Kymmenes luku

Täti Charlotta tulee.

Juuri kun vanha Oliver istui ja nojautui tiskillensä aikoen kirjoittaa

Charlotalle, seisoi kokonaan odottamatta sisar ihka elävänä hänen

edessään. Hän oli, miten tavallisesti, puhtaasti ja hienosti puettu,

ja kantoi käsivarrellaan pienen laukun, sisältävä muutamia tuoreita

munia ja erilaisia, suorastansa maalta tuotuja talvihedelmiä. Oliver

tervehti häntä tavallista suuremmalla mieltymyksellä ja vei hänet heti

sisään pikku kammariinsa. Charlotan virkkusilmä keksi silmänräpäyksessä

leikkikaluja ja lapsen vaatteita, ja ennenkun Oliver ennätti virkkaa

sanaakaan, oli hänellä jo pikku hame käsissä, ja tarkasteli sitä

suurimmalla kummastuksella ja epäluulolla.

"Veli James!" huudahti hän ja hänen kysyvä äänensä kirkasna tunkeutui

ukon korvaan; "mitäs maailmassa tämä merkitsee?"

"Se on minun pienen Dollyni", vastasi vanhus nopeasti, "Susanna-raukan

pikku-tytön; hän itse on seurannut miestänsä Indiaan, sillä nuori

Raleigh on ruvennut sotapalvelukseen, ja he ovat jättäneet pikku

tyttönsä minun, hänen äidinisänsä, huostaan. Tyttö tuli heti tänne

sinun viime terveisillä olosi jälkeen."

"No, mitäs pitää sanoa!" huudahti sisar, laskeutuen tuolille ja

pidellen vielä pientä hametta kädessään.

"Minä olen saanut kaksi kirjettä Susannalta", jatkoi veli vapisevalla

äänellä. "Minä ne luen sinulle. Lapsi on oikein pikku lemmetyinen; hän

on minulle rakkaampi kuin ruskein kulta, ja minä iloitsen sinun tänne

tulostasi, sillä hänen vaatteensa tarvitsevat laittamista. Minä olin

juuri kirjoittamaisillani sinulle kaikista näistä seikoista kun sinä

tulit."

"Luulinpa sinun ottaneen luoksesi jonkun katupennun", sanoi Charlotta

kevennetyllä huokauksella.

"Ei, ei! hän on oma pieni tyttäreni tytär. Sinä saat kuulla Susanna

raukan kirjeet, ja silloin ymmärrät kaikki! Ennemmin luopuisin

tuhannesta markasta, niin, ennemmin koko maailmasta kuin tästä

lapsukaisesta."

Oliver osasi Susannan kirjeet ulkoakin ja ei siis tarvinnut lasisilmiä

eikä selvää päivää lukeaksensa niitä. Charlotta kuunteli nyykytellen,

tunnon-ilmaus kasvoilla, ihmettely huulilla.

"Se oli sangen älykkäästi Susannalta", muistutti hän, "kun sanoo, että

täti Charlotta pitää vaarin lapsesta. Niinpä tosin teenkin, niin. Se

oli sangen älykkäästi Susannalta. Kuka taitaa paremmin hoitaa lasta

kuin minä, joka olen alin-omainen avunvara paikkakuntamme ylhäisimpäin

tykönä. Kylläpä minä katson, ettei tyttö saa kasvaa hoidotta ja

kuritta. Vaan missä se rakas lapsi on, James veikko?"

"Hän on saanut käydä vähän ulkona aamusilla, kun on ilma niin kaunis."

"Eihän se lie yksin luullakseni? Ken on hänen kansaansa? Viisi

vuotiaan lapsen ei pitäisi koskaan mennä Lontoon kaduille, ei ainakaan

yksin. Hän voipi tulla yliajetuksi tahi monella muulla tavalla

vahingoitetuksi."

"Oh, se ei ole vaarallista tällä kertaa, sillä hänen kanssansa on joku,

johon täydellisesti luotan", vastasi Oliver.

"Kuka siis?"

"Eräs poika", vastasi Oliver jotenkin sekaisesti. "Eräs poika", matki

sisar hirmua osoittelevalla äänellä. "Mikä eräs poika?"

"Hänen nimensä on Tony."

