Täti Charlotta tulee.
Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa
Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen
edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu,
ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita
munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver
tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti
sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä
leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa
sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä
suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.
"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui
ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"
"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan
pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori
Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku
tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne
sinun viime terveisillä olosi jälkeen."
"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja
pidellen vielä pientä hametta kädessään.
"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla
äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän
on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne
tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin
juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä
tulit."
"Luulinpa sinun ottaneen luoksesi jonkun katupennun", sanoi Charlotta
kevennetyllä huokauksella.
"Ei, ei! hän on oma pieni tyttäreni tytär. Sinä saat kuulla Susanna
raukan kirjeet, ja silloin ymmärrät kaikki! Ennemmin luopuisin
tuhannesta markasta, niin, ennemmin koko maailmasta kuin tästä
lapsukaisesta."
Oliver osasi Susannan kirjeet ulkoakin ja ei siis tarvinnut lasisilmiä
eikä selvää päivää lukeaksensa niitä. Charlotta kuunteli nyykytellen,
tunnon-ilmaus kasvoilla, ihmettely huulilla.
"Se oli sangen älykkäästi Susannalta", muistutti hän, "kun sanoo, että
täti Charlotta pitää vaarin lapsesta. Niinpä tosin teenkin, niin. Se
oli sangen älykkäästi Susannalta. Kuka taitaa paremmin hoitaa lasta
kuin minä, joka olen alin-omainen avunvara paikkakuntamme ylhäisimpäin
tykönä. Kylläpä minä katson, ettei tyttö saa kasvaa hoidotta ja
kuritta. Vaan missä se rakas lapsi on, James veikko?"
"Hän on saanut käydä vähän ulkona aamusilla, kun on ilma niin kaunis."
"Eihän se lie yksin luullakseni? Ken on hänen kansaansa? Viisi
vuotiaan lapsen ei pitäisi koskaan mennä Lontoon kaduille, ei ainakaan
yksin. Hän voipi tulla yliajetuksi tahi monella muulla tavalla
vahingoitetuksi."
"Oh, se ei ole vaarallista tällä kertaa, sillä hänen kanssansa on joku,
johon täydellisesti luotan", vastasi Oliver.
"Kuka siis?"
"Eräs poika", vastasi Oliver jotenkin sekaisesti. "Eräs poika", matki
sisar hirmua osoittelevalla äänellä. "Mikä eräs poika?"
"Hänen nimensä on Tony."
"Mistä hän on? Tiedätkö onko hän vakava ja säädyllinen?" jatkoi hän
kiinnittäen silmänsä Oliveriin sillä tavalla, ettei ollut tyyntä
toivominenkaan.
"Sitä en tiedä, rakkahani", vastasi Oliver heikolla äänellä.
"Mitäs sanot? Etkös tiedä missä poika asuu?"
"Hän asuu tässä", änkytti ukko; "kumminkin öillä; hän makaa tiskin
alla, mutta hakee itselleen ravinnon kaduilta."
Charlotta jäi mykäksi kummastuksesta.
Hänen veljensä oli arvossa pidettävä mies, joka oli nähnyt parempia
päiviä, ja jonka sisar oli ollut ompeliattarena etevimmissä perheissä,
tämä veli oli kuitenkin niin välinpitämätön kaikissa sovitteluissa,
että hän piti omassa huoneessansa halpaa katupoikaa, kerjäläistä,
kukaties varasta, tahi muuta veitikkaa. Ja saman katon alla, kun tämä
katupoika, piti Susannan pikku tytön oleskella. Se lapsi, jonka tapoja
ja käytöstä hänen piti valvoa, eli alituisessa kumppanuudessa halvan ja
paheellisen pojan kanssa.
Mitä Charlotta olisi sanonut saatuansa taas puheenlahjan, on
tietämätöntä, sillä siinä tähdellisessä silmänräpäyksessä palasi Tony
parka, Dolly ja uusi luuta käsivarrellaan.
"Äidinisä, äidinisä, mepä ostimme suuren, suuren luudan", huudahti
Dolly juosten puotiin huomaamatta vieraan läsnäoloa, "ja Tonyn kanssa
lakaisimme suurta katua ja saimme paljon, paljon rahaa."'
Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen silmänsä kohtasivat vieraan; mutta
täti Charlotta oli kuullut kyllin. Hän kohosi suurella arvoisuudella
tuolilta ja aikoi kiivaasti puhua Tonylle, kun vanha Oliver keskeytti
häntä.
"Charlotta", sanoi hän, "Tony on hyvä poika ja sangen avulias minulle;
minä en voikaan lähettää häntä luotani. Hän on eräs Herran pienistä,
jotka löytyvät levitettynä ympäri tätä suurta kaupunkia, isätönnä ja
äititönnä, ja minun pitää tehdä kaikki mitä voin hänelle. Ei se paljon
ole; ainoastaan vuode tiskin alla ja leipäpala silloin tällöin. Senpä
hän maksaakin rakkaudellaan, jota osoittaa Dollylle. Tonyn tahdon
pidättää luokseni, Charlotta."
Vanha Oliver puhui niin vakaisesti, että hänen sisarensa vaikeni. Hän
otti pienokaisen Tonyn käsivarrelta ja katseli poikaa silmäyksellä,
joka saattoi Oliverin aivan hämmille ja alakuloiseksi; mutta naisen
silmät tulivat leppeämmiksi ja ankara tunnonilmaus hänen kasvoiltansa
kohta katosi.
"Osaatko sinä lukea tahi kirjoittaa?" kysyi hän kiivaasti.
"En", vastasi Tony.
"Ja oletkohan oppinut hyviä tapoja? Ei sinulla ole kenkiä eikä hattua,
sinä olet repaleinen ja taitamaton; siis ei sinun sovi olla yhdessä
tämän pienen tytön kanssa. Jos hänen äitinsä näkisi hänet kulkevan
ympäri paljasjalkaisen ja paljas-päisen pojan keralla, musertuisi
hänen sydämensä, se, on varma. Jos sinä sentähden toivot pysyä täällä
minun veljeni, herra Oliverin, ja tämän tyttösen, mamselli Dorothea
Raleighin luona, täytyy sinun hankkia pukimet itsellesi. Sinun pitää
oppia puhumaan hyvästi ja käyttäymään hyvästi. Minä tulen kuukausittain
takaisin. Jos sinulla silloin ei ole mitään jaloissasi eikä päässäsi,
otan minä pienen tytön kanssani maalle, asuntooni, ja sinä et saa
koskaan häntä enään nähdä. Ymmärrätkö?"
"Kyllä", vastasi Tony kumartaen myöntävästi.
"No, nyt saat mennä", jatkoi pikainen, vanha nainen; "minä tosin en ole
kovin ankara sinulle, mutta tämän pienokaisen on hänen äitinsä jättänyt
minun hoitooni, ja sinä saat luvan tehdä niinkuin sanoin, muutoin
otan tytön kanssani kotiini. Ota luutasi ja mene, ja älä ajattelekaan
ottaa pienokaista kanssasi, kun menet ulos katuja lakaisemaan. — Eihän
mokomaa ennen ole kuultu. — Noinikään, mene."
Tony hiivi pois suruisena. Hän oli palautunut iloisena ja urheana,
väsymyksestään huolimatta. Ja juuri silloin, suurimman ihastuksensa
aikaan, nämät kovat sanat!
Luuta olalla meni hän hitaisilla askelilla jälleen työpaikallensa.
Katu oli täynnä käveliöitä — mutta Tony paralla ei ollut enään halua
lakaisemiseen.
Yhdestoista luku.
Varkaiden seassa.
Yö tuli aikaiseen, sillä paksu sumu oli jo jälkeen puolisen
asettautunut Lontoon kaduille ja torille. Tony laskeusi kadulle ja pani
luudan päänsä alle. Juuri siinä, jossa hän nyt unta odotellen venyi,
oli muudan tunti sitten Dolly istunut päiväpaisteessa ja katsellut
häntä, kun hän lakasi. Kuinka toisin nyt! Tyttö oli häneltä iäksi
päiväksi kadonnut, sillä hän ei aikonut mennä koskaan vanhan Oliverin
huoneesen, eikä tavata sitä hirmuista vanhaa, naista. Hänellä ei ollut
mitään muuta jälellä, kun mennä entiseen elämäänsä ja hakea vanhan
pesäpaikkansa; hän kauhistui sitä ajatellessaan. Hänen paperiläjänsä
tiskin alla, missä tuima tuuli ei häntä saavuttanut, leijoili hänen
mielessään, ja kyynelet tulivat silmiinsä. Mutta tänä yönä ei hän
kumminkaan tarvinnut ulkona maata, sillä hänellä oli muutamia lanttia
säilössä ryysyisen taskunsa eheimmässä kulmassa. Hänellä oli varaa
maksaa yösijasta, ja hän hyvin tiesi, mistä se oli saatava.
Noin kello kymmenen aikana ohjasi hän kulkunsa erääsen
kellari-ravintolaan, jossa yökortteeri oli saatavana muutamalla
pennillä. Sydämensä oli raskas, ja vihollisensa häntä harmitti. Hän
ikävöi suuresti Dollya nähdäkseen. Kellarin ovella seisoi hän empien,
mennäkö sisään vai ei, sillä hän ei ollut moneen aikaan majaillut
semmoisessa paikassa, siis tunsi itsensä melkein vieraaksi siellä.
Ilman sitä oli hän ennen potkittu, lyöty ja pois-ajettu sieltä, vieläpä
oli usein tapellutkin siellä suurempain poikain kanssa. Nykyään oli hän
outo semmoiseen kohtelemiseen.
Miten erilainen olikaan tämä asunto sitä tyyntä, rauhallista kotia
vastaan, missä Dolly joka ilta taivutti polvensa äidinisänsä
vieressä ja rukoili hänen edestään; hän mainitsi aina Tonynkin nimeä
lapsellisissa rukouksissaan.
Hän ei koskaan, ei koskaan enään saa häntä kuulla; ei koskaan nähdä
vanhaa Oliveria istumassa nojatuolissaan, polttamassa pitkällä
piipullaan ja puhumassa kummalliselle näkymättömälle Herralleen. Ah,
hän ei koskaan enään saa kuulla puhuttavan Kristuksesta, joka tahtoi
olla hänenkin ystävänsä, sillä Herra Jesus Kristus ei milloinkaan
voinut tulla niin huonoon paikkaan kuin tämä, mikä nyt oli hänen
ainoana kotinansa. Herra oli varmaan antanut hänelle luudan ja kadun,
saadaksensa työskennellä, mutta siinä kaikki. Hänen täytyi nyt hoitaa
itseänsä ja kieltäytyä, jos mahdollista, pahuudesta, vaan jos ei sitä
tainnut, olipa oiva tilaisuus tulla varkaaksi, ikäänkuin se näppärä
"Koira-Tommi", joka kerran varasti kellon itse viskaaliltakin.
Tämä nuorukainen olikin ensimmäinen, joka tervehti Tonya, kun hän
kauan mietittyään hiivi sisään, ja hän aikoi heti ottaa Tonya
kädestä. Tony oli kuitenkin ylen suruinen siitä huolimaan tahi Tommin
ystävällisyydestä lohdutusta nauttimaan. Hän mateli pimeimpään
nurkkaan, minkä löysi ja ojentihe laattialle laitetulle ohuelle
olkivuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Pojat jupakoivat keskenään,
ja vanhimmat niistä, jotka tahtoivat maata, kiroilivat ja riitelivät.
Sitten seurasi niin kiivas taistelu, että kaikki kellariin keräytyneet
henkilöt, paitsi Tony, kokoutuivat poikain ympäri, ilostuttivat heitä
korkealla huudolla ja rähyllä. Melu kesti aina kauas aamuyöhön,
ennenkun lepo ja hiljaisuus sai sijansa, ja silloin vaipui Tony
herkkään ja levottomaan uneen. Hän uneksi vanhasta Oliverista ja
Dollysta. Vihdoin heräsi hän kyyneltulva kasvoillansa. Hän nousi ennen
muiden heräämistä ja meni ulos Joulukuun-aamun raittiisen ilmaan.
Niin kului päivä päivän, yö yön perästä. Tony perehtyi perehtymistään
vanhain kumppaneinsa seassa. Hän alkoi tarkkaavaisesti kuunnella
taidokkaan "Koira-Tommin" kertomuksia, joka opetti, että jos hän olisi
ainoastaan kerkeä kädeltä, voisi hänellä olla hyvä ansio helposta
työstä; hänen viaton muotonsa, sanoi Tommi, miellyttäisi tuomioistuinta
ja saattaisi papin hänen puolellensa, niin että hänelle hyvin kävisi
vankeudessakin.
Tony jatkoi kuitenkin vielä kadun lakaisemista ja ansaitsi jotenkin
paljon. Sepä riittikin hankkia hänen halvan ravintonsa ja huonon
yökortteerinsa kehnoin kumppanein seassa — mutta hän alkoi haluta
jotakin muuta.
Jos hän ei voisi tulla hyväksi ja mennä takaisin vanhan Oliverin ja
Dollyn luoksi, taitaisipa olla yhtä hyvä tulla varkaaksi, tulla Tommin
kaltaiseksi, joka kulki hyvissä vaatteissa, eli oiva lailla, ja jota
toiset pojat pitivät arvossa.
Viikko oli kulunut, kun hän jätti Oliverin huoneen. Hän aikoi juuri
lopettaa lakaisemisensa ikipäiväksi, kun eräs herra kohtasi hänet ja
katsoi terävästi häntä kasvoihin. "Kuules, poikani", huudahti hän,
"sinä olet varmaan sama poika, jolle minä tuonain annoin hopearahan,
kun pidit hevostani. Minä sanoin silloin, että sinun pitää käyttää sitä
hyvästi; mitä sillä olet tehnyt?"
