tyttäresi Susanna.
P.S. Paljon terveisiä täti Charlottalle.
Kuudes luku.
Vanhan Oliverin huoli.
Runsas tunti kului, ennen kun Oliver täysin ymmärsi ajatuksen Susannan
kirjeestä; kun hän viimeinkin sen käsitti, ei hän siitä tullut kovin
mielipahoilleen. Tosin oli sekä suru että pettymys siitä, että hänen
tyttärensä, sen sijaan kuin oli palautuva hänen luokseen, jo oli
matkalla meren yli kaukaiseen maahan; mutta samassa tunsi hän suuren
ilon, koska hän _yksinään_ saapi vartioida sitä aarretta, joka nyt oli
jätetty hänen huostaansa. Dolly oli nyt hänen omansa; hän ja hänen
hoidokkaansa voivat jatkaa elämäänsä samate kuin nyt kolmena viimeisenä
päivänä. Jos Oliver olisi saanut valita, olisi hän varmaan toivonut
Susannan palautumista heidän luokseen; mutta kun se ei käynyt laatuun,
luuli hän nyt tulevansa toimeen yhtä hyvästi kuin jos hän olisi
palautunut.
Hän laski Dollyn sänkyyn ja meni sitte puotia sulkemaan. Siinä
toimiessaan kuuli hän itseään huudettavan aivan matalalla kuiskaavalla
äänellä, ja huomasi silloin Tonyn, joka otti häneltä luukut, joita hän
kantoi.
"Rouva kaiketi on tullut?" kysyi Tony osoittaen peukalollaan yli
olkapäänsä puoliavattuun oveen päin.
"Ei", vastasi Oliver, "minä sain tänään häneltä kirjeen; hän on
seurannut miestänsä Indiaan, ja sillä aikaa saa lapsukainen olla minun
luonani."
"Vaan mitäs herra sanonee siitä?"
"Kuka herra", kysyi Oliver.
"Hän — Herra Jesus Kristus. Mitäpä hän sanonee saatuansa tietää, että
hän taaskin hylkäsi pienokaisen?"
"Hän sanoo, että vaimon pitää jättää isänsä ja äitinsä ja olla miehensä
tykönä."
"Luullakseni hän teitä auttaa pienokaista hoitaissanne?"
"Niin varmaan hän tekeekin; minuakin hän hoitaa. Sinä et ole koskaan
lukenut Uutta Testamenttia, luultavasti?"
"Lukea en osaa, tiedättehän; vaan mikäs se uusi testamentti on?"
"Eräs kirja, joka sisältää Herrasta Jesuksesta, mitä hän on tehnyt,
tekee ja tahtoo tehdä ihmisille. Tule tänne jonakuna iltana, niin
minä luen sitä sinun ja pienen lemmetyiseni kuullen. Hän kuuntelee
levollisesti ja hiljaan kuin enkeli"..
"Kiitoksia pyynnöstänne, hyvä herra Oliver, minä tulen takaisin
huomis-aamuna."
Tony läksi puodista, viivähti sen ulkopuolelle kunnes hän näki ukon
sulkevan oven ja sammuttavan kaasun; sitte hiivittihe hän hiljaan pois
Covent Garden'iin viettääksensä siellä yötä — jos poliisi sitä sallisi.
Vanha Oliver meni takaisin huoneesensa; siellä seisoi vielä teepöytä
katettuna Susannan tervetuliaisiksi. Oliver antoi pöydän olla
koskematta. Hänen silmänsä vettyivät katsellessaan niitä valmistuksia,
joita oli tehnyt tyttärensä vastaan-ottamiseksi. Kaikki oli niin hienoa
ja hauskaa; hänen pitää heti nähdä, oli ukko ajatellut, että se vanha
vihankauna on unhotettu ja anteeksi annettu.
