen ei voi tuntea maailman

kaikkeuden olemis-selitystä, ei ikinä voi ihmisenä siihen vajottautua,

silloin olen siitä kysymyksestä rauhassa. Enempää kuin en siitä tule

toivottomaksi että maailmassa elävänä olen painovoimalla maahan

sidottu, enempää ei sekään minua lannista, että havaitsen

ihmisenäolemisen asettaman rajan tietämiseni mahdollisuuksille. Ainoa

vaatimukseni on vaan että jokainen sana, joka näissä kysymyksissä

puhutaan, on ihmisen sielussa tunnettu ja tunnettava. Tarkotan, että

filosofin sanoissa pitää saada tuntea tunteva ihminen läsnä, tunteva

ihminen, joka jokaisesta sanastaan vastaa koko tuntevalla

persoonallisuudellaan. Pitää saada uskoa filosofiin, pitää hänen omasta

havainnostaan ammentamansa esityksensä avulla herätä yhtä syvällä ja

voimakkaalla selvyydellä nähtyyn itsetuntemuksen havaintoon. Filosofin

esitys, jossa hän paljastaa itsensä, on minulle niinkuin peili, jossa

minä näen itseni, ja hänen olemisentuntemuksensa on hereillä

minussakin, kun minä sen esitystä itsessäni tunnen. Filosofi vahvistaa

ja syventää ihmisen itsetuntemusta, ei lisää hänen tietojaan, vaan

herättää tietoisaksi hänen persoonallisen olemisen tuntemisensa.

Filosofin sanojen pitää olla persoonallisesti tosia, ja ihmisen

itsetuntemuksessa tosille kajahtavat, silloin ne vahvistavat jokaisen

ihmisen sisällisyyttä, ja silloin jokainen niissä sanoissa löytää

sisällisen olemuksensa toteutuksen ja rauhan.

Totuus on siis esitettävän asian totista tuntemusta ja sen

tuntemuksensa oikeata esitystä. Jos esityksessä tämä tuntemus astuu

selvänä esiin, silloin tuntee sitä sanoessaan voimakasta sanomisen

iloa, ja silloin sitä kuulevakin ilostuu senkin asian sanotuksi

kuulemisesta. Hän, joka näin tahtoo puhua, ja hän, joka on oppinut

tällaista kuulemaan, heille on totisesti ja vilpittömästi sanottu sana

korkeimmasta arvosta, he vaativat aina tunnon mukaisen toden sanan

huolimatta siitä, soveltuuko se sana ulkonaisen yhteiselämän suhteihin,

vai ei. Ainoastaan tosi, totisesti tunnettu sana on arvosta heille,

eivätkä he sanan arvoa ikinä sen muussa merkityksessä punnitsekaan,

kuin tässä sen absoluuttisessa totuusmerkityksessä. Ollakseen heille

pätevän, pitää sanan olla suoraan tuntemuksesta kasvaneen, ei ainoakaan

syrjäkatsaus siihen, kuinka se yhteiselämän suhteihin saattaa soveltua,

saa heikentää sitä sen todessa tunteen tulkitsemisessa. Ainoastaan

itsestään, omasta sanoihin tulistetusta tuntemuksestaan pitää

säkenöityttää sanansa esiin, jos tahtoo niille totuuden arvon;

empimättä ja arvelematta täytyy antaa niiden leimuta esiin, silloin

ainoastaan välähtelevät ne totuuden kultana.

Ihana on semmoinen totuus, arvelematta, seurauksiaan säikähtymättä

itsensä asettava, ikäänkuin jumalan sanana ehdottomalla

itsekylläisyydellä olemiseen puhkeava, josta kuin elävästä itävästä

organismista voi puhjeta koko uusi ajatusten maailma. Semmoinen totuus,

ikäänkuin ihmisen itsensä ajatukseksi synnytys, tai ikäänkuin hänen

sisimmän olemuksensa sanaksi vanginta, on ainoa ihana sanonta, on ainoa

ihmistä tyydyttävä sanonta, on ainoa, jota kuullessa ihminen tuntee

kuin olemuksensa toteutuvaksi. Totuus, totuus, joka ei ole muuta kuin

totuutta, paljasta palavaa tunteen totuutta, se on ihaninta. Ei

yksikään tekokaunistus tee sanottua ihanammaksi kuin se että se on

tosi, kokonaisesti tosi, silloin se loistaa kuin itsevaloisena

aurinkona ja kaikki muu siinä hukkuu sen totuuden loistoksi. Kaikki

kaunis, kaikki ylevä ja jalo, kaikki pyhyydellä värähdyttävä ei koskaan

ole muuta kuin totuutta, hartaimman tunnon hartaimmasti sanomaa, ja

kaikki ne ovat vaan totuuden säteitä meille, joissa totuuden aurinko

loistaa eteemme.