"Minä ja Dolly ostimme sillä luudan, jolla sille olen lakaissut tätä
katua."
"Se oli älykkäästi tehty!" sanoi herra. "Kukas se Dolly on?"
"Se on eräs pieni tyttö, josta minä paljo pidän", vastasi Tony syvästi
huo'aten.
Hänestä tuntui kun olisi niin pitkä aika kulunut siitä, kun hän
puhui Dollystansa, että kaikki tyyni oli jotain kokonaan kadonnutta
ajasta ja todellisuudesta. Kuitenkin oli hän raskaalla mielellä sitä
ajatellessaan.
"No, tästä saat kolikon lisäksi", sanoi vieras herra. "Se on ihan uusi
raha, jolla ei kukaan ole koskaan mitään ostanut. Kas, kuinka kiiltävä
se on. Dolly mielistyy hyvin sitä nähdessään."
Pitkän tunnin, sittekun herra oli mennyt matkaansa, piti Tony rahaa
kädessään. Hän tarkasteli sitä lampun valossa.
Oi, kuinka Dollyn silmät kirkastuisivat riemusta, jos hän sitä
näkisi! Oikeastaan se onkin Dollyn, sillä olihan hän ensimäisenkin
rahan hänelle antanut ja saanut siitä kaksikymmentä muiskua. Ja olipa
tyttö antanut hänelle rahan takaisin ja pakoittanut häntä sillä
luutaa ostamaan, eikä kertaakaan hän ollut saanut penniäkään hänen
ansiostansa. Miten hauskaa olisikaan näyttää Dollylle tätä kaunista
kolikkoa! Ja kuinka suloista tuntea hänen pienet käsivartensa kaulansa
ympärillä, kun hän saa tietää sen tulevan hänen omakseen!
Tony tiesi hyvin, että hän joutuisi vaaraan ja menettäisi kauniin
rahansa, jos hän viettäisi yönsä kellarissa; viekas Tommi kyllä tutkisi
hänen taskunsa. Varkaalla ei ole ystävää.
Vaan mitä taisi Tony tehdä? Mihin ottaisi hän tiensä?
Kahdestoista luku.
Tonyn palautuminen ja vastaanotto.
Melkein tietämättänsä kävi Tony edelleen kadulla; äkkiä katsahti hän
ylös ja huomasi silloin olevansa likellä Oliverin puotia — Dollyn kotia.
Hän tahtoi kumminkin mennä sivuitse, ja jos puodin ovi ei olisi
sulettu, aikoi hän kietaista kauniin hopeakolikkonsa räsyyn ja heittää
sen puotiin; he varmaan arvaisivat sekä tekiän että syyn tekoon.
Kadulla oli pimeä; ainoastaan eräs lyhty ja kaasuliekit ruokakauppiaan
puodista valaisi sitä. Tony hiivi hiljaan edelleen varjossa. Dolly on
sänkyyn käymäsillään, ajatteli hän, ja vanha Oliver on tietysti hänen
kanssansa kammarissa. Tultuansa juuri vastapäätä ruokapuotia, sykähti
hänen sydämensä ilosta: hän kuuli pienen kimeän ilo-huudon ja tunsi
seuraavassa silmänräpäyksessä olevansa Dollyn käsivarsien syleiltävänä.
Hänen täytyi seurata tyttöä puotiin.
"Tony on tullut kotiin, äidinisä!" huusi Dolly kaikin voimin. "Dolly
löysi Tonyn vihdoinkin!"
Dollyn ääni värisi liikutuksesta, ja hän alkoi itkeä pitäen kiinni
Tonysta ett'ei hän menisi pois häneltä uudestaan.
Vanha Oliver itse tuli kiiruusti sisähuoneesta ja laski ystävällisesti
kätensä pojan hartioille.
"Mintähden sinä olet ollut meiltä poissa niin kauan, Tony?" kysyi hän.
"Ah, herra", huudahti Tony, "minä olen ollut niin häijy ja niin
onneton. Antakaa anteeksi, minä en taida muuta; ette kaiketi nyt antane
minun maata tiskin alla, uskon minä."
"Tule sisään, tule sisään", vastasi Oliver hellästi työntäen häntä
edellänsä huoneesen. "Minä ja tämä pikku lemmetyiseni olemme joka ilta
odottaneet ja vartoneet sinua. Ei sinun niin pitänyt meitä kohdella,
poikaseni; mutta nyt emme ilomme tähden torukaan sinua. Charlotta on
pikainen, ja hän on hyvin arka huolimattomasta puheesta ja huonoista
tavoista; vaan sinä et huoli senvuoksi luulla häntä - kelvottomaksi
ihmiseksi; hän ei tunnekaan sinua. Kun minä puhuin, miten sinä jäit
yksinäiseksi, ollessasi tämän pienokaiseni ikäisenä, kuinka sinun
sitten täytyi omin voimin tulla toimeen, yksinäsi Lontoossa, isätönnä
ja äititönnä, itki hän sääliväisyydestä. Niin, hän jätti suurimman
munistansa illalliseksi sinulle ja käski sanomaan sinulle hänen
sydämelliset terveisensä. Muna on tallella. Sinä saat sen illalliseksi.
Dolly, tyttöseni, noudappas pannu."
"Minä en ole niin puhdas, kun toivoisin", sanoi Tony suruisesti. Hän
oli ollut hoidotonna viimeisen viikon ja näytti melkeen siltä, kun ensi
kerran kohdatessaan Oliveria ja hänen pientä tyttärensä tytärtä.
Pane vettä vatiin ja pese itsesi puodissa minun keittäissäni munaa.
Dolly, toimitappas vähän saippuaa ja pyyheliina. Hänestäpä tulee
äidinisälle pikku emännöitsiä.
Kun Tony vähän ajan perästä tuli taas huoneesen, näytti hän ihan
toisenlaiselta; lika oli poissa, samoin synkkämielisyys ja suru.
Hänestä tuntui, kun olisi hän herännyt pitkästä, tuskallisesta unesta.
Täällä oli vanha Oliver, joka himmeistä silmistään lähetti hänelle
ystävällisiä silmäyksiä; täällä Dolly, joka leikitellen hyppäeli ympäri
entisellään, ja Beppo lisäksi, joka lierutti häntäänsä, siten osoittaen
hänelle tervetuliaisia.
Se vanha tuikka nainen ei siis ollutkaan hänen vihollisensa! Hän muisti
hyvin hänen varoituksiensa ja päätti Dollyn ja vanhan Oliverin tähden
niitä noudattaa.. Hän aikoi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; hän aikoi
säästää niin paljon kuin mahdollista, voidaksensa ostaa parempia
vaatteita, kengät täytyi hänen saada jalkaansa ennen kaikkia, sillä
sitä oli se vanha nainen _erityisesti_ hänelle sydämeen painanut.
Kaikessa tapauksessa hän ei aikonut koskaan pois juosta tästä kodista,
jossa häntä niin lemmittiin ja hoidettiin.
Oliver kertoi, miten Dolly oli häntä odottanut miten hän oli aina
juossut ulos ja ovelta katsellut, luullen Tonyn kotiin palautuvan.
Puhuipa myöskin, miten hänen Herransa ja Mestarinsa Jesus Kristus vielä
enemmin ja hartaammasti odotti, että Tony tulisi hänen luoksensa.
Tony ei täydellisesti käsittänyt ukon sanoja, vaan epämääräinen
tunne rakkaudesta, joka ylitsekäypi kaiken ymmärryksen, heräsi hänen
sydämessään. Laskeuttuaan pienelle vuoteellensa tiskin alle, nukahti
hän tänä iltana yhtä levollisesti kuin se, joka myrskyn mylvinästä ja
vasta-tuulen vauriosta, viimeinkin saapuu ikävöityyn satamaan.
Kolmastoista luku.
Uudet saappaat.
Useampia viikkoja kului, ennenkuin Tony sai kokoon niin paljon rahaa,
että taisi ajatella uusien kenkäin ostamista, vaikka hän säästi ja näki
nälkää hellittämättä, todellisella kieltäytymisellä. Hän ei aikonut
ostaa niitä kenkäpuodista; hän tiesi tarkoin mistä kohtuullisella
hinnalla voi saada aivan hyviä, josko ei uusia kenkiä. Hän ei saanut
olla kovin tarkka; vanhat, parannetut saappaat kelpaisi kyllä aluksi,
kunhan vaan onnistuisi saamaan ne ennen kuin täti Charlotta tulee
jälleen kaupunkiin. Hän oli sanonut tulevansa Tammikuun lopulle, ja
samana päivänä, kun häntä odotettiin, lähti Tony tekemään kauppaansa.
Paikka, johon hän tässä tarkoituksessa meni, oli eräs pieni aukeama eli
tori, mihin erityiset kauppiaat olivat asettaneet kaupusteltaviansa
tuoleille, pöydille ja vieläpä pieniin laatikkoihinkin. Muutamat
myivät romurautaa, eräs vanha vesisilmä eukko, jolla oli vanhoja
vaatteita myytävänä, tinki yhden köyhän, laihan vaimon kanssa, joka
piteli puolialastonta lasta kädestä. Sangen kylmä ja huikea pohjatuuli
viuhkueli kaduilla ja torilla.
Tony meni kauppiaan luo, jolla oli suuri joukko vanhoja kenkiä; vaan
vaikka kenkiä oli paljon, oli vaikea niitä pariksi sovittaa, jotta
Tony olisi saanut siivon parin. Hän haeskeli ja koetteli; toiset
olivat kovin suuria, toiset kovin pieniä, sattuipa pari, jonka oikean
jalan kenkä oli sangen hienosta nahkasta, mutta vasemman jalan kenkä
oli karkeasta kankaasta. Tony tahtoi kenkäparia, joka näytti jotenkin
siistiltä, sillä Dollyn ankara täti oli vievä Dollyn Oliverilta, jos
Tony ei olisi säädyllisesti vaatetettu.
Kauppiaan kehoituksesta mielistyi hän viimein erääsen pariin.
Saappaat olivat tosin suurenlaiset ja jalat kiekahtelivat niissä
suututtavaisesti; mutta mies vakuutti häntä, että "parempainkin
ihmisten lapset" pitivät senlaisia, lisäksi niissä oli vielä
"kasvamisen varaa." Pohjan keskellä oli toisessa paksu, epätasainen
paikka, ja toisen korkko oli vino, mutta vähät siitä, olivathan jalat
verhottu.
Kun Tony ei ollut tottunut pitämään mitään jalkineita, oli käynti nyt
hänelle tuiki tukalaa; hänestä oli oikein vastus nostaa jalkojansa
maasta, kuitenkin oli hän aivan ylpeä uudesta omaisuudestaan.
Olipa hyvin pitkä tie kotiin vanhan Oliverin kadulle, vaan hän ei
kiiruhtanut, sillä hän toivoi, että he ennättäisivät juoda teetä ja
olla iltaruualla ennen hänen tuloansa. Hän kuleskeli edelleen, uusien,
kelvottomain jalkineittensa väsyttämänä, pysähtyen välistä jonkun
kauniin puodinikkunan eteen. Hän katseli miten lyhtyjen sytyttäjät
sytyttivät lyhtyjä ja miten kaasu valaisi puotia. Silloin kuuli hän
äkkiä suuren tornikellon lyövän kuusi. Siis oli ruokaileminen vanhan
Oliverin luona loppumaisillaan; joutuisasti pyörähti hän sentähden
eräälle poikki-kadulle, joka lyhyempää tietä veisi hänet kaivattuun
kotiinsa. Viimein alkoi hän juosta niin kovasti kuin vaan uudet,
tavattomat jalkineensa sallivat. Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkun
lankesi pahasti katuvierustalta; hän oli sattunut polkemaan appelsiinin
kuorelle ja siltä luihkahtanut.
Vähäksi aikaa joutui hän tainnoksiin; sitte nousi hän istualleen ja
alkoi hieroa otsaansa: Sillä takakadulla, jolla hän nyt oli, oli aivan
hiljainen ja vähäinen liikenne, sillä sinne oli tiloitettu enimmäkseen
makasiinia ja kauppatavarain säiliöitä, ja melkein kaikki ne huoneet
olivat nyt suletut.
Tony nousi viimein seisoalleen jatkaaksensa matkaansa; mutta kimeä
kiljahdus kivusta pääsi hänen huuliltansa ja kaikui korkeasti ja
kamalasta siinä kolkossa solassa. Hän lankesi uudelleen kivitökselle
tykkänään vapisevaisna ja raskautettuna, ja kylmä hiki kohosi hänen
otsallensa. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä tuli se ett'ei hän
voinut astua? Hän riisui uudet saappaansa ja koetti kerran vieläkin,
mutta seuraus ei ollut parempi. Hän tunsi tuskauttavan kivun
koettaessaan nojata jalkaansa.
Kuitenkin pyrki hän eteenpäin. Jos ei hän menisi kotiin, luulisivat he
hänen taas paenneen, peläten Dollyn tätiä.
Näissä ajatuksissa alkoi hän ryömiä edelleen käsillään ja polvillaan,
äännähdellen kivusta ja vetäen jalkaansa perässään. Hän huomasi
kuitenkin ei voivansa kauas tulla sillä tavalla. Entä jos hänen pitäisi
maata koko yön kovalla, kylmällä kadulla. Sehän oli hyvin mahdollista,
sillä hän muisteli ei koskaan nähneensä poliisia näillä taka-kaduilla,
ja että joku muu kävelisi siellä, oli tuskin luultava.
Häntä alkoi vilustaa, sillä aurinko oli jo laskeutunut, kun hän ryömi
purskuvassa liassa. Jäisikö hän ulos koko yöksi, sortuisi hän kivusta
ja kylmästä.