Hän sytytti piippunsa ja istuihe nojatuoliin; hänen ajatuksensa
kiitivät takaisin menneesen aikaan, lapsuutensa päiviin; kuinka monta
muutosta siitä pitäin! Miltä näytti nyt vanha koti! Kuka siinä asui!
ja ystävät, joiden kanssa oli jakanut onnensa ja onnettomuutensa,
missä olivat ne? Ah, kaikki olivat pois menneet, itse oli hän, vanha
ja kivulias, yksinään jälelle jäänyt. Vanhuus painoi jo raskaasti
hänen päätänsä; silmänsä valkeus oli heikontunut ja kuulonsa huononi
päivä päivältä. Yöllä pakeni uni hänen vuodettaan, ja selkänsä oli
nykyään liian heikko jonkun kuorman kantamiseen. Kuitenkin, kaikki
tämä olisi mukiin mennyt, jos vaan muistonsa olisi ollut ennellään.
Nyt oli se päinvastoin niin tylsynyt, että välistä luki neljäntoista
päivän vanhoja sanomalehtiä huomaamatta erhetystään. Jokapäiväisten
ostajainsa nimetki unhotti hän; hänen vanhain tuttuinsaki täytyi usein
sanoa nimensä, ennen kuin hän muisti heidät. Ja nyt oli hän saanut
tämän lapsen ajatellakseen, huolta-pitääkseen, varjellakseen! Kuinka
ajattelemattomasti teki Susanna heittäessään pienosensa semmoisen
vartian huostaan! Miten käyneekin Dollylle! Entäs jos hän tulisi niin
kuuroksi, ettei kuulisikaan pienokaisen ääntä, kun hän jotain haluaisi!
Jos hän ei näkisi hänen itkuansa, eikä voisi lohduttaa häntä! Se
voipikin helposti tapahtua! Nyt ei ollut niin, kuin silloin koska hän
vahvoilla käsivarsillaan kohotti pikku Susannaa kattoa kohden. Tuskin
jaksoi hän pitää Dollya heikoilla polvillansa, hän ei kyennyt enään
antamaan hänen "toussuttaa tammaa."
Vanha Oliver pani pois piippunsa ja nojasi väsyneen päänsä käsiinsä;
verkalleen tulivat kyynelet hänen silmiinsä, nousivat runsaasti alas
hänen kuihtuneita poskiansa myöden. Hänen ilonsa oli paennut; hänen
sekoittamaton riemunsa oli tykkänään kadonnut. Hän oli sangen köyhä,
sangen vanha mies. Ja hänen sivullansa vähäinen lapsi — miten käyneekin
heille kummalleki, yksinäisinä Lontoossa?
Oliver ei tiennyt, oliko eräs ääni, joka puhui hänen sisällänsä, tahi
sana, hellästi kuiskaavainen hänen korvassaan, vaan hän kuuli ihan
vieressään matalan äänen sanovan:
Niin, minä kannan teitä vanhuuteen asti, ja siihen asti, kun harmaana
olette; sen olen tekevä. Minä ylennän ja kannan ja autan. Ja vanha
Oliver vastasi huo'aten: Amen.
Seitsemäs luku.
Elämän ruhtinas.
Se uusi elämä, joka nyt alkoi Oliverille, tuli aivan sellaiseksi, kun
itse oli aavistanut. Suureksi mielipahakseen älysi hän kohta, että
hän usein unhotti toimitettavansa. Kun hän sisällä ollen leikitteli
Dollyn kanssa tahi luki hänelle, unhotti hän tykkänään puodin, josta
häntä voi muistuttaa ainoastaan joku ostajan korkea huuto. Toiselta
puolen, kun hän istui tiskin takana ja haki uutisia Indiasta — uutisia,
joihin hän jo oli sangen halustunut, vaikka Susanna tuskin vielä oli
perille tullutkaan, — silloin vajosi hän niin siihen askaroimiseensa,
että unhotti ajan kulun, joten sekä hän että hänen pikku lemmetyisensä
olivat nälkäisinä, ennen kuin hän ajattelikaan ruoan laittamista.
Hän koki kaikin tavoin teroittaa heikkoa muistoansa, vaan turhaan.
Hän senkin unhotti, että oli muistamaton, ja kun Dolly laski leikkiä
leperrellen hänen ympärillään, tuli ukko uudestaan lapseksi ja tunsi
itsensä onnellisimmaksi mieheksi Lontoossa.
