WILHO. Kuulkaa, armas Hilma! Onni tuottaa rohkeutta. Yritykseni on
onnistunut, ja se minua on kehottanut vielä rohkeampaan yritykseen.
Voimmeko näkymättä päästä puutarhaan?
HILMA. Voimme kyllä, minun kamarini kautta, pieniä rappusia myöten.
WILHO. Onko teillä puutarhanportissa avain?
HILMA. Se tavallisesti riippuu tädin kamarissa, kirjahyllyn vieressä.
WILHO (näyttää avaimen). Onko se tämä?
HILMA. Se on.
WILHO. No sitte olen arvannut oikein. Tämä avain on antanut minulle
ajatuksen tuumihini. Paetkaamme yhdessä!
HILMA. Houreksitteko, vai tahdotteko tällä anomuksella rangaista minua
heikkoudestani?
WILHO. Kuulkaa! Minä vien teidät serkkuni luokse; siellä viivytte hänen
luonaan, siksi kunnes tätinne on takaisin palannut; silloin tuon teidät
taas takaisin tänne.
HILMA. Mitä se meitä hyödyttäisi?
WILHO. Salakauppias, jota tätinne niin varottomasti suojeli, on vienyt
teidät pois; minä, vieraista tullen, olen temmannut teidät rosvon
käsistä, ja vien teidät takaisin hyvälle tätillenne. Kas! se kuuluu
engelskanmaiselta ja viehättäväiseltä, ja sentähden sitä uskotaan!
Siten saan tätinne kiitollisuuden ja saan myös tulla teitä
tervehtimään. Ja, luottakaa minuhun, sitte minä niin ahkerasti kiitän
hänen tapojansa, että hän kohta suostuu toivoihimme.
HILMA. Voipi olla mahdollista — mutta — Ei, en uskalla, minulla ei olo
urhollisuutta siihen.
WILHO. Sanokaa, mitä teillä on pelättävää?
HILMA. Yrityksemme on löyhkä ja vielä lisäksi on se valetta.
WILHO. Oi Hilmaseni! elkää olko vastaan minun tuumiani! Ne perustavat
onnellisuutemme. Te suostutte, eikö niin? Ja minä vannon, ensin itse
muserrun, ennenkuin syöksen teidän kunnianne vähimpäänkään vaaraan!
(Hän viepi Hilman, joka tekee vähän vastusta, huoneesen
vasemmalla puolella.)