Susanna.
Kahdesti luki Oliver tämän kirjeen lävitse; kun hän oli lopettanut,
täyttivät kyynelet hänen silmänsä.
Tämä rakastettava lapsi oli siis hänen oma pieni tyttärensä tytär;
— hänen rakas vaimonsa, Dorothea, oli monta vuotta sitten kuollut,
mutta vainaajan nimen, oman äitinsä nimen, oli varmaan Susanna antanut
pienoselleen. Dolly oli lyhennys Dorotheasta, ja sitenpä hänkin usein
nimitti vaimoansa nuoruutensa aikana.
Näin aprikoituaan sammutti Oliver kaasun, sytytti kynttilän ja
lähestyi sänkyä, jossa pienokainen makasi. Hän kyyristyi katselemaan
sitä nukkuvaa lasta. Ne hienot ja kukoistavat kasvot lepäsivät hänen
tyynyllänsä, ja ne valkeat kiharat olivat joutuneet miellyttävään
epäjärjestykseen. Oliverin silmät olivat kiiruusti himmenneet. Hänen
lasisilmänsä olivat niin tummat ja sumuiset, että hänen piti kuivata
niitä useampia kertoja, ennen kuin hän oikein taisi nähdä tyttärensä
tyttären. Hyväiltyään hänen ruusuisia, kuopikkaita poskiaan kovilla
sormillansa huokasi hän: "Jumala siunatkoon, suojelkoon ja varjelkoon
häntä!" Kauan seisoi hän sängyn vieressä langenneena syviin ajatuksiin.
Hän kääntyi taas tuolillensa vapisevaisempana kuin ennen, ja vasta kun
hän sytytti piippunsa tuli hän ennelleen. Hän silmäili lakkaamatta
sängyssä nukkuvaa.
"Hyvä Jumala!" sanoi hän puoliääneen, lähettäessään savupilven toisensa
perään. "Hyvä Jumala! kuinka lemmekäs oletkin minua kohtaan! Olethan
sanonutkin: Minä en tahdo jättää sinua ilman lohdutusta, minä tahdon
tulla sinun tykösi! Minä tiedän, mitä tämä lupaus sisältää. Sinun
nimesi olkoon ylistetty! Sinun hyvä henkesi on monta kertaa lohduttanut
minua ja vahvistanut minun sydäntäni. Minä tiedän, että sinä et koskaan
ole jättänyt minua yksinäiseksi, vaan alati ollut täällä, ja nyt olet
lähettänyt minulle pikku tyttösen. Ne, jotka sanovat olevansa yksin
eivät tunne sinua, Herra."
Kerran toisensa perästä puhui Oliver tyytyväisyydellä näitä sanoja.
Piippu oli nyt sammunut, ja Oliver valmistausi käymään sänkyyn.
Mutta uni pakeni vanhuksen silmistä. Tuhannet ajatukset risteilivät
hänen aivoissaan; hän pelkäsi, että lapsi havahtuisi yö-sydämellä
ja tarvitsisi jotakin. Ilma oli helteinen ja kuuma, ja silloin
tällöin kuului ukkosen jyminä; mutta yliluonnollinen rauhallisuus
oli valloittanut vanhuksen. Olihan lapsensa lapsi hänen luonansa,
ja kolmen päivän sisällä oli hänen tyttärensä palautuva! Oi, kuinka
hän olisikin tervetullut! Hän ei sallisi hänen sanaakaan virkkavan
tottelemattomuudesta tahi pakenemisesta, eikä myöskään siitä pitkästä,
julmasta huolimattomuudesta, ett'ei tytär ollut mitään tietoa antanut
hänelle itsestään ja asuinpaikastaan. — Mutta se olikin muka hänen oma
vikansa; hän oli ollut tyttärelleen liian ankara, liian pikainen ja
kova. — Nyt piti kaikki tulla toisenlaiseksi.
Neljäs luku.
Vanhan Oliverin Herra.
Jo varhain aamulla, ennenkun vitkallinen päivänvalo tunkeutuikaan
siihen pimeään huoneesen, oli Oliver noussut askaroimaan. Hänellä oli
aina ollut tapana itse tehdä tehtävänsä, kun tyttärensä oli luopunut
hänestä.
Kolmena seuraavana päivänä piti hänen saada uutta velvollisuutta
harjoittaa.
Aina välistä hiipi hän sängyn luo silmätäksensä nukkuvaa lapsukaista,
ja kun hän luuli hänen olevan heräämäisillään, nosti hän Bepon sänkyyn,
jotta Dolly herättyään heti näkisi jonkun tunnetun esineen.