Se, joka varsinaisesti piti huolta ja murhetta Dollystä, oli Tony.
Päivittäin kulki hän puodin sivuitse sinä aikana, kun Oliver nouti
aamu-sanomalehtiä; ja jos sisällä ei vielä oltu valveella, ei hän
lakannut koputtamasta ja naputtamasta puodin ovella, ennenkun omistaja
näyttäytyi.
Samate tuli hän iltasilla, puodin sulkemisen aikana. Usein tapahtui
myöskin, että poika oli siellä terveisillä iltasilla, ja siis
saapuvilla luukkuja eteen pannakseen.
Tony oli vähän väliä puodissa tahi kumminkin sen lähistössä. Vaikka
hän nuoren voimakkaalla aistilla hyvin tunsi ukon kituliaisuuden ja
hänen löyhyytensä kauppatoimissaan, piti hän kuitenkin häntä suuressa
kunniassa. Mikään ei ollut Tonylle mieluisampaa, kuin istua oven suussa
olevan vanhan arkun kannella, pää käden nojassa, Oliverin kovasti
lukiessa Dolly polvella; lapsen kihara hiukset ja hienot kasvot tekivät
kummallisen erilaisuuden ukon valkeita hiuksia ja kuihtunutta muotoa
vastaan.
Tony, joka ei koskaan ollut kokenut kenenkään rakkautta — paitsi
muutamain lurjusten, joiden ystävyyden hän aina kadotti jonkun päivän
perästä, — tunsi mielessään, kuin voisi hän mennä vaikka kuolemaan
Oliverin ja Dollyn edestä. (Meidän tulee oivaltaa, että Beppokin usein
sai huomata osoitteen hänen alttiudestaan).
Etevinnä lukemisen aineena oli heillä kertomuksia sen Herran elämästä,
joka Oliver vanhukselle oli niin rakas. Suurella innolla tahtoi Tony
tulla tuntemaan sitä suurta Ystävää, joka oli tehnyt niin paljon
Oliverille, ja joka kenties eräänä päivänä mahtaa ruveta hänestäkin
huolta pitämään, joll'ei hänen onnistuisi saada jotain katua
lakaistakseen. Oliver oli kuusi vuotisen yksinäisyytensä aikana tullut
vakuutetuksi, että hänen Herransa ei ollut kuollut eikä kaukana, piti
häntä elävänä, läheisenä ystävänä, joka aina oli valmis kuuntelemaan
hänen pienimpiäkin toivomisiansa ja lausumisiansa. Hän luuli ja
aavisteli, että hänen uskonsa ei ollut aivan sellainen kuin toisten;
myös vastaanotti hän nöyrällä kuuliaisuudella sisarensa nuhteita.
Mutta kuitenkin puheli hän, ja rukoili Herraansa, yksin ollessaan, ja
lapsille selitti hän häntä olennoksi, joka aina oli aivan likellä heitä.
"Luulenpa kyllä hänen pitävän pienistäkin lukua ja että hän huomaa
lapsukaisenkin, koska hän vilkaisee sisään iltasilla välistä", sanoi
Tony.
"Niin totisesti hän tekeekin", vastasi Oliver vakaisesti. "Poikaseni,
hän rakastaa lapsia ikäänkun jokainen niistä olisi hänen omansa. Enkös
minä lukenut sinulle illalla tästä, kuinka hän sanoi: 'Sallikaat lasten
tulla minun tyköni, ja älkäät kieltäkö heitä.' Ja _kaikkein_ lasten
pitääkin häntä rakastaa, joll' eivät he estele tutustumista hänen
kanssaan."
"Mielelläni tahtoisin häntä kerran nähdä", jatkoi Tony miettiväisesti;
"ja niitä toisia myöskin, Pietaria, Johannesta ja muita, jotka olivat
hänen kanssansa. Minä uskon, että he nyt ovat hyvin vanhat, vai kuinka?"
"He ovat kuolleet", sanoi Oliver.
"Kaikki tyynikö?" kysäsi Tony.
"Niin, kaikki tyyni", toisteli ukko.