Mutta jos se oli totta, mitä vanha Oliver niin usein sanoi, että Herra
Jesus Kristus rakasti häntä, ja että hän aina oli rakastettuinsa
kanssa, ei hän silloin ollutkaan yksin ja avutonna, eipä tällä kolkolla
kadullakaan, kylmän, pimeyden ja talvis-illan kamaluuden piirittämänä.
Oi! jospa hän vaan tuntisi Kristuksen käden koskettavan itseänsä,
kuulisi hiljaisimmankaan kuiskauksen häneltä, keksisi pienemmänkään
vilahduksen hänen kasvoistansa. Vaan ehkäpä se olikin hän, joka autti
häntä ryömimään edelleen enemmän käytäville kaduille, joita hän näki
loitompana, vaikka tuska pani hänet melkein huumeuksiin.
Viimein tuli kipunsa tykkänään kärsimättömäksi, hän vetäysi erään
suuren portin varjoon, ryömi nurkan alle ja huutaen ristissä käsin:
"Oi, Herra Jesus Kristus, Herra Jesus Kristus!" vaipui hän maahan
uupuneena. Hänen jäsenensä, jäykistyivät, silmänsä sammuivat.
Silloin kuuli hän kiiruisia askeleita, ja eräs, jota hänen vettyneet
silmänsä eivät nähneet, pysähtyi hänen kohdallensa, kyyristyi ja
tarttui hänen käsivarteensa.
"Oh", sanoi ääni, joka hänestä tuntui ennen kuullulta, "sinähän se
oletkin minun pieni kolikkopoikani, joten nimitän sinua; miksi istut
täällä kylmässä yössä?"
"Minä olen lankennut ja loukannut itseni", vastasi Tony heikosti.
"Mikä sinulta on loukkautunut?" kysyi vieras. "Sääreni."
Tuntematon kyyristyi ja koetteli Tonyn säärtä. "Taittunut", sanoi hän
itsekseen.
"Poikaseni, missä on kotisi?"
"Minulla ei olekaan omaa kotia", vastasi Tony vielä hiljemmin kuin
ennen.
Hän tunsi eriskummaisesti kangistuvansa ja tuli kielettömäksi.
Herra riisui päällystakkinsa, kääri sen hänen ympärilleen ja asetti
hänet niin, ett'ei hänen tarvinnut nojautua vahingoitetulle säärelleen.
Sitte juoksi hän kadulle, etsi hyyrivaunut ja nosti Tonyn niihin. Itse
istuihe hän sen sairaan pojan viereen, ja aika kyytiä vierivät vaunut
pois.
Neljästoista luku.
Sairashuoneessa.
Tony kipua kärsiessään tuskin tiesi mitä oli hänelle tapahtunut. Hän
tiesi vaan joutuneensa suureen saliin, ja että pari, kolme henkilöä,
joiden kanssa hänen uusi ystävänsä innokkaasti keskusteli, tuli häntä
katsomaan.
"Minä, tiedän, ett'ei teidän tarvitse tämänlaisiin tapaturmiin käydä
käsin; vaan mitäpä tekisin pienokaiselle, kun hän ainoastaan kykeni
sanomaan, että hänellä ei ole kotia ensinkään? Onhan teillä, näen mä,
muutamia sänkyjä joutilaana, ja minä maksaisin kaksinkertaisesti —
jos olisi tarvis — mieluisammin, kuin pois veisin hänet. Sanotteko,
tohtori, ett'ette toki epää sairaani vastaanottamista?"
"En epää, herra Ross", vastasi hyvänsävyinen ääni; "vaan saattakaamme
poika sänkyyn."
Tony tunsi itseään kannettavan rappuja ylös suureen huoneesen, missä
oli useita sänkyjä ja jokaisella sänkytyynyllä pienet kalveat kasvot.
Kauempana huoneessa oli eräs joutilas sänky, johon Tony pantiin,
sittekun hänen siniseksi paleltunutta ruumistansa verhoomat repaleet
oli riisuttu. Hänen vasta-ostetut saappaansa olivat poissa; ne oli hän
unhottanut makasiinin rapuille, mistä herra Ross hänet löysi. Kätensä
ja polvensa olivat rikkinäisinä, koska hän, astumiseen kykenemättömänä,
ryömi kylmällä epätasaisella kivitöksellä.
Pelkkiä ystävällisiä kasvoja, jotka säälien silmäilivät häntä, oli
Tonyn vuoteen ympärillä, ja se herra, joka hänet sinne saattoi, puhui
sydämellisesti ja lohduttavaisesti hänelle: "Poikaseni", sanoi hän,
"sinä olet taittanut sääresi langetessasi; vaan tämä tohtori, minun
ystäväni, auttaa sinua. Hänen täytyy nyt lastoittaa sääresi, ja se
koskee kipeästi vähän aikaa; mutta sinä kyllä kärsit sitä kuin mies,
tiedän minä."
"Niin teen", mutisi Tony, "mutta saankohan astua sitte?"
"Sitä et saata, vaikkapa sinulle luvattaiskin", vastasi herra Ross
hymyten. "Muutamia viikkoja viipyy ennenkun tulet niin terveeksi, jotta
saatat astua. Mutta älä ikävöitse, täällä tulet toimeen kuin prinssi."
"Mutta minun täytyy mennä, herra, minun täytyy", huudahti Tony nousten
seisoalle — ja lankesi taas kiljahtaen kivusta.
"Kotona ovat nyt Dolly ja herra Oliver, ne luulevat, että minä
uudestaan pakenin; ja minä kokisin kaiken maailman tähden tulla
takaisin! He odottavat minua, he ovat rauhattomat minun tähteni. Ah,
Dolly, Dollyseni!"
Tony puhui niin hätäisesti, että herra Ross'in hymyily kokonaan
katosi, ja taputtaen häntä päähän sanoi hän vakaisesti: "Jos sinä
sanot minulle, missä tuttusi asuvat, toimitan minä heille tiedon tästä
tapauksesta; he saavat tulla huomenna tervehtimään sinua jos siksi
paranisit, että jaksaisit puhua heidän kanssansa."
Tony antoi hänelle sangen tarkan selityksen kadusta, jonka varrella
Oliver asui.
Kun herra Ross oli saanut kaikki tahtonsa toimeen, pyysi hän Tonya
nöyryydellä ja kärsiväisyydellä kestämään sitä kipua, joka oli
välttämätön seuraus luun-rikkontumisesta. Sitte otti hän jäähyväiset
Tonylta, joka kohta syvästi nukahti.
Sunnuntai-iltapuoli oli, kun vanha Oliver ja Dolly astuivat lasten
sairashuoneen porstuaan ja kysyivät Tonya. Heitä neuvottiin menemään
ylös toiseen kertaan, jossa saisivat hänestä tietoa. Mihin vaan
menivät vastaanotettiin heität ystävällisesti ja hyvänsuontoisesti;
olipa jotakin vanhan Oliverin ulkomuodossa ja sen iloisan lapsen
sulo-silmäyksissä, mikä viehätti kaikkia, jotka heitä näkivät. Eräs
holhoja, joka kohtasi heitä rapuilla, kääntyi, Oliverin kysyttyä Tonya,
takaisin ylös, ja kädestä taluttaen vei Dollyn Tonyn huoneesen.
Siinä oli paljon ikkunoita, ja aurinko, joka ei koskaan vieraillut
heidän asunnossaan, valaisi iloisesti sitä suurta huonetta. Kaikki
sängyt olivat katetut valkeilla peitoilla, ja useimmat niistä pikku
sairaista, jotka olivat yöllä maanneet, valvoivat ja istuivat nyt
vuoteillansa pienten pöytäinsä ääressä, joita he saattoivat lykätä
edes ja takaisin pitkin sänkyinsä sivua. Ei lääkkeitä eikä mitään,
mikä muistutti sairashuoneesta, näkynyt — paitsi niitä kalveita lasten
kasvoja.
Mutta Oliverilla ja Dollylla ei ollut aikaa muita näkemään, kuin Tonya,
ja he riensivät siihen huoneen nurkkaan, jossa hän makasi. Hän oli
hyvin kalvea, silmät olivat ummessa, ja hänen kasvoillansa näkyi kovan
kärsimisen ilmaus, ikäänkun olisi kipu vieläki ollut yhtä suuri.
Oliver ja Dolly lähestyivät sänkyä; Tony ei heitä huomannut. Dolly
laski kätensä hänen kalvealle otsalleen; Tony säikähti, aukasi
silmänsä ja äkkäsi molemmat rakastettunsa. Se alakuloisuus, joka äsken
oli luettavana hänen kasvoissaan, katosi; hänen silmänsä loistivat
riemusta, ja äänensä vapisi ilosta, kun hän huudahti: "Dolly! Dollyn ei
tarvitse olla huolellisna Tonyn vuoksi tällä kertaa."
"Vaan Dollypa on huolellisna Tonyn vuoksi, kunnes hän paranee", sanoi
hän tarttuen pojan käteen.
"Ei, ei!" sanoi vanha Oliver. "Dollyn pitää olla sievä tyttö ja auttaa
äidinisää puotitoimissa, kunnes Tony paranee."
Oliver istui sängyn laidalle ja otti Dollyn polvelleen, jotta Tony
saattoi nähdä heitä molempia. He eivät paljon puhuneet, sillä eräs
hoitajista oli sanonut, että Tonyn ei pitäisi vaivata itseänsä.
Kun he läksivät kotiin, vei holhoja heidät alakerrassa olevan tyttöjen
asunnon kautta; hän näet tahtoi näyttää heille huoneitansa, sillä tytöt
asuivat vielä komeammasti kuin pojat. Näissä suurissa ja korkeissa
huoneissa ulottuivat ikkunat kattoon asti ja uunit olivat marmorista.
Syyn, miksi huoneet olivat niin loistavasti laitettu, selitti holhoja:
talo oli ennen ollut erään aatelismiehen omana. Uljaita pitoja ja
loistavia tanssia oli silloin täällä pidetty, mutta ei koskaan ennen
ole sellaista joukkoa, kun tämä, ollut näiden seinäin sisässä.
Ukko Oliver kulki sänkyin välillä, pikku lemmetyisensä sivullaan,
ystävällisesti nyykäten jokaiselle hymyillevälle pikku muodolle, joka
kääntyi heitä kohden. Muutamat lapsista nyykkäsivät iloisesti Dollylle,
pyytäen häntä katsomaan heidän nukkiansa, tahi soittelivat hänelle
pelirasioillansa. Mutta toiset makasivat ihan hiljaan tyynyillänsä,
puolinukuksissa, ja kauniit kuvataulut riippuivat heidän päänsä
kohdalla. Maalauksia oli Vapahtajasta, pienten lasten siunaajana, tahi
Kristuksesta, kun hän herätti kuolluista nuoren tytön, sanoen hänelle:
"Nouse ylös!" Kyynelet kohosivat vanhan Oliverin silmiin, ja kerran
toisensa perästä pudisti hän valkoista päätänsä, kun hän ystävällisesti
katsellen kulki sänkyrivien välissä.
"Minä ihmettelen, mitä Herra olisi sanonut", puhkesi hän, "jos hän
olisi aikanansa löytänyt jonkun tälläisen paikan. Kylläpä olisi hän
usein käynyt siellä. Hän tulee, sen kyllä tiedän, ja käypi edes ja
takaisin täälläkin, kun pienokaiset nukkuvat, tahi pitkänänsä valvoen
kärsivät kipua yökaudet; Hän siunaa kutakin heistä. Niin, Jumala
siunatkoon näitä pienokaisia ja niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat
lapsille hankkineet tämmöisen turvapaikan. Jumala heitä siunatkoon!"
Oliverista tuntui, että hän viihtyi hyvästi tällä paikalla; hän olisi
viipynyt kauemminkin, jos ei holhoja olisi ilmoittanut, että hänen
läsnäoloansa nyt tarvittaisi toisessa kohden.
Heidän täytyi siis kääntäytyä kotiin; holhoja suuteli;, Dollya, pisti
korpun hänen käteensä ja sanoi hänelle, että sairashuone oli avoinna
siellä käviöille joka sunnuntai-iltapuolella. Hän saisi siis vastakin
käydä siellä, jos tahtosi.
Oliver otti Dollya kädestä ja alkoi kotimatkan. Hitaisilla askelilla,
monta pyörivää ajatusta mielessään kulki hän edelleen; Dolly seurasi
vaiti hänen sivullansa.
Kotiin tultuansa puhui ukko koko illan hoidokkaallensa kaikesta, mitä
olivat nähneet; miten kauniit ne korkeat salit olivat, miten onnellinen
Tony oli "Lasten sairashuoneessa."
Viidestoista luku.
Tonyn tulevaisuuden toiveet.
Vanha Oliver ja Dolly kävivät Tonyn sairauden aikana useampia kertoja
sairashuoneessa. Jokaisena sunnuntain iltapuolella olivat he siellä,
ja kohta olikin suuri sisäänajoportti, leveät raput ja ystävällinen
holhoja heille yhtä tuttuja, kuin heidän pimeä kotinsakin.
Tony parani nopeasti. Kuitenkin pysähtyi hän sinne muutamiksi
viikoiksi, kunnes tohtori ilmoitti, että hän oli kyllin vahva menemään
ulos kylmällä talvella. Parantumisensa aikana oppi hän paljon, josta
hänelle sittemmin oli suurta hyötyä. Edellisenä päivänä kun hän
terveenä uloskirjoitettiin sairashuoneesta, tuli herra Ross ja halusi
saada puhutella Tonya. Häntä osoitettiin paranevain saliin, jossa hän
näki Tonyn istuvan vaiti ja umpimielisenä nurkassa, katsellen miten
toiset pojat leikkivät ja suottailivat. He olivat "vieraisilla",
pitäen muutamia puulautasia pöytä-astioina ja kestittäin vieraitansa
appelsiinin kuorilla ja korpuilla. Tony vaan katseli päältä, se poika
raukka ei ollut koskaan oppinut leikkimään.