Mutta jo ennen silmäinsä aukasemista ojensi Dolly pienen kätensä ja
tarttui- koiran pörheään päähän. Oliver seurasi hänen liikunnoitaan
äänettömällä ihastuksella. Vihdoin katseli tyttönen varuisasti häntä ja
kääntyi Beppoon päin kysyen: "Miten pitää minun nimittää tätä vanhusta?"
"Minä olen sinun äidinisäsi, lemmetyiseni", sanoi Oliver hellästi.
"Oletko sinä se äidinisä, jonka edestä minä rukoilen?" kysyi Dolly
nousten tyynyltä ja tarkkaavaisesti katsellen vanhaa Oliveria.
"Niin, se olen, lapseni", vastasi ukko ja silmäili levottomasti häntä.
"Dolly ymmärtää nyt", sanoi hän lukien sormiansa, "niitä on: isä, äiti,
Beppo ja sinä olet äidinisä. Dolly tahtoo jo nousta."
Äkkiä löi hän käsivartensa ukon kaulan ympäri ja suuteli häntä; vanhus
vapisi sisällisestä ilosta.
Olipa todellakin hauskaa nähdä, miten hyväntahtoisesti vanhus oli
avullisena pikku Dollyn pukemisessa, sydämellisesti hekottaen
naurettaville erhetyksilleen, joita hän teki toisen toisensa perään
kääntämällä takaperin useampia pukuimia. Dolly ujosteli vähän alussa;
mutta kun Oliver vakuutti hänelle, että äiti kohta tulee takaisin, tuli
hän niin tyytyväiseksi, että hän ei ollenkaan pitänyt lukua vanhuksen
kömpelyydestä pukemisessa.
Puoti ja mitä sitä koski, oli tykkänään mennyt Oliverin muistosta. Sen
juohdutti hänelle mieleen vasta oveen naputus, juuri kun hän laittoi
Dollylle aamiaista. Suureksi hämmästyksekseen uomasi hän unhottaneensa
ottaa luukut pois, vaikka se aika oli kulunut, jolloin hänen paraat
ostajansa kävivät ohitse.
Naputtaja ei ollut kukaan muu kun Tony, joka pitkällä vihellyksellä
ja vakavalla, nuhtelevalla silmäyksellä tervehti vanhusta puodin
ulkopuolella.
"Ei", huudahti Tony, "tämä ei kelpaa; asiat ennen kaikkia! Niitä ei
saa unhottaa. Tulinpa oikein pelästyneeksi nähdessäni luukut ikkunain
edessä; kuinkas pienonen jaksaa?"
"Kiitos, poikaseni, hyvästi hän voipi", sanoi Oliver lempeästi.
"Rouva ei luultavasti ole kotona?"
"Ei; hän tulee perjantaina."
Tony nyykkäsi ja näytti miettiväiseltä, mutta ei virkkanut mitään,
ennen kun luukut olivat sijallansa. Sitte katsoi hän päällensä
ilmeisellä mielihyvällä. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat puhtaat, ja
valkea iho pilkoitti hänen ryysyjensä reijistä; jalkansakin olivat
jotensakin valkeat ja puhtaat. Hänen takkinsa ja housunsa näyttivät
kenties ryysyisemmiltä kuin illalla, mutta niissäkin havaittiin
pesemisen jälkiä.
"Pesin itseäni varhain tän' aamuna, ennen nuuskiain ulostulemista",
sanoi Tony, "juuri Charing Cross'in juoksukaivoissa; mutta minulla ei
ollut aikaa saada rääsyjäni järjestykseen, niin niitä täytyi minun
sitten kastella sillan alla, pako-veden tultua. Enkös ole paljoa
puhtaampi tänään, kuin eilis-iltana?"
"Olet kyllä", vastasi Oliver. "Tule sisään, poikani, saat syödä
aamiaista yhdessä Dollyn ja minun kanssa."
"Teillä kaiketi ei liene saatuna päivän sanomalehtiä, vai kuinka?"
kysäsi Tony mahtavalla katsannolla.
"Ei täänpäiväisiä."
"Niinhän minä luulinkin. Te ehkä makasitte yli aikanne? Minä en kysele
sentähden, että itse niitä lukisin — sillä sitä en taida, enkä tahdo;
- mutta kansaa kulkee ohitse, jotka luultavasti tahtoisivat uusia
sanomalehtiä. Juoksenko minä niitä noutamaan?"
Oliver rahoja antaessaan tutkien tarkasteli poikaa, joka vastasi hänen
silmäilyksiinsä suoralla, selkeällä katsannolla. Epäilys juolahti
vanhuksen mieleen Tonyn rehellisyydestä, mutta hän unhotti sen pian
käännyttyään aamiaispöytään.