"Ah", huudahti poika välkkyvin silmin, "mitä, teki Herra, kun he
kaikki kuolivat? Niin vastenmielistä hänestä! Hänelläpä oli siis monta
murhetta läpikäytävänä!"
"Niinpä niin", vastasi Oliver vapisevalla äänellä; "Häntä sanotaankin
surujen mieheksi, ja hänellä niitä olikin olalta. Ei kukaan maailmassa
ole koskaan kantanut niin monta surua kun hän."
"Kuinka kauan sitten kuolivat hänen ystävänsä?"
"Minä en voi tarkoin sanoa sitä. Kerran kuulin siitä puhuttavan, mutta
se on kokonaan mennyt muistostani; minä tiedän ainoastaan, että ne
olivat kuolleet jo silloin kun olin lapsena, siis siitä lienee jo hyvin
kauan."
"Jo silloin, kun olitte lapsena!" toisteli Tony epäilevällä äänellä.
"Se tapahtui kauan sitten. Minä olen koko ajan luullut hänen vieläkin
elävän."
"Niin hän tekeekin, niin hän tekeekin tosin!" puhkesi vanha Oliver
innokkaasti. "Tästä kaikesta tulen lukemaan sinulle. Hän kuoletettiin,
ristiinnaulitsemisella ja pantiin sitte kallioon hakattuun hautaan.
Mutta hän on Elämän Ruhtinas, ja hän ylösnousi kolmantena päivänä ja
nyt ei hän enään kuole. Hänen omat sanansa Johannekselle olivat: 'Minä
olen ylösnousemus ja elämä, joka uskoo minun päälleni, hän elää vaikka
hän kuolisikin, ja jokainen kuin elää ja uskoo minun päälleni, ei hänen
pidä kuoleman ijankaikkisesti.' Mitäs muuta tällä ymmärretään, kuin
että Jesus nyt elää ja ei koskaan kuole uudestaan."
Tony ei vastannut.
Hän tirkisteli tuleen, jonka Oliver sytytti, sillä syksy oli tullut, ja
ukko tunsi itseänsä vilustavan vanhoina päivinänsä.
Tähän asti oudot ajatukset heräsivät nuoren Tonyn mielessä; hän tunsi,
että Oliverin "herra" mahtoi olla ihan toisenlainen olento, kun ne
ihmiset, joita hän oli nähnyt. Tony oli oppinut häntä rakastamaan,
häntä ajattelemaan, kuuntelemaan tarkasti sitä kirjaa, joka kertoi
hänen elämästänsä; mutta häntä suretti huomattuaan, että hän ei saa
nähdä häntä, eikä kuulla hänen ääntänsä, Oliverin lailla. Tonyn sydän
oli raskas ja murheellinen.
"Minä en kaiketi saa häntä nähdäkkään siis", sanoi hän itsekseen.
"Et sillä tavalla kuin sinä näet muita ihmisiä", sanoi Oliver. "Välistä
näyttää minusta, kun sitä ihmeellistä miestä ympäröisi sellainen
tummuus, kuin siinä haudassa, johon hän pantiin kuoltuansa. Mutta hän
näkee ja kuulee meitäkin, sen on hän luvannut, kun hän sanoi: 'Katso
minä olen kanssanne jokapäivä.' En tiedä, mitenkä toimeen tulisin
täällä pienoseni kanssa, jos en olisi varma, että Jesus on kanssamme."
"Minä sanon teille, mitä tahdon tehdä", sanoi Tony hetken ajateltuaan.
"Minä rukoilee häneltä katua lakaistakseni, ja jos hän antaa sitä
tointa, silloin olen varma, että hän kuulee minuakin. Olisipa hauskaa
saada oma luuta ja oma katu! Ajatelkaapa, miten helposti silloin
ansaitsisin elatukseni."
Tony oli tätä jutellessaan kääntänyt kasvonsa pois Oliverista. Vanhus
tunsi itsensä liikutetuksi ja levottomaksi, jonka vuoksi hän aukasi
Testamentin ja luki siitä korkealla äänellä, kunnes hän taas tuli
levolliseksi, ja Tony kuunteli ihastuksella.
"Poikaseni", sanoi Oliver, kun Tony alkoi lähteä, "missä sinä makaat
öillä?"