"Antony", sanoi herra Ross — herra Ross sanoi aina Tonyn nimen
täydellisesti, josta Tony oli hyvin mielissään, sillä hän ikäänkun
tunsi itsensä miehevämmäksi — "Antony, mitä sinä ai'ot toimittaa
sairashuoneesta lähdettyäsi?"
"Saattanenpa mennä takaisin kadulla ja alottaa lakaisemista", sanoi
Tony suruisesti.
"Ei; minä luulen voivani hankkia sinulle jotakuta parempaa
askaroimista. Minulla on sisar, joka asuu maalla, noin kymmenen
peninkulmaa Lontoosta; hän haluaa poikaa, joka auttaisi puutarhuria ja
juoksisi asioilla. Hän on luvannut hankkia sinulle kodin, vaatettaa
sinut hyvästi ja pitää pari vuotta koulussa. Silloin sinä tulet
noin kahdentoista-vuotiaaksi, sillä arvattavasti nyt olet noin
kymmenen-vuotias. Sinä saat sitte määrätyn palkan."
Tony kuunteli tykyttävin sydämin ja kyynel-silmin. Hän ei saanut
sanaa suustansa, kun herra Ross lopetti puheensa. Kuinka hyvä olisi
vastaanottaa tarjousta! Mutta Dolly ja vanha Oliver!
"Niin", sanoi Tony, "tarjoomanne paikka on mainion etuisa, ja minä
tekisin parastani täyttääkseni vaadittuja velvollisuuksia; mutta
Dollya ja Oliveria en koskaan saata jättää. Dolly tulisi kokonaan
lohduttomaksi, ja ukko on nykyään niin muistamaton, että unhottaisi
syömisensäkin, jos se olisi mahdollista. Niinpä esimerkiksi, kun
hän aamusilla noutaa sanomalehtiä, tuopi hän usein semmoisia, jotka
ovat monta päivää vanhoja; ja jos ostaja tulee ja haluaa sitä tahi
sitä sanomalehteä, ei sitä usein olekaan, sillä ukko oli ottanut
ostettavansa kappaleet aivan samoja lehtiä. Mutta jos minä käyn sanomia
hakemassa, määrään minä kuinka monta numeroa tahdon kutakin lehteä ja
tarkoin luen ne sitte. Ennen tänne tulooni en osannut yhtään lukea,
mutta kumminkin olin toki oppinut niitä eroittamaan. — Hänen ei ole
ajattelemistakaan avata puotiansa aamusilla. Ei, minun täytyy pysähtyä
heitä hiukan auttamaan. Mutta ainakin kiitän teitä sydämeni pohjasta."
Tony puhui niin vakaisesti ja järkähtämättömästi, että herra Ross
näki mahdottomaksi saada häntä päätöksestänsä luopumaan; vieläkin
tahtoi herra Ross ennen ehdotuksensa kumoamista tehdä Tonylle muutaman
kysymyksen.
"Mitäs Oliver on tehnyt sinulle, Antony? Onko hän sukulaisesi?"
"Ah, ei", huudahti Tony, "minulla ei ole sukulaisia koko maailmassa;
hän otti minut luoksensa rakkaudesta, hän valmisti minulle kelpo
makuusijan tiskinsä alle, ett'en tarvinnut kadulla venyä; minä rakastan
häntä, herra, ja entäs Dolly! Koko sydämeni on hänen omansa. Minä jään
heidän luoksensa elin-ajakseni, vaikkapa täytyisin kadunlakaisemisella
ansaita jokapäiväisen leipäni. Ilman sitä olen kuullut hänen usein
puhuvan herrallensa minun edukseni, ja kukaties harvat sitä tekevät.
"Kenelle herralle?" kysyi herra Ross.
"Hänelle, joka istuu tuossa", vastasi Tony osottaen taulua, joka kuvasi
Vapahtajaa, lapsia siunaamassa; hän puhuu aina Hänelle, niinkuin
näkisi Hänet ja Herra sanoo hänelle kaikki. "Ei, parempi on jäädä hänen
ja Dollyn luoksi ja jälleen palata kadulle, kuin lähteä pois heiltä,
vaikkapa saisinkin koulutuksen, vaatetuksen, ravinnon ja asunnon
ilmaiseksi."
"Niin, Antony, tee miten tahdot. Ole vaan vastakin siellä kunnes saisin
sinulle jotakuta parempaa kuin katu. Sinä näytät nyt hyvin raittiilta
ja terveeltä; onhan sinulla nyt lämmin ja hyvä pukukin, paljoa parempi
niitä repaleita, jotka olivat päälläsi tänne tullessasi."
Nähtävästi olivat Tonyn vaatteet entuudestaan olleet merimiehellä,
kenties oli ne sairashuoneelle lahjoittanut eräs äiti, jonka poika oli
ne pienuuden vuoksi hylännyt, tahi oli muuttanut sinne, missä ei enään
vaatteita tarvita. Puku oli karkea, mutta lämmin, ja soveltui Tonylle
aivan hyvästi. Hän oli kasvanut suuresti sairautensa ajalla; hänen
kasvonsa olivat tulleet valkeimmiksi ja hienommiksi, hiuksensa olivat
leikatut ja riippuivat kauniisti kammattuina molemmin puolin päätä. Hän
punastui tyytyväisyydestä, kun herra Ross silmäili häntä mieltymyksellä.
"Puvun olen saanut lainaksi", sanoi Tony, "ja saan sitä pitää, kunnes
lähden sairashuoneesta." Tätä ajatellessa kohosi huokaus hänen
rinnastansa. "Olisipa hauskaa, jos Dolly ja hänen tätinsä Charlotta.
minut nyt näkisi, he luultavasti siitä hyvin ihastuisivat, kun
näkisivät minut kerrankin siistinä; tuskin milloinkaan enään olen
tälläisenä, sillä omista vaatteistani ei ole muuta kuin repaleet
jälellä."
"Päälläsi olevat vaatteet ovat sinun omasi, Antony", sanoi herra Ross,
"ja huomenna saat mennä ystäviesi luo."
Tämä oli Tonysta liikaa. Hän ei tahtonut luottaa herra Ross'in
sanoihin, vaikkapa holhoja, joka vieressä istui ommellen, vakuutti
hänelle, että herra Ross oli totta puhunut.
Koko päivän oli hän kokonaan liikutettuna ilosta; hän näytteli kauniita
vaatteitaan kaikille lapsille, joita kohtasi, hän silitteli niitä,
ikäänkun hyväillen niitä. Mitenkä hänen ystävänsä häntä katselisivat!
Vanha Oliver, Dolly, täti Charlotta ja Beppo! Nythän ei kenkään
saattanut sanoa, ett'ei Dollyn sopinut ulkona kävellä hänen seurassaan.
Hän olisi niin hienosti puettuna kelvannut vaikka prinsessan
palveliaksi. Mitäpä huolikaan hän nyt vanhoista saappaista, joiden
katoamista hän oli niin katkerasti surkutellut sairastaessaan! Nykyiset
saappaansa kiilsivät kuin peilin pinta. Holhoja lupasi tehdä hänelle
myssyn ja parannella hänen vanhoja vaatteitansa; niitä sopisi hänen
käyttää ulkona katua lakaistessansa.
"Kaksi vaatekertaa!" huudahti Tony ja tunsi itsensä yhtä rikkaaksi,
kuin olisi hän äkkiä tullut suuren varallisuuden omistajaksi.
Mikä ilo astua taas Oliverin pimeään huoneesen! — Dolly alussa melkein
pelkäsi tätä uutta Tonya, joka oli niin erilainen kun entinen,
repaleinen Tony. Ei kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin hän tutustui
hänen somaan, siniseen pukuunsa ja sen kiiltäviin nappihin.
Kun Tony iltasella meni vuoteelle, näki hän sijansa tiskin alla hyvästi
järjestettynä, kaikki rei'ät olivat tukitut, ja paperikasan asemesta
oli hän täti Charlottan huolen kautta saanut matrassin alaisekseen.
"Tässä makaan minä yhtä hyvästi kuin sairashuoneessakin", sanoi Tony
itsekseen hetkisen venyttyään.
Kun Tony seuraavana aamuna herättyään ajatteli tulevaa työtänsä,
tuli hän suruiselle mielelle. Hän tunsi itsensä hitaaksi ja veltoksi
ajatellessaan kadun lakaisemista. Vanhat vaatteensa tuntuivat hänestä
niin peräti viheliäisiltä, että hän tuskin saattoi niitä ottaa yllensä,
kaikki sivukulkiat, jotka sattuisivat häntä katselemaan, ajaisivat
hävyn-punastuksen hänen poskilleen.
Hänen yrityksellään ei ollutkaan toivottua menestystä, sillä nyt olivat
kadut ja tiet puhtaanlaiset kauniin ilman vuoksi, ja harvat luulivat
tarvitsevansa maksaa hänelle. Pahinta oli, että sukkela "Koira-Tommi"
kerran tapasi hänet ja sitte kävi alituisesti hänen luonaan; välistä
pilkkaili hän häntä surullisuudestaan ja typeryydestään, kun muka
tyytyi niin huonoon työhön; välistä myös osotteli hänelle, mitä hän
ansaitsisi ja kuinka hienosti hän saisi olla puettuna, jos tottelisi
hänen neuvojansa.
Tonyn kiusaus oli suuri, sillä hänen työnsä oli sangen raskas ja
vaivaloinen ja vähän tuottavainen. Lisäksi oli hän sairashuoneessa
ollessaan tullut vieraantumaan kovasta työstä, kun hän siellä oli ihan
joutilaana.
Mutta "Koira-Tommin" vetkallisen elämän ajatteleminen katosi häneltä
heti illan tultua. Kotona oleva Dollynsa kuivasi kyynelet hänen
poskiltansa; hänen iloinen, miellyttävä hymyilynsä kevensi hänen
kuormaansa.
Vanha Oliver alkoi Tonya opettaa lukemaan ja kirjoittamaan ja hän
edistyikin niin nopeasti, että hän kohta voitti Dollyn, joka alkoi
yht'aikaa hänen kanssansa opetteleida. Dollyn jälkeen jäämisen
syyksi selitti äidinsä, että Dolly piti kaikkea, mitä hyvänsä hän
toimittelikin, leikkinä ja tämä leikki oli tullut väsyttävämmäksi kuin
piilosilla oleminen. Ja seikka olikin todella, että Dollylla ei ollut
halua työskennellä; mutta Oliver ja Tony eivät siitä pitäneet lukua,
he pitivät kovin paljon lemmetyisestänsä eivätkä siis nähneet hänen
vikojansa.
Silloin tällöin tuli kirjeitä Susannalta, täynnänsä kysymyksiä Dollysta
ja hellimpiä varoituksia hänelle että hän olisi sievä ja kuuliainen,
kunnes äiti tulee takaisin; vaan ei koskaan Susanna virkkanut milloin
hän aikoi tulla.
Kerran tuli kirje, jossa mainittiin, että Dolly oli saanut pienen
sisaren Indiassa; hän on Dollyn näköinen, sanottiin kirjeessä.
"Hän on Dollyn näköinen", sanoi Oliver ja Tony, "eihän Dollya ole
useampaa kuin _yksi_."
Kuudestoista luku.
Kuihtunut umpula.
Vieläki kului yksi kesä pitkine, kuumine päivineen. Kävely puistoissa
ja suuremmilla kaduilla, missä raitis tuuli aamuin, illoin leuhohteli
oli kyllä, kaunista ja suloista, ja keveäin kesäpukuin omistajilla oli
tilaisuus tehdä mieluista kävelyä. Mutta ahtaiden ja tiheästi rakettuin
kortteerein välissä, missä tuhannen tuhansia ihmisiä oli koossa
tukehduttavassa ja paikallaan seisovassa ilmassa, oltiin kuoliaaksi
tukehtua polttavasta kuumuudesta.
Ukko Oliveria vaivasi kovasti ankara lämmin, vaan hän ei virkkanut
siitä mitään; hän unhotti tavallisesti syynkin väsymiseensä ja
heikkouteensa. Nykyään hän ei ollut koskaan selvillä, mikä viikon päivä
milloinkin oli, tuskin mikä kuukausi tahi vuosi. Jos joku kuumimpana
Heinäkuun päivänä olisi väittänyt, että se oli Huhtikuussa, olisi hän
siihen ainoastaan vastannut, että se oli hyvin kirkas ja lämmin siksi
vuoden ajaksi. Mutta jos ukolle puhuttiin menneestä ajasta, silloin oli
hänellä muisti yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän osasi kertoa pitkiä juttuja
nuoruudestansa ja selittää luonnon kauneutta syntymäseudullaan niin
kuvaavaisesti ja hilpeästi, että Tonylle, joka ei koskaan ollut käynyt
maalla, ukon selitysten kautta syttyi halu nähdä niitä ketoja, metsiä
ja niittyjä, joista vanhus puhui semmoisella ihastuksella.
Rakasta raamattuaan ei kuitenkaan Oliver unhottanut; hän kertaili
sitä luku luvulta, kuvaellen Herransa ja Mestarinsa elämää yhdessä
istuessaan hämärässä, joka nyt kesällä oli ainaisena vieraana
puotikammarissa, sillä Oliverilla ei ollut varaa alati polttaa kaasua.
Tonyn toimi kadunlakaisiana oli nykyään lakannut, sillä kauniilla
ilmoilla ei ollut kenkään palkinnot hänen vaivaansa. Herra Ross tuli
juuri kuin auttaja hädässä, toimittaen hänelle juoksu-pojan paikan;
tämä Tonyn toimitus kesti kello kahdeksasta aamulla seitsemään illalla.
Tonylla oli siis hyvin aikaa avata puotia ja noutaa sanomalehtiä
Oliverille ennen työhönsä menemistä, ja sulkea ovet ja panna luukut
eteen kotiin tultuansa.