Pikemmin kuin luultiinkaan palasi Tony tuoden oikeita sanomalehtiä.
Muutamain minuuttien kuluttua istuutui Tony vanhan arkun kannelle
pöydän luo, jonka ääressä Oliver istui lapsensa lapsen kanssa. Pöydällä
seisoi kahvikannu ja suuri pala leipää, oli vanhuksen polvella, ja
Beppo vainueli hänen ympärillään halukkaasti. Dolly ujosteli tässä
tavattomassa seurassa, hän söi aamiaisensa kainolla vakaisuudella, joka
pani hänen seuransa häntä ihmetellen ja kummastellen katselemaan.
Ruoalta päästyä otti Oliver tyttärensä kirjeen taskustaan ja luki sen
Tonyn kuullen, joka kuunteli jännitetyllä tarkkuudella.
"Niin muodoin on hän teidän oma pienokaisenne", sanoi hän huo'aten
toivon pettämisestä. "Te ette koskaan jätä häntä minulle, kun teille
on huvitusta hänestä, — mutta ei poliisillekaan", lisäsi hän iloisella
katsannolla.
"En", vastasi Oliver vakaisesti. "Minä en tahdo jättää tyttöä luotani,
vaikka maailma annettaisi. Jumala häntä siunatkoon!"
"Ja isä on pestaunnut sotamieheksi", huokasi Tony kadehtivalla äänellä.
"Minua ne vielä ei ottaisi vastaan kohtakaan, josko tarjoutuisinkin.
Mutta kenestä hän puhuu sanoessaan: 'Kristuksen tähden — jos minä olen
arvoinen mainitsemaan hänen nimeänsä.' Kuka se on?"
"Etkös sitä tiedä?"
"En koskaan ennen ole kuullut puhuttavan hänestä. Onko se joku
teidän ystävistänne?" [Lienee tarpeellinen muistuttaa, että
tämmöinen tietämättömyys ei suinkaan ole liioiteltua. "Kaupungin
lähetyssaarnaaja" ja muut samallaiset lehdet näyttävät, paha kyllä,
useita semmoisia tositapauksia. Kirjoittajan muist.]
"On; hän on minun ainoa ystäväni — paras ystäväni ja paitsi sitä hän on
minun Herran."
"Ja te luulette, että hän tulisi pahoilleen, jos te ajaisitte ulos
pikku tytön?" jatkoi Tony.
"Niinpä, niin, hän tulisi hyvin murheelliseksi siitä", sanoi ukko
miettiväisesti; "se kirveltäisi hyvin häntä. Hän, näet, alati rakastaa
pieniä, eikä koskaan kehoita heitä pois luotansa. Ei, ei, rakas Herra!
Sinä näet sydämeni ja tiedät, että minä rakkaudesta sinuun tahdon
hoitaa tätä lasta."
Oliver esitteli näitä sanoja ikään kun olisi hän puhutellut jotakin,
jota Tony ei voinut nähdä. Muutaman minuutin istui poika vaiti — hän
mietiskeli.
"Kuinka kauan olette työskennelleet sen Herran palveluksessa?" kysyi
hän lopuksi.
"Enpä juuri kauan", vastasi Oliver suruisesti. "Useana vuotena luulin
työskenteleväni hänen palveluksessaan, mutta ah! se olikin erehdys, ja
nyt en minä voi paljoa toimittaa. Mutta hän tietää myöskin, että minä
olen niin vanha, eikä Hän huolikaan niin paljo muusta, kunhan vaan
rakastaa häntä, ja sitä teen minä, Tony."
"Kyllä minäkin sen uskon", sanoi poika, vaipuen uudestaan syviin
ajatuksiin. Hetkisen istuttuaan nousi hän äkkiä arkulta, työnteli
sormiaan märkään tukkaansa ja kysäsi: "Huoliiko hän todellakin pienistä
lapsista?"
"Oikein paljon."
"Mutta minua hän ei kuitenkaan ottane vastaan miehen vertaisena! Se
tahtoo sanoa, hän ei taida maksaa minulle yhtä paljoa kun aikamiehelle?
Ja kukaties, kun kaikki käy ympäri, minä en tahdokaan työskennellä
hänen luonaan. Mieluisemmin tahdon lakaista katua ja olla oma herrani;
mutta jos se käypi minulle vaikeaksi, ehkäpä hän huolinee minusta, jos
te puhutte sanasen puolestani".
"Onko se aivan totta, että sinä et tiedä mitään Jesuksesta?" kysyi
Oliver.