"Missä milloinkin, missä ei vaan tuule kovasti; kylmä on nyt öillä,
hyvin kylmä. Mutta minun täytyy kestää vielä vähän aikaa; vakinaisen
asunnon ottaminen tulee niin kalliiksi".
"Minä olen ajatellut", sanoi Oliver, "että sinä saisit vuoteen minun
tiskini alla; olisihan se paljoa parempi sinulle. Olen kuullut
sanottavan, että yhteen syydetyt sanomalehdet ovat yhtä lämpimät kun
peite, ja eipä haittaisi koetella sitä."
Tonyn makuusija oli pitkän laatikon näköinen; kaksi, kolme
kovakuoriaista mateli hitaasti esiin, kun valo kohtasi heitä, ja
tomuiset hämmähäkinverkot koristivat sen jokaista kulmaa. Mutta Tonystä
oli se niin erinomainen makuusija, että hän tuskin uskoi kuulleensa
oikein, kun Oliver tarjosi sitä hänelle. Hän katsoi ukon kasvoihin
terävällä, kysyvällä silmäyksellä, sillä hän oli vakuutettu, että ukko
ainoastaan suottaili hänen kanssansa. Mutta vanhus oli tarkoittanut
täyttä totta, ja sanaakaan sanomatta kämpi Tony alas siihen hajotetulla
paperikasalla, veti takkirepaleensa korvilleen ja käänsi päänsä
ett'eivät hänen kyynelensä olisi näkyneet.
Muutaman minuutin kuluttua tunsi hän vanhan maton levitettävän
peitoksensa; Tony vaikeni ja oli nukkuvinansa, sillä hän ei voinut
löytää sanoja osoittaaksensa kiitollisuuttaan, ja Oliver ei kuullut
niitä katkaistuja huokauksia ja nyyhkimisiä, jotka kohosivat pojan
rinnasta, kunnes uni sulki hänen silmänsä.
Kahdeksas luku.
Ei kukaan livertele ukolle.
Jo oli muutamia viikkoja kulunut, eikä vieläkään Tony ollut saanut
katua lakaistakseen; hän alkoi pelätä, että Oliverin herra pettääpi
hänet. Koska hän edelleenkin makasi tiskin alla, kuuli hän usein ukon
puhuvan ääneen näkymättömälle ystävälleen, kun hän istui poltellen
piippuansa; joskus hiivi Tony hiljaan ovelle ja näki silloin, kuinka
Oliver tupakoituaan lankesi polvillensa ja kätki kasvonsa käsiinsä.
Mutta Tony ei ymmärtänyt tämän tarkoitusta, ja vaikka rukouksensa
työnsaannista ei tullut kuulluksi, niin sitenkin hän, miten oli
oppinut, seurasi Oliverin esimerkkiä ja lankesi polvillensa tiskin
taakse, kuiskaellen alituisesti rukouksia työnsaannista. Tosin oli
hänen elämänsä nyt suloisempi, kuin koskaan, sillä hän ei tarvinnut
milloinkaan nälkäisenä nukkua jonkun kohtelemattoman koville rapuille;
mutta se oli Oliver, joka tätä toimitti hänelle — eikä Oliverin Herra.
Sen verran kun Tony ymmärsi ja käsitti, ei Herra Jesus ollut hänestä
pitänyt mitään lukua; ja vaikka hän ensin tunsi vihastuvansa siitä,
lauhtui vähitellen hänen tunteinsa kärsiväiseksi suruksi, joka
kuitenkin heti muuttui välinpitämättömyydeksi.
Oliverille oli suureksi hyödyksi, että oli tarjonnut sille yksinäiselle
pojalle suojaa kodissansa. Tony heräsi aina varhain aamuilla, ja jos
satoikin, juoksi hän noutamaan sanomalehtiä, ennen kun meni hankkimaan
itselleen ravintoa kaduilta. Hän koki tavallisesti olla poissa Oliverin
ruoka-aikana, sillä hän oli huomannut, että vanhuksen sisääntulot
tuskin riittivät hänen itsensä ja Dollyn ylläpitämiseksi. Välistä
näki Tony hänet seisovan tiskin laatikon ääressä ja miettiväisesti
pudistellen päätään lukevan sisääntulojansa. Kerran kun Tony oli
saanut hopearahan, äärettömän oivallisesta sattumuksesta, pudotti hän
sen, melkein rikoksen tunnolla, tiskin läven läpi kassalaatikkoon.