Juoksupojaksi tulo oli suuri askel edelleen Tonylle ja hän oli
sangen tyytyväinen toimitukseensa. Hän ei nyt enään koskaan juossut
paljain-päin ja paljainjaloin, miten oli tehnyt vuotta ennen, ja
lukemisessa ja kirjoituksessa oli hän niin edistynyt, että hän jo
osasi lukea vietäväinsä myttyjen päällekirjoitukset, kun ne vaan
kerran hänelle luettiin. Nytpä hänellä ei ollut mitään kaunista säätä
ja puhtaita katuja vastaan, joista hän ennen oli pahoillansa, kun
kadunlakaisemisella henkeään elätteli; päin vastoin ilahutti häntä
päivä-paiste ja hyvästi vaatetettu ihmisjoukko, joiden sekaan hän
punastumatta taisi antautua, eikä tarvinnut maata kadun-ojissa ja
etsiä appelsinin kuoria eineekseen. Nyt sen sijan potkieli hän niitä
kadun-ojaan ajatellessaan sitä onnettomuutta, joka niiden syyn kautta
oli häntä kohdannut — onnettomuutta, joka kääntyikin hänelle onneksi!
Jos Tony ja Oliver olisivat tarkastellen katselleet pientä Dollya,
olisivat he kyllä havainneet hänessä tapahtuneen merkillisen muutoksen.
Tämä muutos oli tapahtunut aivan hitaasti, niin ett'ei kenenkään muun
kuin äidin silmä olisi huomannut sitä.
Ensimäisenä päivänä joka kuukaudessa, ainoana päivänä josta Oliverilla
oli selko — sillä kuukauslehdet silloin tuotiin sisään — oli hänellä
tapana asettaa pikku lemmetyisensä ovea vasten ja mitata hänen
pituuttansa; ukko, näet, tahtoi nähdä, miten paljo lapsukainen oli
kuukaudessa kasvanut, ja teki sentähden aina pienen viivan hänen
kiharaisen päälakensa kohdalle. Hän tarkasteli usein näitä merkkiä, ja
hymyeli aina nähdessään tyttösensä pitenevän pitenemistänsä.
Näitä viivoja ovessa näki Oliver sangen hyvästi; vaan jos ei huone
olisi ollut niin pimeä ja hänen silmänsä niin himmeät olisi Oliver
myöskin nähnyt miten ruusut hänen hoidokkaansa poskilta yhäti
poistuivat, ikäänkun iltarusko katoaa auringon laskettua. Myöskin
hänen sinisilmäinsä kiillon olisi hän nähnyt kadonneeksi; hän olisi
havainnut, että nämä häntä katselevat silmät eivät säteilleet niin
kirkkaasti kuin ennen. — Paitsi että ukon näkö oli heikko, oli huonekin
liian pimeä selvästi näkemiseen; päivän kirkas, elähyttävä valo ei
päässyt sisään ja päivä päivältä tuli Dolly yhä enemmin varjossa
kasvavan istukkaan kaltaiseksi: ne elävät tosin ja kasvavat, mutta
lehtensä ovat vaaleat ja umpulansa pienet. Vähitellen tuli Dolly aina
äännettömämmäksi, ja hänen entinen ilomielisyytensä katosi, vaan vanha
Oliver ei huomannut mitään muutosta; hän vaan rakasti häntä rakkaimpana
aarteenansa. Mutta rakastaessaan Dollya ei hän unhottanut Herraansa ja
taivaallista Isäänsä, ja kertomuksia hänen opistaan ja elämästään luki
hän ahkerasti.
Dolly tuli yhä surullisemmaksi; usein istui hän tuntikausia kädet
Bepon kaulassa, pienet, leppeät, nyt niin laihan kalpeat kasvonsa
käännettyinä leimuavaa tulenvaloa kohden, Oliverin vaivaloisesti
kuhniessa ympäri huonetta, unhottaen paljon, mutta aina valmisna
hymyilemään ja hellästi haastelemaan tyttärensä tyttärelle.
Samoin kuin Oliver oli liian vanha tuntemaan jotain vaivaa olevan
Dollylla samoin oli Tony liian nuori ajattelemaan sairautta ja kuolemaa.
Muutoin tuli Dolly aina iloisemmaksi, kun Tony jälkeen puolisen kotiin
tultuansa kertoeli, mitä oli nähnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut.
Tony näytti tuottavan elämää ja voimaa muassaan, ja Dollya miellytti
kiikkuen istua hänen polvellaan, sillä Tonya ei niin väsyttänyt kuin
äidinisää. Ja Tony puolestansa oli niin kiintynyt kertomuksiinsa ja
Dollyn kysymyksiin, että hän ei huomannut kuumeentapaista loistetta
rakkaansa silmissä, eikä kuihtuneita ruusuja hänen poskiltansa. Mitenkä
olisikaan Tony havainnut jotain puuttuvaisuutta Dollyssa? Milloinkaan
ei Dolly valittanut vaivaansa, ja Tony oli iloinen, että hän oli niin
tyyni ja hiljainen hänen läksyjä valmistaissansa.
Mutta kun kesä oli kulunut ja Marraskuun sumuja hajoitteli kova
pakkanen joulun edellä, pakkanen, joka ei kulettanut kanssansa mitään
kaunista, sinistä taivasta tahi kimmeltävää huurretta, vaan peitti,
paarivaatteen lailla, kaupungin ja maan, ja tunkeusi jokaiseen
asuntoon hyytä hengittäen, niin että ainoastaan vahvat ja terveet,
lämpimästi vaatetetut ja hyvin ravitut ihmiset saattoivat olla sitä
pelkäämättä, mutta kalveain, kivuloisten ja köyhäin piti vavista
henkensä menettämisen pelosta — silloin pikku Dollykin oli mennyttä.
Ukko Oliverinkin huonot korvat alkoivat kuulla heikkoa yskintää, joka
tuntui tulevan niinkuin kaiku läheisestä haudasta. Ja kun hän veti
pienen lemmetyisensä luokseen ja pani lasit nenälleen katsellakseen
häntä, armainta näkyä hänelle tässä maailmassa, silloin äkkäsi hänenkin
silmänsä jotain siitä kalvakkuudesta ja turmiosta, minkä salainen tauti
oli tuottanut hänen rakkaalle lapselleen. Vanhus pelästyi kovasti,
mutta ei tiennyt mitä tehdä. Hän osti karamellia huojentaaksensa hänen
yskintäänsä ja ajatteli välistä neuvoa kysyä tohtoriltaki, mutta hän
unhotti sen alituisesti. Hän ajatteli neuvotella sisarensa kanssa, kun
hän tulisi häntä tervehtimään, mutta täti Charlotta makasi itse niin
sairaana, ett'ei kyennyt tulemaan veljensä luoksi.
Seitsemästoista luku.
Yömusta varjo.
Joulu-viikko oli kulunut, ja uusi vuosi oli alkanut kylmällä ja
pakkasella. Mutta Tony oli hyvin varustettu pahaa säätä vastaan ja oli
melkein mielissään kylmästä ilmasta, sillä silloinpa hän sai juosta
voimansa takaa myttyjä kulettaissansa.
Eräänä päivänä, kun hän oli vapaana puolen päivää, palasi hän
puolipäivän ajalla kotiin, tuoden muassaan kolme torttua, jotka oli
ostanut viettääksensä oikein jouten oloansa. Tony oli kauan odottanut
tätä päivää ja itsekseen miettinyt sulkea puodin iltapuoleksi ja
mennä Oliverin ja Dollyn seurassa pitemmälle kävelylle kadulle; ja
nyt, koska kauan odotettu juhla-aika todellakin oli käsissä, nyt
tunsi hän sydämensä niin keveäksi, niin hilpeäksi ja iloiseksi että
hän ei hituistakaan huolinut kylmästä tuulesta, mikä häntä vastusti
joka kulmassa. Dollya pitää verhota hyvästi, sanoi hän itsekseen, ja
Oliverin pitää panna yllensä helminappinen suuri päällystakkinsa, jonka
hän on tuonut muassaan maalta neljäkymmentä vuotta sitten.
Hän juoksi katua myöden ja tuli iloisasti viheltäen Oliverin puotiin;
hänellä ei tuntunut olevan aikaa kohottaa tiskin-levyäkään, vaan
hyppäsi sen yli ja seisoi samassa puotikammarissa. Tony hämmästyi
äänettömäksi siitä näystä, mikä täällä kohtasi hänen silmiänsä. Oliver
istui pikku Dolly polvilla, ja kyynelet vuosivat ukon ryppyisiä
poskia myöden alas hänen rintaansa vasten nojaavan lapsen hennoille
kiharoille. Beppo seisoi vieressä nuoleksien Dollyn kättä, joka
rauenneena riippui hänen sivullansa. Hänen silmänsä olivat ummessa
ja kasvonsa kuolon-kalveana. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa.
Mutta kun Tony kiljaisi mielikarvaudesta, nähdessään Dollya, aukaisi
hän väsyneet silmänsä, ojensi häntä kohden laihan, valkean kätensä
ja taputteli häntä poskelle: "Dolly on niin kipeä, Tony", sanoi hän
vaivaloisesti, "Dolly on niin kipeä."
"En tiedä, miten on lemmetyiseni laita", sanoi vanhus matalalla,
vapisevalla äänellä; "hän istui äsken arkun kannella leikitellen
Bepon kanssa, kun hän äkkiä lankesi laattialle ja minä luulin hänet
kuolleeksi. Nyt on hän, Jumalan kiitos! tointunut jotenkin. Vai miten,
armaiseni, eikös sinulla nyt ole parempi ollaksesi?"
"On, äidinisä, Dolly voipi nyt paremmin", vastasi hän heikosti.
"Antakaa hänet minulle, herra", sanoi Tony, jonka sydän sykki
pikaisesti. "Minä jaksan pitää häntä kauemmin ja kenties paremminkin
kuin te. Olettehan jo väsyksissä, ja teidän olisi tarpeellinen hankkia
itsellenne vähän ruokaa, ettehän liene päivällistäkään syöneet. Tuleeko
Dolly Tonylle?"
Tyttönen ojensi hänelle kätensä, ja Tony otti hänet hiljaan syliinsä
ja istui nurkkaan arkun kannelle; hän likisti häntä hellästi ja
kun hän ummisti silmänsä, ymmärsi Tony hänen keveästi uinailevan.
Vaienneena käveli ukko edestakaisin huoneessa, välistä puhuen ääneen
mielikarvautta ja vakaisuutta ilmaisevalla äänellä: "Oi, Herra, rakas
Herra!"
Hetkisen perästä tuli hän ja kyyristyi niiden molempain ihmisvesain
puoleen, piteli hiljaan Dollyn kättä kuihtuneiden käsiensä välissä,
katseli häntä nyykytellen valkoista päätään.
"Kas miten laiha hän on, Tony, kas tätä pikku kättä", sanoi hän,
"ah hän menee minulta, hän menee minulta. Niin olen nähnyt kaikki
pienokaisen menevän pois, paitsi Susanna raukkaani. Mutta minä en taida
mitään tehdä hänen pelastuksekseen."
"Niin", vastasi Tony päättäväisesti, likistäen lasta likemmäksi
itseänsä. "Niin, sairashuoneessa hän helposti parannettaisi. Jumala
varjelkoon, siellä löytyi pienokaisia, jotka olivat kymmenen kertaa
häntä heikommat, ja ne parantuivat muutamassa viikossa. Kohta kun hän
herää kannamme hänet sinne, ja hän paranee heti, sen minä lupaan,
tohtori tuntee minut, ja minä tahdon puhua herra Ross'ille hänestä.
Syökää päivällistä ja olkaa levollisna; lapsen herättyä lähtekäämme."
Jotenkin lohdutettuna Tonyn sanoista meni vanha Oliver laittamaan
kuntoon päivällistä itselleen ja Tonylle; hän pani pikku tortun uuniin
koetellaksensa sillä Dollyn ruokahalua hänen herättyänsä. Mutta lapsi
nukkui raskaasti koko iltapäivän, aina hämärään asti, jolloin lamput
sytytettiin, silloin heräsi hän rauhatonna ja kovalla kuumeella.
"Tahtoisitko, Dolly, lähteä siihen kauniisen paikkaan, jossa pienillä
tytöillä oli nukkia ja soittolaatikoita?" kysyi Tony vapisevalla
äänellä, ollen läkähtymäisillään kyynelistä; "tahdotko, Dolly, lähteä
sairashuoneesen, missä minä tulin jälleen terveeksi ja missä sain
uusia vaatteita? Kaikki olisivat siellä hyvin siivoja pienelle Dolly
raukalle; tuletpa kotiin yhtä terveenä ja vahvana kuin minäkin."
"Niinpä, niin", huudahti Dolly innokkaasti, kietoen käsivartensa Tonyn
kaulan ympäri, "se oli kaunis paikka, päivä paistoi niin kauniisti
siellä, ja Dolly lähtee mielellään sinne. Mutta Dolly tulee sitte
kotiin äidinisän luoksi."
Eipä kauan viipynytkään ennenkun he olivat valmisna lähtemään vaikka
Dolly ei suostunut syömään lämmintä kaakkua eikä muutakaan. Vanha
Oliver pukeusi paksuun päällystakkiinsa, ja sairas lapsi suojeltiin
kylmää vastaan niin hyvästi kuin mahdollista. Hän puettiin lämpimimpiin
vaatteisinsa, ja sitte kääri Tony paksun sinisen takkinsa hänen
ympärilleen, kohotti hänet varovaisesti käsivarrellensa, ja nyt
alkoivat he matkansa, Beppo juoksi perässä.