"Mistä hän on? Tiedätkö onko hän vakava ja säädyllinen?" jatkoi hän

kiinnittäen silmänsä Oliveriin sillä tavalla, ettei ollut tyyntä

toivominenkaan.

"Sitä en tiedä, rakkahani", vastasi Oliver heikolla äänellä.

"Mitäs sanot? Etkös tiedä missä poika asuu?"

"Hän asuu tässä", änkytti ukko; "kumminkin öillä; hän makaa tiskin

alla, mutta hakee itselleen ravinnon kaduilta."

Charlotta jäi mykäksi kummastuksesta.

Hänen veljensä oli arvossa pidettävä mies, joka oli nähnyt parempia

päiviä, ja jonka sisar oli ollut ompeliattarena etevimmissä perheissä,

tämä veli oli kuitenkin niin välinpitämätön kaikissa sovitteluissa,

että hän piti omassa huoneessansa halpaa katupoikaa, kerjäläistä,

kukaties varasta, tahi muuta veitikkaa. Ja saman katon alla, kun tämä

katupoika, piti Susannan pikku tytön oleskella. Se lapsi, jonka tapoja

ja käytöstä hänen piti valvoa, eli alituisessa kumppanuudessa halvan ja

paheellisen pojan kanssa.

Mitä Charlotta olisi sanonut saatuansa taas puheenlahjan, on

tietämätöntä, sillä siinä tähdellisessä silmänräpäyksessä palasi Tony

parka, Dolly ja uusi luuta käsivarrellaan.

"Äidinisä, äidinisä, mepä ostimme suuren, suuren luudan", huudahti

Dolly juosten puotiin huomaamatta vieraan läsnäoloa, "ja Tonyn kanssa

lakaisimme suurta katua ja saimme paljon, paljon rahaa."'

Hän vaikeni äkkiä, sillä hänen silmänsä kohtasivat vieraan; mutta

täti Charlotta oli kuullut kyllin. Hän kohosi suurella arvoisuudella

tuolilta ja aikoi kiivaasti puhua Tonylle, kun vanha Oliver keskeytti

häntä.

"Charlotta", sanoi hän, "Tony on hyvä poika ja sangen avulias minulle;

minä en voikaan lähettää häntä luotani. Hän on eräs Herran pienistä,

jotka löytyvät levitettynä ympäri tätä suurta kaupunkia, isätönnä ja

äititönnä, ja minun pitää tehdä kaikki mitä voin hänelle. Ei se paljon

ole; ainoastaan vuode tiskin alla ja leipäpala silloin tällöin. Senpä

hän maksaakin rakkaudellaan, jota osoittaa Dollylle. Tonyn tahdon

pidättää luokseni, Charlotta."

Vanha Oliver puhui niin vakaisesti, että hänen sisarensa vaikeni. Hän

otti pienokaisen Tonyn käsivarrelta ja katseli poikaa silmäyksellä,

joka saattoi Oliverin aivan hämmille ja alakuloiseksi; mutta naisen

silmät tulivat leppeämmiksi ja ankara tunnonilmaus hänen kasvoiltansa

kohta katosi.

"Osaatko sinä lukea tahi kirjoittaa?" kysyi hän kiivaasti.

"En", vastasi Tony.

"Ja oletkohan oppinut hyviä tapoja? Ei sinulla ole kenkiä eikä hattua,

sinä olet repaleinen ja taitamaton; siis ei sinun sovi olla yhdessä

tämän pienen tytön kanssa. Jos hänen äitinsä näkisi hänet kulkevan

ympäri paljasjalkaisen ja paljas-päisen pojan keralla, musertuisi

hänen sydämensä, se, on varma. Jos sinä sentähden toivot pysyä täällä

minun veljeni, herra Oliverin, ja tämän tyttösen, mamselli Dorothea

Raleighin luona, täytyy sinun hankkia pukimet itsellesi. Sinun pitää

oppia puhumaan hyvästi ja käyttäymään hyvästi. Minä tulen kuukausittain

takaisin. Jos sinulla silloin ei ole mitään jaloissasi eikä päässäsi,

otan minä pienen tytön kanssani maalle, asuntooni, ja sinä et saa

koskaan häntä enään nähdä. Ymmärrätkö?"

"Kyllä", vastasi Tony kumartaen myöntävästi.