"On, se on ihan totta, mistäpä hänet tuntisin? Luuletteko minun
tuntevan kaikki Lontoon suuret herrasväet, vaikkapa olen nähnyt niitä
monta monituista kertaa kulkevan ympäri komeissa vaunuissaan. Kuten
jo sanoin teille, en minä ollut paljoa suurempi tuota tyttöä, kun
äitini kuoli; ja siitä pitäin olen hakenut elatustani mistä milloinkin
kaduilla, ja toiset pojat ovat minua auttaneet, kunnes minä nyt voin
auttaa heitä. Katupojan eläke ei paljoa maksa; ei tarvitse ostaa puuta
eikä maksaa vuokraa. Ainoastaan vähän ruokaa silloin tällöin. Nyt
halajan ainoastaan luutaa katua lakaistakseni; saisinko sen, tulisin
hyvin toimeen; mutta mistäpä sen saanen?"
"Kenties Herra Jesus tahtoo antaa sen sinulle, jos rukoilet häntä",
sanoi Oliver vakaisesti.
"Kuka se on?" kysyi Tony innokkaasti.
"Hän — Kristus on hänen toinen nimensä, poikaseni!"
"Oh! minä ymmärrän", sanoi Tony nyykäten. "Niin, jos en itse voi ostaa
luutaa, aion minä rukoilla häntä. Hän tahtoneekin silloin, että minun
pitää työskennellä hänelle, luullakseni? - Missä hän asuu?"
"Tahdonpa sinulle kertoa hänestä kaikki, kun vasta tulet minua
tervehtimään."
"No, minä siis tulen vilkaisemaan tänne sisään jonakuna päivänä
perjantain jälkeen, ja samalla kertaa kuulustan onko pienosen äiti
tullut. Hyvästi, hyvästi, pikku neitinen."
Nyt rohkeni hän ottaa Dollyn käden käteensä, ja hän katseli sitä
uteliaasti; se oli pienonen ruusunpunainen käsi, jonka vertaista hän
ei ollut koskaan niin likeltä nähnyt. Tony tunsi mielessään niin
ihmeellistä — hän oli itkuun tillahtaa; "niin pieni, niin pieni",
kuiskasi hän itsekseen, hieroen sitä käsiensä välissä. Ainoastaan tämä
käsi, ajatteli hän, saattaa minua takaisin tulemaan.
"Mutta hyvästi nyt! Kiitoksia aamiaisesta, hyvä herra Oliver. Minä
tulen kohta takaisin, en kuitenkaan aamiaisen tähden."
Viides luku.
Uudestaan hylätty.
Kolmen seuraavan päivän aikana oli pelkkää iloa vanhalle Oliverille.
Pienokainen oli niin lystikäs, että vanhus tuli kokonaan ihastuneeksi.
Se juoksi hänen sivullansa keveillä hyppy-askelilla, kun hän varhain
aamulla kävi noutamassa päivän sanomalehtiä. Se katseli kun ukko
laittoi ruokaa, ja kun hän siivosi huonetta, koki tyttönen auttaa häntä
puhdistamalla hänen molemmat tuolinsa. Kun taas ei ollut semmoisia
askaroimisia, leikitteli hän alinomaa Bepon kanssa, löperteli yhdessä
koiran tavalla, jotta Oliver välistä unhotti kaikki mitä käsillä oli,
kuullaksensa vaan häntä. Leikittelipä hän usein vanhuksenkin kanssa
pieniä hupaisia leikkiä, niinkuin "piilopettoista" ja sellaista,
jolloin ukko tuli yhtä innokkaaksi kuin lapsikin; ottipa välistä äijän
lasisilmät, nenäliinan tahi jonkun muun kappaleen — mitä milloinki sai
— ja piiloitti ne. Usein kätki hän ukon omistamia kappaleita paikkaan,
josta hänen oli ihan mahdoton löytää niitä. Ja kun silloin Oliver
kysyi hänen piilopaikkaansa, ilmausi hänen kasvoilleen niin ilkamoinen
ja samassa viaton hymy, että vanhuksen aina täytyi nauraa hänen
vehkeillensä.
Mutta kohta oli perjantai tulossa.
Oliver ei oivaltanut itseänsä — hän alkoi tulla synkkämielisemmäksi,
miten luuli. Mistähän se tuli? Hänen tyttärensä oli tuleva kotiin
hänen luoksensa, ja hänen sydämensä oli täynnä sanomatonta iloa ja
kiitollisuutta, mutta hän ei tajunnut miten heidän vast'edes pitäisi
asettautua. Muutokset eivät olleet hänelle mieleen, mutta hänen
nykyinen asuntonsa, johon oli muuttanut sittenkuin tytär oli hänet
jättänyt, oli aivan pieni heille kaikille. Hän oli laatinut itselleen
vuoteen tiskin alle puotiin ja tahtoi kernaasti antaa omansa Susannalle
ja "lemmetyiselle", kuten hän Dollyn nimitti; mutta kysymys oli,
sallisiko Susanna hänen tehdä tahtonsa mukaan niin tässä kuin monessa
muussa asiassa.
