(Wilho tulee sukkelaan sisään perä-ovesta; häntä eivät tunne,
sillä hänellä on rosvo-vaatteet päällänsä, pitkä parta ja väriä
kasvoillansa; hänellä on myös sapeli ja lyhyt pyssy.)
WILHO (kovassa mielenliikunnossa). Oletteko te tämän tilan omistaja?
NEITSY. Olen.
WILHO (lankee polvilleen). Auttakaa minua! Suojelkaa minua talossanne!
NEITSY. Ken olette?
WILHO. Onneton, vainottu.
NEITSY (iloisena). Te olette — sala-kauppias.
WILHO. Olen — minä näen jalomielisyyden loistavan kasvoistanne; te ette
voi minua pettää — niin, minä olen se, jonka nimititte.
(Anni lyöpi kädet yhteen kummastuen ja lähtee ulos perä-ovesta.)
NEITSY. Nouskaa ylös! Olkaa huoletta! Minun talossani voitte olla
turvassa! (Wilho nousee ylös.) Nimenne on Maklo.
WILHO. Kuinka? — te siis tunnette?
NEITSY. Enkö minä tuntisi teidän nimeänne, joka on ylistetty urhotöistä?
(Hilma pilkistää vasemmasta ovesta, jossa hän seisoo ja kuuntelee.)
WILHO. Ei! meidän työmme eivät ole urhotöitä eikä meidän maineemme
ole hyvä maine. Ensimäiset eivät vielä ole tehtyinä, jälkimäinen ei
ansaittu kunnian kentällä.
NEITSY. Oivallista! Mutta jutelkaa nyt, kuinka metsässä kävi?
WILHO. Kymmenkunta kasakkaa riensi metsässä yht'äkkiä minun ja kahden
kumppalini päälle. Kauan aikaa tappelimme me menestyksellä; mutta
tulimme viimein eroitetuiksi toisistamme, minä yksinäni jäin kuutta
seitsemää vastustamaan. Mutta moisiin tappeluihin olemme tottuneet;
kaksi kasakkaa löin minä kuoliaaksi.
NEITSY. Oikein! oikein!
WILHO. Taistellessani toisia vastaan, täytyi minun aina vähitellen
peräytyä metsästä ja tulin siten avonaiselle kankaalle. Tässä olisivat
hyvästi voineet minut piirittää, ja voittoa en enempää voinut toivoa.
Minä pakenin, minua ajettiin takaa; takanani kuulin kasakkain huudot ja
ympärilläni luotien vinkumisen — — —
NEITSY. Kauniisti! oivallisesti! Me kuulimme pyssyin pamaukset.
WILHO. Vihdoin viskausin metsikköön kylän takana, tulin teidän
puutarha-muurillenne, hyppäsin yli —
NEITSY. Mitä? Muuri, joka on kymmenen kyynärää korkea?
WILHO. Oh! me olemme tottuneet hyppäämään kallioitten ja vuorten
laaksojen yli. Kun minä tulin puutarhaan, niin tiesin missä olin, ja
päätin antautua teidän huostaanne.
NEITSY. Teitte oikein, ylevä Maklo! Talossani saatte asua huoletta,
niin kauan kuin sen pidätte tarpeena. (Kello lyöpi yhdeksän.) Nyt
täytyy minun vältteettömästi käydä erästä sairasta katsomassa.
Näissä huoneissa ei kukaan teitä häiritse (osoittaa sormellansa
oikean-puoleista ovea). Me näemme toisiamme taas.
WILHO. Ottakaa minun sydämellisimmät kiitokseni, jalomielinen suosija!
(Hän suutelee neitsyen kättä, ja menee pois
oikeanpuolisesta ovesta.)
NEITSY. Minä menen; jo on aika. Voi kuinka paljon viehättävää nyt
ilmaantuu tänä yönä! Täällä Maklo, siellä Gaurila Durak! Vielä ei ole
meidän aika niin köyhä kauneudesta ja ihanuudesta, kuin luulin!
(Hän lähtee ulos perä-ovesta.)