"No, nyt saat mennä", jatkoi pikainen, vanha nainen; "minä tosin en ole

kovin ankara sinulle, mutta tämän pienokaisen on hänen äitinsä jättänyt

minun hoitooni, ja sinä saat luvan tehdä niinkuin sanoin, muutoin

otan tytön kanssani kotiini. Ota luutasi ja mene, ja älä ajattelekaan

ottaa pienokaista kanssasi, kun menet ulos katuja lakaisemaan. — Eihän

mokomaa ennen ole kuultu. — Noinikään, mene."

Tony hiivi pois suruisena. Hän oli palautunut iloisena ja urheana,

väsymyksestään huolimatta. Ja juuri silloin, suurimman ihastuksensa

aikaan, nämät kovat sanat!

Luuta olalla meni hän hitaisilla askelilla jälleen työpaikallensa.

Katu oli täynnä käveliöitä — mutta Tony paralla ei ollut enään halua

lakaisemiseen.

Yhdestoista luku.

Varkaiden seassa.

Yö tuli aikaiseen, sillä paksu sumu oli jo jälkeen puolisen

asettautunut Lontoon kaduille ja torille. Tony laskeusi kadulle ja pani

luudan päänsä alle. Juuri siinä, jossa hän nyt unta odotellen venyi,

oli muudan tunti sitten Dolly istunut päiväpaisteessa ja katsellut

häntä, kun hän lakasi. Kuinka toisin nyt! Tyttö oli häneltä iäksi

päiväksi kadonnut, sillä hän ei aikonut mennä koskaan vanhan Oliverin

huoneesen, eikä tavata sitä hirmuista vanhaa, naista. Hänellä ei ollut

mitään muuta jälellä, kun mennä entiseen elämäänsä ja hakea vanhan

pesäpaikkansa; hän kauhistui sitä ajatellessaan. Hänen paperiläjänsä

tiskin alla, missä tuima tuuli ei häntä saavuttanut, leijoili hänen

mielessään, ja kyynelet tulivat silmiinsä. Mutta tänä yönä ei hän

kumminkaan tarvinnut ulkona maata, sillä hänellä oli muutamia lanttia

säilössä ryysyisen taskunsa eheimmässä kulmassa. Hänellä oli varaa

maksaa yösijasta, ja hän hyvin tiesi, mistä se oli saatava.

Noin kello kymmenen aikana ohjasi hän kulkunsa erääsen

kellari-ravintolaan, jossa yökortteeri oli saatavana muutamalla

pennillä. Sydämensä oli raskas, ja vihollisensa häntä harmitti. Hän

ikävöi suuresti Dollya nähdäkseen. Kellarin ovella seisoi hän empien,

mennäkö sisään vai ei, sillä hän ei ollut moneen aikaan majaillut

semmoisessa paikassa, siis tunsi itsensä melkein vieraaksi siellä.

Ilman sitä oli hän ennen potkittu, lyöty ja pois-ajettu sieltä, vieläpä

oli usein tapellutkin siellä suurempain poikain kanssa. Nykyään oli hän

outo semmoiseen kohtelemiseen.

Miten erilainen olikaan tämä asunto sitä tyyntä, rauhallista kotia

vastaan, missä Dolly joka ilta taivutti polvensa äidinisänsä

vieressä ja rukoili hänen edestään; hän mainitsi aina Tonynkin nimeä

lapsellisissa rukouksissaan.

Hän ei koskaan, ei koskaan enään saa häntä kuulla; ei koskaan nähdä

vanhaa Oliveria istumassa nojatuolissaan, polttamassa pitkällä

piipullaan ja puhumassa kummalliselle näkymättömälle Herralleen. Ah,

hän ei koskaan enään saa kuulla puhuttavan Kristuksesta, joka tahtoi

olla hänenkin ystävänsä, sillä Herra Jesus Kristus ei milloinkaan

voinut tulla niin huonoon paikkaan kuin tämä, mikä nyt oli hänen

ainoana kotinansa. Herra oli varmaan antanut hänelle luudan ja kadun,

saadaksensa työskennellä, mutta siinä kaikki. Hänen täytyi nyt hoitaa

itseänsä ja kieltäytyä, jos mahdollista, pahuudesta, vaan jos ei sitä

tainnut, olipa oiva tilaisuus tulla varkaaksi, ikäänkuin se näppärä

"Koira-Tommi", joka kerran varasti kellon itse viskaaliltakin.