Mutta Oliver tuli niin hämmille löydettyään hopeakolikon vaskilanttien
seasta, että Tonyn täytyi tunnustaa sen tulleen häneltä; "lämmin asunto
äskeisillä kylmillä öillä olisi maksanut enemmänkin", sanoi Tony anoen
anteeksi.
"Ei, ei! Tony", sanoi Oliver; "sinähän oletkin minulle suureksi
hyödyksi; sinä noudat sanomalehteni ja kävelet ulkona kauniilla ilmalla
pienen lemmetyiseni keralla; minun pitäisi maksaa sinulle."
"Tallettakaa sitä sitten Dolly", sanoi Tony häveliäästi ja pisti
kolikon Dollyn pikku käteen.
"Kiitos, Tony", vastasi Dolly. "Tony saapi monta muiskua Dollylta."
Tämä näytti Tonysta olevan aivan suuri palkinto; hän lankesi polvilleen
tytön eteen vastaanottamaan palkintoansa. Hän ei ollut saanut yhtään
muiskua keneltäkään äitinsä kuoltua. Mutta Oliver ei ollut vaihtoon
tyytyväinen, vaikka hän hellästi veti pois Dollya ja salli rahan olla
hänen kädessään.
"Sinä voit ostaa itsellesi sillä luudan, Tony", sanoi hän.
"Oh, minä olen luopunut sitä rukoilemasta", vastasi Tony nulosti, "eipä
hän ole koskaan kuullut rukouksiani, tahi, jos hän on niitä kuullut,
ei hän ole niistä vähintäkään pitänyt lukua; siis ei se maksa enään
puuhata sitä."
"Mutta ehkäpä sinä juuri olet saanut tämän rahan ostaaksesi itsellesi
luudan, ja jos kuulustelet, ehkäpä saat kadunkin puhdistaaksesi. Ethän
sinä milloinkaan ole saanut niin paljon rahaa kerrallaan, vai kuinka?"
"En, en milloinkaan", vastasi Tony. "Eräs pitkä, vakavan näköinen herra
antoi minulle hopea-rahan, kuin pidin hänelle hevosta raastuvan luona.
Hän sanoi, että minun pitää se käyttää hyvästi; kyllä minä hänet kohta
tuntisin, jos näkisin."
"Sinun pitää siis ostaa sillä luuta", sanoi ukko katsellen Dollyn
kovasti ummistettua kättä.
"Älkää ottako rahaa häneltä", huudahti Tony; "antakaa olla, saanhan
minä toisen; minä en koskaan luullut teidän Herranne sillä tavalla
minulle lautaa antavan. Minä ajattelin sen tulevan oikopäätä."
"No", sanoi Oliver hetkisen mietittyään, "minä annan sinulle rahaa
luutaa varten. Minun tarvitsee vaan jättää tupakoimiseni muutamaksi
illaksi, siinä kaikki. Se ei tee mitään, Tony."
Tonyn mielestä tämä ei ollut mikään erinomainen kieltäytyminen, sillä
hänellä ei ollut mitään ajatusta tupakoimisen hauskuudesta; mutta
illalla maata pantuaan kuuli hän Oliverin puhuvan itsekseen sisällä;
hän nousi sentähden ylös ja hiivittihe ovelle katsomaan vanhusta.
Ukko istui nojatuolissaan piippu hampaissa, mutta siinä ei ollut
tupakkaa, ja hän puhui innokkaammasti kuin muulloin näkymättömälle
seuralaiselleen.
"Rakas Herra!" sanoi hän. "Minä tahdon mieluisasti tehdä kymmenen
kertaa enemmän sinulle. Sinä olet sanonut: 'Mitä te teette yhdelle
näistä pienimmistä veljistäni, sen te teette myös minulle.' Tony on
eräs sinun pieniäsi. Ah, Herra! anna hänelle työtä ja opeta häntä
tuntemaan itseäsi. Kuule rukoukseni!"