Ilta oli pitkältä kulunut ja pimeä oli jo joutunut, mutta kaduille
paistoi kuitenki puodin-ikkunoista valoa; kansa-joukko riensi sinne,
tänne sillä juhla-aatto oli. Mutta siitä elämästä ja liikunnosta, mikä
rääpieli hänen ympärillään ei Oliver mitään huomannut. Horjuvin askelin
kulki hän Tonyn sivulla ja keskusteli koko ajan jonkun kanssa, jota ei
kukaan nähnyt eikä kuullut. Tavan takaa näki Tony surullisen hymyilyn
karehtivan ukon huulilla, hän nyykkäsi ja kohotti kättään ikäänkun
myönnyttäen jonkun puhetta.
Täten kulkivat he niillä kaduilla, joilla oli enemmän liikennettä,
kunnes tulivat hiljaisimpaan korttieriin. Tässä yksinäisessä ja
hiljaisessa kaupungin osassa löysivät he sen kodin, johon tahtoivat
jättää armaansa.
Kahdeksastoista luku.
Ei sijaa pikku Dollylle.
Vanha Oliver tarttui kellonvetimeen ja soitti aivan hiljaan, sillä
hän luuli Dollyn nukkuvan, koska hän tyynesti lepäsi Tonyn kylmästä
kangistuneilla käsivarsilla. Oven avasi eräs portinvartia, jonka
ulkonäkö oli vieras heille molemmille, sillä hän teki palvelusta
tavallisen portinvartian sijassa, joka oli saanut virkalomaa päiväksi.
Ukko Oliver astui esiin ja osoitti lapsensa lasta, jota Tony piti
sylissään; vapisevalla äänellä virkkoi hän portinvartialle: "Me tuomme
tänne meidä pientä tyttöstä, joka on hyvin kipeä, ja minä tahtoisin
puhutella tohtoria."
"Täällä on huone täynnä nykyään", vastasi ovella seisova portinvartia.
"Huone täynnä?" toisteli Oliver kysyväisesti.
"Niin, kaikki sängyt ovat käytettäviksi otetut. Aivan mahdotonta on
valmistaa sijaa useammille.
"Meidän täytyi kieltää pääsy monelta jo tän aamuna, vaikka ne tulivat
vastaanotoksi määrätyllä ajalla. Muutoin, mitä teihin tulee, on
vastaanottotuntiki jo ohitse."
"Mutta minun tyttöseni on niin kipeä", jatkoi Oliver, "tämähän lienee
lasten sairashuone, vai kuinka?"
"Niin, sehän tämä totisesti on, tämä on kyllä oikea paikka, mutta te
olette tulleet kovin myöhään, sillä meillä ei ole sijaa useammalle
sairaalle. Meidän on kuten sanottu, mahdotonta vastaanottaa, enempää.
Mutta käykää sisään ja istukaa odotussalissa hetkinen, minä menen
hakemaan jonkun rouvas-ihmisen."
Vanha Oliver ja Tony astuivat sisään ja laskeusivat penkille istumaan.
Täällä oli ne leveät raput mataloine astimineen, joita myöden Dollyn
pikku jalat olivat juosseet niin keveästi. Nämä raput johdattivat
ylös siihen valoisaan, lämpimään sairaskammioon, jossa pienokaiset
parhaillaan olivat nukkumaisillaan.
Tony ei käsittänyt, minkä tähden tilaa ei ollut hänen lemmetyiselleen,
joka niin innokkaasti oli halunnut päästä Tonyn rakkaasen
sairashuoneesen. Hänen rinnastaan kohosi tuskan huokaus, joka melkein
herätti Dollyn, sillä lapsi täristeli itseään pikaisesti ja kääntäysi
sinne tänne hänen sylissään.
Oliver laski kätensä kepin päähän, nojasi valkoisen päänsä sitä vastaan
ja istui kunnes keveitä askelia kuului rapuilta; tulia oli sairasten
holhoja.
"Tässä lienee joku erehdys tapahtunut, rouvaseni", sanoi Oliver
silmäillen ympärilleen huoneessa.
"Tämähän on sairashuone lapsille, ja minä toin tänne pikku tyttöni,
joka totisesti on pahoin kipeä, ja kun minä anoin apua hänelle,
vastattiin minulle, ett'ei löydy sijaa hänelle. Sehän lienee ainoastaan
erehdys?"
"Ei", sanoi rouvasihminen, "ei se ole mikään erehdys; täällä on
todellakin kaikki ylösotettuna, eikä ole sijaa ainoallekaan enään.
Meidän on täytynyt lähettää luotamme useampia sisään pyrkiviä tänään.
Keneltä teillä on puoltosana?"
"Puoltosana, sitä en luullut tarvittavan", vastasi Oliver suruisesti;
"tyttö on sangen kipeä, ja te voisitte parannella häntä täällä ja
vaalia häntä paremmin kuin Tony ja minä. Tässä luulisin olevan kyllin
puoltosanaksi. Mistäpä muutoin sitä saisinkaan?"
"Herra Ross'ilta", sanoi Tony innolla.
"Niin, vaikkapa teillä olisi puoltosanakin, emme voisi häntä
vastaanottaa, ennenkun joku sänky joutuu tyhjäksi", vastasi
rouvasihminen.
"Te ette tunne minua", keskeytti häntä Tony vilkkaasti, "mutta kun minä
vuosi sitten lanketessani kadulle vahingoitin sääreni, toi minut tänne
herra Ross; täällä tulin terveeksi, tulinpa entistä vahvemmaksikin, ja
koska minä täällä ollessani nautin niin suurta hyväntahtoisuutta ja
niin hellää hoitoa, en empinyt, kun tämä tyttönen, josta minä paljo
pidän, tuli sairaaksi, täällä etsiä turvapaikkaa hänellekin. Jospa
vaan tietäisivät täällä sairashuoneessa, että Dolly on sairaana, kohta
joutuisi joku sänky tyhjäksi, siitä olen varma. Sillä, näette, minun
sairaana ollessani kävi Dolly täällä minua katsomassa, ja kaikki, jotka
häntä näkivät mielistyivät häneen. Ah, rouvaseni, sanokaa heille, että
Tony on tullut tänne saadaksensa sija Dollylle."
Ihmetellen Dollyn innokasta puolustajaa, vastasi rouvasihminen: "minä
vakuutan, että me vastaanottaisimme Dollyn, jos se kävisi laatuun.
Hänelle nyt sijaa valmistaissa, olisimme pakoitetut pois lähettämään
jonkun nyt jo sisällä olevista lapsista, ja sitä ei käy tekeminen
semminkään iltasilla. Tulkaa aamulla takaisin! Kukaties on silloin joku
niin terve, jotta saatetaan täältä ulos-kirjoittaa. Saanko minä nähdä
sitä lapsi raukkaa!"
Nainen kohotti Tonyn suuren takin kaulasta, joka peitti Dollyn kasvoja,
ja katseli sääliväisesti lasta. Dolly oli hyvin kalvea, laiha ja
kuihtunut, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään kimmelteli
ylönluonnollinen loisto. Hän ojensi kätensä rouvasihmistä vastaan ja
koki heikosti hymyellä.
"Pankaa Dolly kauniisen sänkyyn", kuiskutti hän, "pankaa siihen saliin,
missä päivä paistaa niin ihanasti, ja Dolly kohta tulee terveeksi ja
palaja äidinisän luo."
"Mitähän minä tehnen", sanoi rouvasihminen kyynel silmin. "Huone on
täynnä, enkä siis voi ottaa ketään vastaan, en ainoatakaan. Mutta
tulkaa aamulla takaisin, me koemme tehdä mitä voimme."
"Kuinka monta lasta täällä on?" kysyi Oliver.
"Meillä on ainoastaan 75 sänkyä, ja näin kovalla talvella ovat aina
kaikki käytettävinä."
"Ainoastaan 75", toisteli vanhus surullisesti. "Ainoastaan 75, ja tässä
suuressa kaupungissa löytyy satoja pieniä lapsia. Ne ovat aina sairaana
semmoisissa kodissa kuin meillä, niihin ei päivä pääse. Eikös muuta
sairashuonetta ole, mihin veisin pienen lemmetyiseni?"
"Onhan niitä vielä pari, kolme lisäksi, vaan ne ovat etäällä, eivätkä
ole näinkään suuret kuin tämä. Varmaankin ovat ne kaikki täpötäynnä.
Tuskin luulen löytävän useampaa kuin sataviisikymmentä sairasvuodetta
koko kaupungissa."
"Eiköhän siis ole missään sijaa pikku Dollyselleni?" sanoi hän.
Vastaamatta pudisteli nainen päätään ja peitti kasvonsa nenäliinallaan.
"Oi!" huudahti Oliver vaikeroiden, "en tiedä mitähän Herra sanonee
tästä."
Hän viittasi Tonylle, että kotiin oli lähdettävä, ja poika nousi
raskaalla mielellä. Vanha Oliver pani pois keppinsä, otti Dollyn
syliinsä ja likisti häntä hellästi.
"Annas minä kannan häntä vähän matkaa, Tony", sanoi hän kääriessään
vaatteita lapsen ympärille. "Hän on höyhenen kevyinen vanhalle
äidinisällekin. Tahdonpa kantaa pienoistani kappaleen matkaa."
"Odottakaa vähän", sanoi rouvasihminen suudellen Dollya ennenkuin
hän peitti hänen kalveat kasvonsa; "jos suvaitsette sanoa minulle
asuinpaikkanne, puhun minä: tohtorille, kun hän tulee tänne. Hän on nyt
ulkona, mutta minä rukoilen — häntä tulemaan teidän kotiinne. Ja minä
luulen että hän ei kieltäydy tulemasta, sillä hän on hyvin siivo mies
ja pitää paljon lapsista."
"Tuhannen kiitoksia, rouvaseni", vastasi Oliver. Ja holhojan sanat
herättivät uuden toivon ukon sydämessä.
Mutta tämä hänen toivonsa ei ollut kauan kestävä.
Kun hän ja Tony uudestaan olivat ulkona kylmässä, pimeänä talvis-iltana
ja, katsoen taakseen, näkivät valon välkkyvän sisällä ja ajattelivat
lapsia, jotka olivat suojeltuna sekä vilulta että pimeydeltä, ja ukko
tunsi Dollyn likistävän itseään yhä likemmäksi häntä — silloin loppui
vanhan Oliverin miehuus. Hän hoiperteli kantaissaan keveää kuormaansa,
mutta ei kuitenkaan saattanut jättää pienokaistansa Tonylle.
Niillä kaduilla, joilla he kulkivat, oli vähäinen liikenne, mutta
molemmin puolin seisoi muhkeita huoneita, ja välistä kuultiin soitoin
ja laulun säveliä kaikuvan niistä. Tony sai korvaansa silloin tällöin
muutamia sanoja, joita vanhus puheli astuessaan edelleen.
"Rakas Herra", sanoi hän, "sijaa on ainoastaan seitsemällekymmenelle
viidelle pikku karitsallesi, jotka pimeissä solukoissa oleskelevat
taudin ja puutoksen vaivaamina. Mitähän sinun kansasi ajatelleekaan.
Heillä itsellään on pienokaisia, jotka välistä ovat kipeänä huolimatta
kaikesta heidän puuhastansa; he noudattavat lääkäriä ja tekevät kaikkea
mahdollista tarvitsematta ajatellakaan kustannuksia. Mutta niiden
terveenä ollessa eivät he koskaan ajattele niitä pienokais-raukkoja,
jotka makavat kipeänä ja kuolemaisellaan, avutta ja hoidotta. Minä
hoidan tätä pienokaista. Rakas, rakas Herra, suo minun pikku armaiseni
elää! Kuitenkin, sinä tiedät mikä on paras ja sinä teet mikä paras on.
Tapahtukoon sinun tahtosi! Sinä rakastat häntä enemmän kuin kukaan,
enemmän kuin minä, ja katso Herra, hän on sangen kipeä."
Väsyneenä ja suruisella mielellä saapuivat he vihdoinkin kotiin. He
panivat Dollyn vanhan Oliverin sänkyyn; hän oli nyt täydellisesti
valveella ja näytti sangen levolliselta, hymyellen heille molemmille
heidän kuuristuessaan hänen puoleensa. Tony tuijotti syvästi häntä
silmiin ja kohtasi niissä katseen, mikä pani hänet vapisemaan. Hiljaan
hiivi hän pimeälle vuoteelleen tiskin alle, jossa kätki kasvonsa
päänalaiseen häkäyttääksensä niitä nyyhkimisiä, mitkä raivasivat
tietänsä hänen rinnastaan ulos.
Miten olikaan käypä hänen Dollylleen? Mikähän saattoi hänen sydämensä
pelosta värisemään katsellessaan Dollya silmiin. Mikä myrkkyinen tuuli
oli suudellut hänen soreaa umpulaansa?
Yhdeksästoista, luku.
Kultainen kaupunki.
Tony makasi pimeydessä kokonaan tuskan ja pelon valtaamana, kunnes
kuuli Oliverin heikosti huutavan hänen nimeänsä. Hän kiiruhti sisään ja
löysi ukon Dollyn vuoteen vieressä. Vanhus oli riisunut häneltä enimmät
vaatteet ja puettanut hänet vaikeaan yöpukuunsa, jotta hän lämpenisi,
sillä hänen pikku kätensä tuntuivat kylmiltä ja kosteilta. Tuli oli
sammunut heidän poissa ollessaan, ja liesi näytti aivan pimeältä.
ja tylyltä. Huoneessa oli kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja
kirkkaasti palava kaasu äikeästi valaisi niitä kaikkia.
Mutta Tony ei nähnyt muuta, kun Dollyn rakkaan muodon ja hänen
kuumeesta hohtavat silmänsä. Beppo oli madellut lapsen viereen ja
pistänyt kuononsa hänen laihaan käteensä, joka välistä heikosti
yritteli häntä taputtelemaan. Vanha Oliver istui sängyn laidalla,
lakkaamatta tarkastellen pienokaista, ja koko hänen ruumiinsa vapisi
pikaisesti. Tony lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Dollyn ympäri:
ikäänkun temmaistakseen hänet pois siltä näkymättömältä voimalta, joka
uhkasi ottaa hänet pois heiltä.