Tämä nuorukainen olikin ensimmäinen, joka tervehti Tonya, kun hän

kauan mietittyään hiivi sisään, ja hän aikoi heti ottaa Tonya

kädestä. Tony oli kuitenkin ylen suruinen siitä huolimaan tahi Tommin

ystävällisyydestä lohdutusta nauttimaan. Hän mateli pimeimpään

nurkkaan, minkä löysi ja ojentihe laattialle laitetulle ohuelle

olkivuoteelle, mutta nukkua hän ei voinut. Pojat jupakoivat keskenään,

ja vanhimmat niistä, jotka tahtoivat maata, kiroilivat ja riitelivät.

Sitten seurasi niin kiivas taistelu, että kaikki kellariin keräytyneet

henkilöt, paitsi Tony, kokoutuivat poikain ympäri, ilostuttivat heitä

korkealla huudolla ja rähyllä. Melu kesti aina kauas aamuyöhön,

ennenkun lepo ja hiljaisuus sai sijansa, ja silloin vaipui Tony

herkkään ja levottomaan uneen. Hän uneksi vanhasta Oliverista ja

Dollysta. Vihdoin heräsi hän kyyneltulva kasvoillansa. Hän nousi ennen

muiden heräämistä ja meni ulos Joulukuun-aamun raittiisen ilmaan.

Niin kului päivä päivän, yö yön perästä. Tony perehtyi perehtymistään

vanhain kumppaneinsa seassa. Hän alkoi tarkkaavaisesti kuunnella

taidokkaan "Koira-Tommin" kertomuksia, joka opetti, että jos hän olisi

ainoastaan kerkeä kädeltä, voisi hänellä olla hyvä ansio helposta

työstä; hänen viaton muotonsa, sanoi Tommi, miellyttäisi tuomioistuinta

ja saattaisi papin hänen puolellensa, niin että hänelle hyvin kävisi

vankeudessakin.

Tony jatkoi kuitenkin vielä kadun lakaisemista ja ansaitsi jotenkin

paljon. Sepä riittikin hankkia hänen halvan ravintonsa ja huonon

yökortteerinsa kehnoin kumppanein seassa — mutta hän alkoi haluta

jotakin muuta.

Jos hän ei voisi tulla hyväksi ja mennä takaisin vanhan Oliverin ja

Dollyn luoksi, taitaisipa olla yhtä hyvä tulla varkaaksi, tulla Tommin

kaltaiseksi, joka kulki hyvissä vaatteissa, eli oiva lailla, ja jota

toiset pojat pitivät arvossa.

Viikko oli kulunut, kun hän jätti Oliverin huoneen. Hän aikoi juuri

lopettaa lakaisemisensa ikipäiväksi, kun eräs herra kohtasi hänet ja

katsoi terävästi häntä kasvoihin. "Kuules, poikani", huudahti hän,

"sinä olet varmaan sama poika, jolle minä tuonain annoin hopearahan,

kun pidit hevostani. Minä sanoin silloin, että sinun pitää käyttää sitä

hyvästi; mitä sillä olet tehnyt?"

"Minä ja Dolly ostimme sillä luudan, jolla sille olen lakaissut tätä

katua."

"Se oli älykkäästi tehty!" sanoi herra. "Kukas se Dolly on?"

"Se on eräs pieni tyttö, josta minä paljo pidän", vastasi Tony syvästi

huo'aten.

Hänestä tuntui kun olisi niin pitkä aika kulunut siitä, kun hän

puhui Dollystansa, että kaikki tyyni oli jotain kokonaan kadonnutta

ajasta ja todellisuudesta. Kuitenkin oli hän raskaalla mielellä sitä

ajatellessaan.

"No, tästä saat kolikon lisäksi", sanoi vieras herra. "Se on ihan uusi

raha, jolla ei kukaan ole koskaan mitään ostanut. Kas, kuinka kiiltävä

se on. Dolly mielistyy hyvin sitä nähdessään."

Pitkän tunnin, sittekun herra oli mennyt matkaansa, piti Tony rahaa

kädessään. Hän tarkasteli sitä lampun valossa.