Tony ei kuullut enempää, hän hiivi takaisin vuoteellensa ja uusi toivo
täytti hänen mielensä. Hän uneksi hopeakolikosta, jonka hän sai, ja
herrasta, joka antoi sen hänelle, ja Dollystä, joka osti ihmeellisen
luudan, mikä lakasi itsekseen.
Vanha Oliver istui vieläkin pitkän tunnin puhuen puoli-ääneensä, sillä
tavallinen väsymisensä ei tullutkaan hänelle tänä iltana. Lähes viisi
kuukautta oli nyt kulunut siitä, kun Dolly tuli hänen luokseen, ja
hän tunsi, miten näkönsä ja kuulonsa heikkoni heikkonemistaan. Hänen
kituliaisuutensa ei ollut vielä niin suuri, että hän joutuisi muille
kuormaksi; kuitenkin oli sekin aika tuleva, siitä oli hän vakuutettu.
Dollyn vaatteet huononi huononemistaan; hänellä oli tuskin ainoatakaan
eheää vaatepukua. Ja ei hän eikä Dolly voineet mitenkään sitä auttaa.
Sisarensa Charlotta oli ollut kauan käymättä hänen luonaan; hän
puolestansa oli, iällisyyden tavallisesta hitaisuudesta, päivästä
päivään lykännyt kirjoittamisen hänelle Susannan matkasta ja Dollystä,
joka oli jätetty hänen huostaansa.
"Minun täytyy huomenna kirjoittaa", sanoi Oliver sänkyyn käydessään.
Yhdeksäs luku.
Uusi luuta.
Seuraavana päivänä hajotti suopea joulukuun aurinko niitä sumuja,
jotka kauan aikaa olivat sijoittuneet sen suuren kaupungin yli.
Kauniin ilman tähden ehdoitteli Tony, että hän ja Dolly menisivät
hetkeksi ulos kävelemään, ja ukko sangen mieluisasti tyydytti heidän
halunsa, kun hän sitte luuli saavansa häiritsemättömässä hiljaisuudessa
kirjoittaa sisarelleen. Mutta Dolly ei ollut niin iloinen kuin
tavallisesti; päinvastoin oli hän vakava ja ääneti, ja kun Tony
luuli häntä väsyttävän, istuutui hän eräälle rapulle, otti tytön
polvellensa puhuakseen hänelle sitä ihmeellistä unta, jota oli nähnyt
itsekseen lakaisevasta luudasta. Sittekin oli Dolly yhtä äänetönnä
ja umpimielisenä ja istui hetken, pieni päänsä käden nojassa, ja
tarkasteli kihinää kadulla.
"Dolly tahtoo ostaa luudan", sanoi hän viimein, "suuren, suuren luudan,
ja äidinisän pitää taas polttaa piippuansa iltasilla. Dolly on kohta
iso tyttö ja pitää olla sievä tyttö kunnes äiti tulee takaisin. Tule,
ostakaamme iso luuta, Tony."
Tony koetti tosin saada häntä päätöstänsä muuttamaan, vaan turhaan.
Hän osoitteli hänelle nukkiakin puodin ikkunassa, mutta tyttö pysyi
järkähtämättömänä. Vihdoin täytyi Tonyn myöntyä hänen tahtoonsa.
Dolly oli nyt taas ilosa ja tyytyväinen ja hyppeli keveästi Tonyn
sivulla, kun he kävivät edelleen kadulla etsien puotia, jossa luutia
löytyisi myytäväksi.
Runsaan tunnin kulkivat he ympäri kaduilla löytämättä mitä etsivät,
ja siten vähitellen poikistuivat niiltä kaduilta, joilla pidettiin
enemmän liikennettä. Viimein tulivat he suurelle, avoimelle paikalle,
jossa joukko ihmisiä, kauniin aamun viehättämiä, käveli edestakaisin.