"Älä itke, äidinisä", sanoi lapsi hiljaan, "älä itke, älä itke, Tony.
Kuolenko minä, äidinisä?"
"Kukaties, pikku armaiseni", sanoi Oliver itkien.
"Mihin minä sitte joudun?"
"Sinä menet hänen luokseen, joka on minun Mestarini ja Herrani, hänen
luokseen, joka rakastaa pienokaisia, ja joka ei koskaan anna heidän
murhehtia, ei sairastua eikä kuolla, sitte kun he kerran ovat tulleet
hänen luokseen."
"Asuuko hän kauniissa paikassa?"
"Se on kauniimpi kuin voin selittääkään", vastasi vanha Oliver. "Herra
Jesus antaa heille aurinkoa kirkkaamman valonsa, ja siellä on monta
pientä lapsukaista, jotka aina näkevät Isänsä kasvoja."
"Dolly lähtee sinne", sanoi lapsi juhlallisesti. Hän hymyili hiukan
ja piti Bepon korvia heikkoin sormiensa välissä, leikitellen niillä.
Kyyneltulvan läpi katseli Tony Dollyn armaita kasvoja. Mitäpä hän
tekisi? eiköhän löytynyt mitään apua?
"Herra, herra", huudahti hän, "jos herra Jesus on täällä, eikö hän
taida, eikö hän tahdo pelastaa armastamme? kysykää häneltä, herra!"
Mutta Oliver ei huomannut hänen puhettaan, sillä ainoastaan siihen
kuolevaan lapseen oli hän kiinnittänyt silmänsä ja korvansa; kaikki muu
oli kadonnut hänen silmistään; Tonyn ääni ei ulottunut hänelle.
"Tuletko, äidinisä, sinne jälestä?" kuiskasi lapsi kuolevaisen äänellä.
"Tulen ennen pitkää", vastasi hän, ja heloittava naurahtelu, joka
saattoi Dollynkin hymyilemään, valaisi hänen kasvojansa. "Kohta
lemmetyiseni, kohta tulen minä perästä; sinä olet siellä minua
vastaanottamassa, kun minä tulen."
"Dolly ottaa äidinisää vastaan", virkkoi hän vaivaloisesti, jotta sanat
tuskin riittivät Tonyn korvaan; "ja Dolly katselee ovella odotellen
Tonya, sillä Dollylle tulisi hyvin, hyvin ikävä, jos ei hänkin sinne
tulisi."
Tony, joka piti Dollya sylissään, tunsi, miten hän äkkiä väännellehti
sängyssä; hän näki hänen ojentavan pienet jäsenensä, ikäänkun olisi
ollut kovin väsyksissä; hänen raukeat silmäluomansa sulkeutuivat
hiljaan peittäen tummansinisen silmäparin. Hän huokasi syvään, miten
lapsi, joka uinahtaa leikistä väsyneenä.
Hellästi laski vanha Oliver vapisevat kätensä lapsen pään päälle.
"Rakas Herra", sanoi hän, "ota minun armaiseni luoksesi, minä jätän
hänet sinulle."
Näytti kuin syvä synkeys olisi sijoittunut pojan ympäri; olipa kuin
olisi hän vajonnut pohjattomaan kuiluun, mihin päivän säteet eivät
ikinä pääse. Mutta vähitellen tointui hän ja silloin havaitsi Oliverin
polvillaan nyyhkyttämässä sängyn vieressä, ja Bepon nuolemassa Dollyn
kättä, muristen, ikäänkun olisi tahtonut leikitellä hänen kanssansa.
Mitään liikuntoa ei näkynyt Dollyn kasvoilla, paitsi niillä lepäävää
taivaallista myhäilyä, jota Tony ei sietänyt katsella. Hän pani Dollyn
kädet ristiin hänen rinnalleen, kohotti Bepon pois ja levitti lakanan
Dollyn yli peittääkseen hänen myhäileviä kasvojansa.
"Herra", huudahti hän, "herra, onko hän poissa?" Vanha Oliver vastasi
syvällä huokauksella, ja Tony tarttui käsin häneen, kohottaen häntä
pystyyn. "Istukaa nojatuolille, herra", sanoi hän. Lapsen tavalla
kääntyi Oliver Tonyn puoleen ja istuihe tuolille. Kuinka usein hän
olikin siinä istunut katsellen leikkivää lapsukaista!
Tony pani piipun hänen sormiensa väliin, mutta ukko pudotti sen
laattialle, johon se särkyi palaisiksi. Tony ei tiennyt mitä tehdä,
tahi mistä apua hakea.
"Herra", huudahti hän, "jos Sinä todellisesti rakastat tätä vanhaa
herraa, tee jotakin hänelle, sillä minä en tiedä mitä tekisin, kun
pikku Dollykaan ei enään ole eleillä."
Hän istuihe vanhan arkun kannelle, toivotonna silmäillen milloin
Oliveria, milloin liikkumatonta olentoa vuoteella. Hän tuskin uskoikaan
tätä todeksi. Eihän siitä ollut kauan, kun hän, vapaudestansa
ja aiotusta kävelystään ihastuneena, hyppäsi tiskin yli, ett'ei
sekuntiakaan suotta viipyisi poissa rakastettuinsa seurasta.
Mutta hän ei istunut kauan, ennenkun kuuli kovan koputuksen puodin
ovelle. Hän juoksi kiiruusti ulos katsomaan tuliaa.
"Antony", sanoi hyvin tuttu ääni, "minä tulen tänne tohtorin kanssa
katsomaan, miten pikku Dolly jaksaa."
Iloisesti avasi Tony oven ja tuskin oli herra Ross tullut sisään, kun
poika syleili häntä, peitti kasvonsa hänen rintaansa ja nyyhkytti
katkerasti.
"Oi, te tulitte kovin myöhän!" huudahti hän, "te tulitte myöhän;
Dolly on kuollut, ja minä luulen Oliverinkin menevän samaa tietä.
Sairas-huoneessa ei ollut Dollylle sijaa, ja kotiin tultuamme hän
kuoli."
Tohtori ja herra Ross kävivät huoneesen, ja Tony viittasi ääneti
vuodetta, jossa Dolly makasi.
Vierasten äänen kuuluessa nousi Oliver ja, nojaten Tonyn käsivarteen,
hoiperteli sängyn ääreen ja otti peiton lemmetyisensä myhäileviltä
kasvoilta. "Minä en napise", sanoi hän, "Herran ja Mestarini ei voi
tehdä vääryyttä. Hän kyllä tuleekin puhumaan minulle ja lohduttamaan
minua; mutta juuri nyt olen kuuro ja sokea häntäkin kohtaan. Minä en
ole hairanduksissa, mutta tehtävää on niin paljo; enkä taida edes
ajatellakaan mitään jaksavani."
"Jättäkää tämä kaikki meidän huostaan", sanoi herra Ross taluttaen
ukkoa takaisin nojatuoliin. "Mutta eikö teillä ole jotain naapuria,
jonka luona olisitte yötä.. Te olette vanha mies, eikä siis pitäisi
valvoa koko yötä."
"Ei niin", vastasi Oliver päätänsä pudistaen. "Mieluisammin jään tänne
omaan kotiini, vaikkapa olisikin sata naapuria, joiden luo saattaisin
mennä.. Enhän minä pikku lemmetyistäni pelkää, en, en! Kun kaikki on
tehty, mitä tehtävä on, laskeudun minä sänkyyn ja katselen häntä.
Yksinäiseksi en tunne itseäni niin kauan, kun hän on täällä."
Tunnin kuluttua oli kaikki valmisna yötä varten. Pienoinen sija oli
laitettu huoneen nurkkaan kuolleelle lapselle, missä hän makasi
peitettynä valkoisella lakanalla, joka olikin viimeinen niistä,
joita Oliverin vaimo oli laatinut nuoruudessaan. Vanhus oli luvannut
käydä sänkyyn herra Ross'in ja tohtorin mentyä; hän makasi keveästi
uinahtaen, kasvot pienosen päin. Himmeä lamppu paloi kaiken yötä
huoneessa ja Tony, jota ei nukuttanut, istui nurkassa Beppo polvella.
Sanomattoman syvä suru raskautti pojan mieltä.
Lapsukainen, joka muutama tunti sitten oli leikitellyt hänen kanssaan
ja suudellut häntä, oli mennyt tuntemattomaan maailmaan, joka sillä
hetkellä oli häntäkin niin likellä, ehkä se ennen hänestä oli näyttänyt
kaukaiselta ja kolkalta. Se mahtoikin olla hyvin likellä, koska Dolly
niin kiireesti ja pian oli puikahtanut sinne; oliko hänenkin mentävä
sinne? tahtoiko hänkin sinne? Kaiketi! Olihan Dolly sanonut, että hän
seisoo ovella ja odottaa hänen tuloansa.
Kahdeskymmenes luku.
Päivä koittaa.
Oliver ja Tony näkivät lemmetyisensä haudattavan kirkkomaahan, johon
oli useampia virstoja heidän kodistaan. Surullisna ja murheellisna
palasivat he sitte tyhjään, kolkkoon kotiinsa.
Aika kului ja vähitellen näytti Oliver unhottavan, että Dolly oli
kuollut, sillä usein huusi hän vapisevalla äänellä hänen nimeänsä,
tahi etsi häntä niistä lymypaikoista, joihin lapsi oli kätkeytynyt
"piilosilla" ollessaan. Ruoka-aikoina asetti hän Dollyllekin lautasen
ja erään maalatuilla kukkasilla koristetun kupin, jonka hän oli ostanut
kasvatilleen. Ja iltasilla tupakoidessaan istui hän usein ihan ääneti,
taikkapa toisteli hiljaan niitä rukouksia, mitä oli opettanut pikku
vainajalle.
Tätä nykyä vietti Tony melkein koko aikansa ukon luona, sillä hänestä
näytti nyt enemmän kuin koskaan ennen, että hänen oli mahdotonta jättää
Oliveria ja puotia. "Minun täytyy luopua juoksu-pojan toimestani",
oli hän sanonut herra Ross'ille, "sillä sen vanhan herran muisti
huononee huononemistansa, siis minun pitää vointini mukaan hoitaa
hänen puotiansa. Ei saata sanoa, että hän ei ole viisas mies, mutta
häneen ei koskaan ole luottamista. Hän puhuttelee alituisesti Dollya,
ikäänkuin se olisi hänen polvillaan; sillä hän puhuu niin hiljaan,
ett'en sanojansa kuulekaan. Mutta minä pidän paljon hänestä, enemmän
kuin kenestäkään muusta maailmassa, paitsi pientä Dollyani; olenpa
päättänyt, että hänen Herransa on tuleva minunkin Herrakseni, ja hän
on valmis aina puhumaan minulle kaikkea mitä tietää Hänestä. Muuten
tulen toimeen ilman juoksupojan palvelustani; puotisaalis on kylläksi
elättämään meitä molempia."
Ja Tonyn toivo ei pettänyt. Kauppa kävi sangen hyvästi; herra Ross kävi
joka viikko heidän luonaan ja antoi hyviä neuvoja asioimistoimiin.
Suruisesti ja oudonlaisesti kuluivat kuitenkin päivät; kulkeva aika
totutteli kumminkin heitä olemaan Dollytta. Joka sunnuntai-iltapuolella
kävivät Oliver ja Tony "Lasten sairashuoneella." He eivät milloinkaan
menneet sairashuoneesen, vaan ainoastaan portille, jonka ulkopuolella
he aina hetkisen viipyivät. Näissä tiloissa kohtasi usein Oliveria
äkillinen levottomuus, ja välistä kuiskaili hän valittavalla äänellä:
"rakas Herra, täällä ei ollut sijaa pikku lemmetyiselleni, mutta
sinulla oli sija hänelle."
Tonyn suru Dollyn kuolemasta uudistettiin vieläkin, kun täti Charlotta,
taudista parattuansa, tuli tervehtimään Oliveria ja sai tietää Dollyn
kuolleeksi, eikä nähnyt hänestä muuta kun muiston jälellä, ja hänen
pikku vaatteensa järjestykseen ladottuna laatikkoon, missä Oliver
säilytti muutamia muisto-kapineita vaimovainaastansa. Hän sai myöskin
kuulla että Oliver ei ollut Susannalle kirjoittanut, sillä hänen
kätensä oli tullut kovin vapisevaiseksi kynän pitämiseen. Charlotta
kirjoitti siis itse, mutta hänen kirjeessä ei tullut Kalkuttaan,
ennenkun Susanna ja hänen miehensä jo olivat lähteneet kotimatkalle.
Kaksi vuotta oli vierryt siitä, kun Susanna Raleigh jätti pikku
tyttösensä Oliverin puotiin, rukoillen häntä olemaan sievänä tyttönä
äidin palajamisen asti. Susanna oli silloin sanonut Dollylle poissa
olevansa kaksi päivää.
Nyt oli sen sijaan kaksi vuotta kulunut, kun muutamana kesäiltana eräs
pitkäkasvuinen mies, sotilaan puvussa, mutta tyhjä hiha kiinnitetty
rinnalle, astui puotiin. Tony oli tiskin takana sanomalehtiä
asettelemassa, ja sisään astuva sotilas katseli tutkistellen häntä.
"Hyvää päivää, poikani, mikä on nimesi?" kysyi hän kummastuksella, mikä
tuntui hänen äänestäänkin.
"Nimeni on Tony Oliver", vastasi Tony, sillä hän oli joku aika sitten
päättänyt ottaa itselleen herransa nimen.
"Antony Oliver", toisteli vieras, "enpä ole ennen kuullut puhuttavan
sinusta."