Hän valmisti kunnon teetä ja koristi pöydän ruokalajilla kasviksista,
jotka olivat ostetut naapurilta, ruokakauppiaalta.
Kaikki oli nyt kunnossa Susannan vastaanottamista varten. Mutta vaikka
perjantai-ilta jo oli myöhään kulunut, ei mitään kuultu Susannasta.
Odotettiin, maisteltiin ruoka-laitoksia, ja Dollya alkoi nukuttaa —
turhaan! Susanna ei tullut.
Vihdoin tuli kirjeenkantaja puotiin, ja hänen sisäänastuessaan alkoi
Oliverin sydän kiivaammin tykyttää. Hän heitti kirjeen tiskille. Oliver
otti sen, kiiruhti ovelle, silmäsi päällekirjoitusta ja tunsi Susannan
käsialan. Vapisevalla kädellä mursi hän sinetin ja luki seuraavaisesti:
_Rakas, armas isäni!_
Sydämeni tahtoo pakahtua siitä vaikeasta valinnasta, joka minun nyt
täytyy tehdä: Raleigh'in rykmentin pitää kohta täältä purjehtia, ja
Överstin rouva on tarjonnut minulle sangen suuren palkan, jos minä
tahtoisin seurata häntä kammaripalveliana (entinen oli, peläten mertä,
viimeisessä silmänräpäyksessä luopunut palveluksestaan). Minä olisin
kyllä sovelias tähän paikkaan, koska minä osaan ommella ja tehdä
kaikkea, mitä kammaripalvelialta vaaditaan. Paitsi sitä sanoi Raleigh
eilen minulle: "Minä lupaan sinulle, niin totta kun Jumala elää, että
minä, jos sinä seuraat minua, en koskaan tästälähin juo enkä pidä
säädytöntä elämää. Jos sinä et tule myötä, joudun minä tykkänään
langenneeksi; sinä taidat pelastaa minut, sillä minä rakastan sinua,
Susanna." Minä vastasin: "entäpä lapseni, minun Dollyni?" Överstinna
sanoi silloin: "Onhan hän äidinisänsä luona, ja jos hän on hyvä mies,
niinkuin sanot hänen olevan, pitää hän kyllä huolen hänestä. Minä
annan sinulle kolme puntaa sterlingiä, jotka voit lähettää hänelle
täältä ja sitte saatat enemmän lähettää Kalkutasta."
Näin suostuteltua minä vihdoin annoin myönnytykseni; ja nyt ei ole
edes aikaa tulla Lontoosen, sillä me matkustamme muutaman tunnin
kuluessa.
Armas isäni! Hoitanethan toki pientä lemmittyäni? Myöskin täti
Charlotta tottukoon häntä rakastamaan. Minä lähetin rautatietä myöden
hänelle vaatteita pikku arkussa, ja mitä muuta hän tarvitsee, kyllä
täti Charlotta panee kuntoon. Suokoon Jumala, että Te voisitte tehdä
rakkaan lapseni sieväksi ja tottelevaiseksi, kunnes minä tulen kotiin.
Oi, jospa vaan saisin nähdä sinua, hyvä isä, saisin kuulla sinun
sanovan: "Susanna, rakas lapseni, minä annan anteeksi sinulle ja
rakastan sinua niin kuin ennenkin!" Silloin matkustaisin — keveämmällä
sydämellä, ja melkein iloitsisin siitä, että sain jättää lapseni sinun
hoitoosi. Hän tulee olemaan sinulle iloksi ja huviksi, vaikka hän on
niin pieni, siitä olen varma. Sano hänelle, että äiti rukoilee häntä
olemaan aina sievänä tyttönä, kunnes äiti palajaa. Tuhansia suuteloita
rakkaalle isälleni ja pikku tytölleni. Me palaudumme niin pian
kuin taidamme; kauaksi Indiaan, en tiedä minkä kansakunnan maalle,
tulemme suunnittamaan kulkuamme. Minä luulen että asianhaarain näin
ollessa on velvollisuuteni seurata miestäni, ja minä olen käsittänyt,
omantuntonikin pakoittavan minua niin tekemään. Rukoile Jumalaa
suojelemaan meitä kaikkia!