HILMA. Jumalalle kiitos, ettei tätini tuntenut häntä! Vähäistä puuttui,
etten minäkin pettynyt, vaan minä tunsin hänet äänestänsä. Minä olen
kärsinyt hirveän tuskan. Ah! nyt, nyt näen minä kuinka vaarallinen
lempi on: kun vaan annamme miehen havaita, yhdellä sanalla taikka
vaan silmäyksellä, ettemme ole hänelle kylmäkiskoiset, niin heti on
hän valmis kaikkiin hullutuksiin, ja luulee, että lempi suopi hänelle
kaikki anteeksi.
(Wilho pilkistää oikeasta ovesta. Hilman nähtyään
juoksee hän esiin.)