"Niin, oikeastaan sanotaan minua ainoastaan Tonyksi", vastasi hän,
"mutta minä asun nykyään vanhan herran Oliverin luona ja sanon häntä
vaarikseni. Se on hänen tahtonsa, ja se ilahuttaa minua. Se tuntuu
juuri kuin joku olisi minun ja minä jonkun oma."
"Kuinka kauan olet häntä vaariksesi nimittänyt?" kysyi taas sotilas.
"Siitä asti kun pieni Dollymme kuoli", vastasi Tony matalalla äänellä.
"Dolly kuollut!" katkaisi mies ponnahtaen takaisin; hän kalveni ja
nojautui tiskiä vasten. "Oi! Susanna raukkaani! pikku tyttö raukkaani!
Mitenkä tohtinen puhua tästä vaimolleni, se on kauhistava!"
"Kukas te olette!" huudahti Tony. "Oletteko Dollyn isä? Niinpä
niin, Dolly on kuollut, hän kuoli viime Tammikuussa, ja te ette voi
ajatellakaan miten me häntä ikävöimme."
"Anna minun nähdä Susanna raukan isää,” sanoi suruisesti Raleigh, sillä
hän se oli.
"Tulkaa sisään", sanoi Tony kohottaen tiskin levyä, jonka alla Dolly
niin usein oli ollut piilosilla. "Hän on ihan entisen näköinen, mutta
hänen muistonsa on mennyt. Kuitenkin voinhan minäkin, yhtä hyvin kuin
Oliverkin, antaa teille tietoja Dollysta, sillä hän oli yhtä rakas
minulle kuin hänellekin. Olkaa niin hyvä ja astukaa!"
Raleigh astui huoneesen ja näki Oliverin istuvan nojatuolillaan,
piippu kädessä ja hiljainen hymyily ryppyisillä kasvoillansa. Kaasun
valo heijastui takaisin sotilaan välkkyvistä epoleteista ja valkeasta
vyöstä, ja vanhus loi häneen terävän, kysyvän silmäyksen.
"Tunnetteko minua vielä, isä?" huudahti Raleigh, tuskin saaden
sanaakaan sanotuksi. "Minä olen teidän Susanna raukan mies ja Dollyn
isä."
"Dollyn isäkö!" toisteli Oliver nousten tuolilta ja laskien kätensä
Raleighin olkapäälle.
"Tiedätkö, että rakas taivaallinen Herra on ottanut hänet luokseen?"
"Kyllä sen tiedän", sanoi Raleigh huo'aten. Hän painoi hiljaan
vanhuksen jälleen tuolille ja istui itse hänen sivullansa. Muutaman
minuutin istuttuansa otti Oliver Raleighin tyhjän takin hihan käteensä.
"Sinä olet menettänyt käsivartesi", sanoi hän sääliväisesti.
"Niin, överstiämme vastaan ryntäsi tiikeri viidakossa, ja minä pelastin
hänet; mutta peto repäisi rikki käsivarteni ja musersi kynkkäluunki
hampaittensa välissä. Minä tulin silloin kelvottomaksi sotilaaksi."
"Vai niin, mutta Herra tiesi kaiken senkin."
"Niin hän tekikin, ja hän on opettanut minut tuntemaan itseänsä
enemmän kuin ennen tiesin. Hänen sotamiehekseen en ole kelvoton. Mutta
vieläkään en paljo tiedä siitä palveluksesta, ja sinun pitäisi opettaa
minulle siitä, isä. Salli minun kutsua sinua isäksi Susanna raukan
tähden; tandotko sitä?"
"Kyllä, kyllä lapseni", sanoi Oliver pitäen kädessään Raleighin tyhjää
hihaa.
"No niin, isä", lisäsi hän, "koska minä en voi olla armeijassa ja koska
överstikin on haavoitettu, olemme kaikki tulleet kotiin. Mutta Susanna
pienen tyttömme kanssa seurasi överstinnaa ja lähetti minut Lontoosen
katsomaan Dollya ja sinua."
"Sinun pikku tyttösi?" sanoi Oliver kysyväisesti.
"Niin", sanoi Raleigh, "hän syntyi Indiassa. Hän kastettiin Mariaksi,
mutta me nimitämme häntä Pollyksi. Siellä kaukana oleskellessamme oli
hän alituinen muistutus Susannalle täällä kotona olevasta Dollysta. Ah,
mitenkä voinen puhua hänelle Dollyn kuolemasta?"
Molemmat vaipuivat äänettömyyteen, ja Tony jätti heidät, sillä aika oli
sulkea puoti.
"Susannan mies Oliverin luona", ajatteli Tony itsekseen. "Susannan
mies; kuinka hyvästi muistan sen illan, jolloin seurasin Susannaa ja
sitä pikku tyttöä nähdäkseni, miten tapahtuisi äidin jätettyä lapsensa
puotiin. Kuinka ihmeellistä! Silloin olin ryysyinen, paljasjalkainen,
ei ollut kotia, ei ketään jota rakastin, eikä ketään, joka rakasti
minua. — Niin ihan tässä seisoi Oliver sinä iltana ja katsasteli lapsen
äitiä! Se oli Susanna, joka meni pois lastansa sen enempää näkemättä."
Surulliset muistot pyörivät Tonyn mielessä; hän tahtoi karkoittaa
niitä, alkaen viheltää iloisaa säveltä, mutta se ei tahtonut auttaa,
hän oli itkuun pakahtumaisillaan. Lopetettuaan työnsä puodissa palasi
hän Oliverin ja Raleighin luoksi.
"Ja Susanna ja minä saamme asunnon överstin puistossa", sanoi
Raleigh, "ja minä tulen muiden palveliain ja puutarhan työmiesten
peräänkatsojaksi. Rakennus on kaunis, useilla asuinhuoneilla. Sieltä
on laaja ja kaunis näköala; näkyypä Wrekin'in kukkulain huiputkin,
joiden välillä järvet siintää. Jotenkin lähellä överstin kartanoa
on lapsuutesi koti; sinne saatamme mennä, milloin vaan tahdot. Kun
överstinna puheli, missä kartano oli, huudahti Susanna innokkaasti:
'Sehän on oiva paikka isälle'! Tandotko vaan mielelläsi tulla asumaan
oman Susannasi luoksi sinun omaan kotiisi, vai kuinka isä?"
"Tahdon kyllä, vähäksi aikaa", vastasi vanha. Oliver hymyten.
Tony tunsi kummallisen tuskan ahdistavan sydäntänsä näitä sanoja
kuullessaan. Jos vanhus menisi asumaan tyttärensä luo, silloinhan tämä
koti katoaisi Tonylta, ja hänen täytyisi taas kuleksia kaduilla. Nyt
taitaisi hän hyvin ansaita elatuksensa, eikä tarvinnut pelätä jotta
olisi pakko maata Coventgarden'issa tahi jonkun sillan alla; mutta hän
jäisi taas yksinäiseksi, ja kaikki siteet, jotka kiinnittivät häntä
Dollyyn ja vanhaan Oliveriin, murtuisivat. Häntä ihmetytti sallisiko
Herra Jesus sitä.
"Mutta minä _en_ voi jättää Tonya", huudahti vanhus kiirusesti. "Jumala
siunatkoon poikaa, hän on ollut kuin oma lapseni! Hän nimittää minua
vaariksi, ja se oli hän, joka miellytteli minua surun ajalla. Herra
antoi hänet minulle samana iltana, kun hän pikku Dollynki luokseni
lähetti. En, en! Ja Dolly rakasti Tonya; käyköön Susanna täällä minua
tervehtimässä. En, minä en voi jättää poikaani."
Oliver oli laskenut käsivartensa Tonyn ympäri ja puhuessaan vetänyt
häntä yhä likemmäksi itseänsä, niin että ukon kuihtunut poski vihdoin
koski pojan otsaan. Dollyn kuoltua eivät he milloinkaan olleet niin
onnelliset kuin nyt.
"Niin, mutta siitä pitää överstinnan ja överstin saada tietoa rakas
Tonyni", sanoi Raleigh, kun Oliver oli puhunut niistä toimista ja
ystävyyden näytteistä, mitä Tony oli hänelle osoittanut. "Mutta hyvästi
nyt." — Ja sotilas puristi Tonyn kättä niin voimakkaasti, että hänen
sormiansa kirvelsi.
Mutta Tony ei sitä tuntenut, sillä hänen sydämensä kovin sykähteli
ilosta.
Yhdeskolmatta luku.
Polly.
Kaltevan mäen rinteessä, jonka kukkulalle överstin loistava
linna oli rakettu, oli Raleighin perheen asunto. Ylt'ympäri sitä
somasti rakennettua huonetta oli pylväistö, soreasti koristettu
köynnöskasveilla ja kukkasilla. Pylväistöstä oli viehättävä näköala;
siitä näkyi lavea tasanko kunnaineen ja laaksoineen. Kaukana
taivaanrannassa näkyi vuori, jonka kukkulat katosivat pilviin ja
tasankoa myöden kulki edelleen moni mutkainen Severn, jonka aallot
väikkyivät päiväpaisteessa. Korkeasti ja majesteetillisesti kohosi
etäällä Oliverin rakas vuori, Wrekin. Sen huiput kimmelsivät
iltaruskossa, ja selvästi näkyi senkin kallion kärki, jota pakanuuden
päivinä pidettiin alttarina tulen jumalalle.
Susanna oli koko päivän ollut ahkerassa toimessa. Hän oli valmistanut
kaikki isänsä vastaanottamista varten ja opettanut pientä,
kahdeksantoista kuukautista tyttöänsä sanomaan: äidinisä.
Hän silmäili vähän väliä maantielle nähdäkseen vaunut, missä Oliver,
Tony ja hänen miehensä olivat tulossa.
Tony ei saanut vanhuksesta erota, niin oli sanonut sekä översti että
överstinna, kun saivat kuulla hänestä puhuttavan; hänen tulee olla
juoksu-poikana ja välillä työskennellä puutarhassa. Hänen pitää asua
yhdessä vanhan Oliverin kanssa.
Susannan silmät olivat veriset, sillä hän oli paljon itkenyt pikku
tytärtänsä. Mutta hän ei ollut aikonut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä
isänsä tultua, ett'ei siten häiritsisi vanhuksen iloa.
Vihdoin saapui vaunut; Raleigh ja Tony hyppäsivät alas auttamaan vanhaa
Oliveria ulos, ja Susanna pani pikku Pollynsa maahan istumaan, riensi
isäänsä vastaan ja syleili häntä. Vanhus parka oli ihan vaiti. Hän
ei ollut puhunut sanaakaan vanhan kotinsa jätettyä; hän vaan katseli
ympärilleen, kun he ajoivat kaunista tietä myöden. Hänen mielensä
näytti olevan tavattoman levotonna. Kun hän ensiksi loi silmänsä
Wrekin'in kukkulaan, kohotti hän hatun valkoisesta, tutisevasta
päästään ikäänkun tervehdykseksi rakkaalle ystävälleen, jonka hän monta
vuotta poissa oltuaan uudestaan oli kohdannut. Nyt seisoi hän hiljaan
portilla, nojautuen Susannan käsivarteen ja silmäili ympärilleen
hellästi, mutta surumielisesti hymyellen.
Täällä oli ilma raitis ja puhdas; aurinko valaisi kaikkia, puutarhan
kukkasia ja kukkulain jalavia. Hän tarttui Tonyn käteen ja osoittaen
laskeutuvaa aurinkoa, kuiskasi suruisesti: "Ah, jos pikku lemmetyiseni
olisi saanut rahdunkaan semmoisesta päiväpaisteesta."
Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kuuli vähäisen kimeän
äänen takanaan, niin Dollyn moisen, että sekä Oliver että Tony äkkiä
kääntyivät sinne päin. Se lapsi, jonka äänen he kuulivat, ei ollut
Dolly, sillä se oli vielä häntäkin vähäisempi; mutta kun Polly tuli
juosten käytävää myöden, näkivät he hänellä olevan samanlaiset
valkoiset kiharat, samanlaiset siniset silmät ja ruusuiset posket kun
heidän lemmetyiselläänkin oli ollut kaksi vuotta sitten. Hän juoksi ja
piiloittihe äitinsä leningin taakse, mutta Susanna kohotti hänet ja vei
vanhalle Oliverille.
"Sano: äidinisä ja anna hänelle muisku, Polly", sanoi äiti mielitellen.
Pienokainen kainosteli ja ujosteli, mutta viimein rohkaisi mielensä, ja
taputtaen ukon poskia suuteli häntä ja huudahteli heleällä äänellään:
"äidinisä, äidinisä."
"Isä, ällös nyt olko kauemmin ulkona", sanoi Susanna, "Raleigh odottaa
sisällä."
Sisään tultuansa näki ukko nojatuolissa jo järjestyksessä kakluunin
vieressä. Susanna oli pannut huoneen lämmitä, jotta ukko lämpenisi
matkustuksen perästä, ja Polly istui ensin ukon sitte Tonyn polvilla,
eivätkä he saattaneet vieroittaa silmiänsä hänestä.
Mutta ah! Polly ei ollut Dolly, ei se lemmetyinen, joka oli tehnyt
heidän pimeän kotinsa Lontoossa niin valoisaksi ja iloisaksi. Hän oli
mennyt kotiinsa taivaallisen isänsä huoneesen ja nyt odotteli heitä
sinne. Tony oli vielä kauan, ennenkuin hän pääsi ainaisesti yhteen
lemmetyisensä kanssa, mutta vanha Oliver erosi kohta täältä.
Kun hän hiljaan ja tyytyväisesti suloisena kesäiltana istui lastensa
ja ystäväinsä keskellä ja Susanna lauloi Pollya nukuttaaksensa, kuuli
Tony hänen puoliääneen sanovan, miten tavallisesti: "vähän ajan perästä
tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, ja missä minä olen, siellä
pitää teidänkin oleman. — Niin, tapahtukoon siten, rakas Herra Jesus!"