Tony keksi heti erään luutapuodin. Pienen seuralaisensa kanssa menivät
he sisään, ja Tony osti ison luudan, oikein aika hyvän luudan, kuten
luuli, sillä hän valitsi tarkoin ja huolellisesti ennenkun kauppa
syntyi. Riemastuneena viskasi hän luudan olalleen ja suunnitti matkan
kotiinpäin.
Kun molemmat lapset vilkkaasti keskustellen astuivat edelleen, huomasi
Tony pienen tyttösen, noin yhden ikäsen Dollyn kanssa, joka veti
puoleensa hänen tarkkaavaisuuttansa.
Lapsi ja eräs vanhanpuolinen rouvasihminen, luultavasti hänen äitinsä,
seisoivat kadunkulmassa ja silmäilivät suruisesti toiselle puolelle
leveää, eilisen päivän runsaasta sateesta likautunutta katua. He olivat
hyvästi puettuja, ja pikku tytöllä oli uudet pieksut jalassa, joiden
likautumista hän nähtävästi pelkäsi.
Vähän aikaa katseli Tony heitä, mutta sitten meni kohta heidän
luokseen, taluttaen Dollya kädestä.
"Jos Te, rouva, katsotte hoidokastani", sanoi hän, "minä kannan sen
pienen tyttösen kadun ylitse. Älkää pelätkö, minulla on vaan jalat
likaiset, ja tytön minä kannan varuisasti."
Sekä rouva että lapsi silmäilivät kysyväisesti Tonya. Hänen kasvonsa
olivat kalveat ja laihat, mutta niissä ilmausi suloinen hymyily, ja hän
katseli suopeasti molempia lapsia.
Vallasnainen otti Dollya kädestä ja nyykkäsi pikku tytölleen, Tonyn
sitä kantaissa kadun poikki; hän odotti kunnes poika tuli takaisin
Dollyn luo. Sitte otti hän kukkaronsa ja pisti lantin hänen käteensä.
"Minä kiitän teitä, rouva", sanoi Tony, "vaan enhän minä sen vuoksi
sitä tehnyt; olen ainoastaan hakenut katua, lakaistakseni sitä
puhtaaksi kulkevaisia varten. Minä ja Dolly ostimme sen vuoksi tämän
luudan, ja nyt juuri katselen sopivaa paikkaa lakaistakseni."
"Silloin pitäisi sinun pysähtyä aivan tähän", sanoi rouvasihminen.
Se näytti todellakin olevan hyvä paikka puhdistettavaksi. Siinä
oli katuristeys, ja hyyrivaunujen asemapaikka sitä lähellä. Paljon
ihmisiä kulki tässä edestakaisin, ja tie oli sangen likainen. Tony
pyysi eräältä ajurilta pienen heinätukon Dollyn istumasijaksi; itse
työskenteli hän ahkerasti melkein iloisena siitä, ett'ei luuta
lakaissut itsekseen, miten oli uneksinut. Pian oli hän lakaissut
käytävät niiden likaisten katujen poikki, ja piti sitte niitä puhtaana
pari tuntia.
Nyt oli kello kaksitoista, ja Dollyn päivällinen piti olla valmisna
ennen heidän kotiin tuloansa, jos vanha Oliver ei ollut sitä
unhottanut. Tonysta oli se kuitenkin suuri vahinko heittää uusi työnsä
niin aikaiseen. Useimmat sivukulkiat eivät tietysti olleet häntä
huomaavinaan, mutta hän oli kuitenkin jo ansainnut monta lanttia
rouvasväeltä, jotka olivat ulkona aamukävelyllä, ja Dolly oli oikein
levollisena päiväpaisteessa. Tony omitti hänelle työskennellessään
kaikkea huomaavaisuutta, miten vaan voi.
Nyt oli siis alku tehty. Luuta ja katu olivat hänen omansa, ja Tonyn
sydän tykytti uljuudesta ja ilosta, kun hän kantoi pikku Dollya kotiin.
Hän päätti jättää puolen aamusaaliistaan velkansa suoritukseksi
Dollylle. Vai antaisiko hän hänelle kauniin nukin takaisin maksun
asemesta; - sen nukin pitäisi olla puettu kuin todellinen prinsessa.