Oi, kuinka Dollyn silmät kirkastuisivat riemusta, jos hän sitä

näkisi! Oikeastaan se onkin Dollyn, sillä olihan hän ensimäisenkin

rahan hänelle antanut ja saanut siitä kaksikymmentä muiskua. Ja olipa

tyttö antanut hänelle rahan takaisin ja pakoittanut häntä sillä

luutaa ostamaan, eikä kertaakaan hän ollut saanut penniäkään hänen

ansiostansa. Miten hauskaa olisikaan näyttää Dollylle tätä kaunista

kolikkoa! Ja kuinka suloista tuntea hänen pienet käsivartensa kaulansa

ympärillä, kun hän saa tietää sen tulevan hänen omakseen!

Tony tiesi hyvin, että hän joutuisi vaaraan ja menettäisi kauniin

rahansa, jos hän viettäisi yönsä kellarissa; viekas Tommi kyllä tutkisi

hänen taskunsa. Varkaalla ei ole ystävää.

Vaan mitä taisi Tony tehdä? Mihin ottaisi hän tiensä?

Kahdestoista luku.

Tonyn palautuminen ja vastaanotto.

Melkein tietämättänsä kävi Tony edelleen kadulla; äkkiä katsahti hän

ylös ja huomasi silloin olevansa likellä Oliverin puotia — Dollyn kotia.

Hän tahtoi kumminkin mennä sivuitse, ja jos puodin ovi ei olisi

sulettu, aikoi hän kietaista kauniin hopeakolikkonsa räsyyn ja heittää

sen puotiin; he varmaan arvaisivat sekä tekiän että syyn tekoon.

Kadulla oli pimeä; ainoastaan eräs lyhty ja kaasuliekit ruokakauppiaan

puodista valaisi sitä. Tony hiivi hiljaan edelleen varjossa. Dolly on

sänkyyn käymäsillään, ajatteli hän, ja vanha Oliver on tietysti hänen

kanssansa kammarissa. Tultuansa juuri vastapäätä ruokapuotia, sykähti

hänen sydämensä ilosta: hän kuuli pienen kimeän ilo-huudon ja tunsi

seuraavassa silmänräpäyksessä olevansa Dollyn käsivarsien syleiltävänä.

Hänen täytyi seurata tyttöä puotiin.

"Tony on tullut kotiin, äidinisä!" huusi Dolly kaikin voimin. "Dolly

löysi Tonyn vihdoinkin!"

Dollyn ääni värisi liikutuksesta, ja hän alkoi itkeä pitäen kiinni

Tonysta ett'ei hän menisi pois häneltä uudestaan.

Vanha Oliver itse tuli kiiruusti sisähuoneesta ja laski ystävällisesti

kätensä pojan hartioille.

"Mintähden sinä olet ollut meiltä poissa niin kauan, Tony?" kysyi hän.

"Ah, herra", huudahti Tony, "minä olen ollut niin häijy ja niin

onneton. Antakaa anteeksi, minä en taida muuta; ette kaiketi nyt antane

minun maata tiskin alla, uskon minä."

"Tule sisään, tule sisään", vastasi Oliver hellästi työntäen häntä

edellänsä huoneesen. "Minä ja tämä pikku lemmetyiseni olemme joka ilta

odottaneet ja vartoneet sinua. Ei sinun niin pitänyt meitä kohdella,

poikaseni; mutta nyt emme ilomme tähden torukaan sinua. Charlotta on

pikainen, ja hän on hyvin arka huolimattomasta puheesta ja huonoista

tavoista; vaan sinä et huoli senvuoksi luulla häntä - kelvottomaksi

ihmiseksi; hän ei tunnekaan sinua. Kun minä puhuin, miten sinä jäit

yksinäiseksi, ollessasi tämän pienokaiseni ikäisenä, kuinka sinun

sitten täytyi omin voimin tulla toimeen, yksinäsi Lontoossa, isätönnä

ja äititönnä, itki hän sääliväisyydestä. Niin, hän jätti suurimman

munistansa illalliseksi sinulle ja käski sanomaan sinulle hänen

sydämelliset terveisensä. Muna on tallella. Sinä saat sen illalliseksi.

Dolly, tyttöseni, noudappas pannu."

"Minä en ole niin puhdas, kun toivoisin", sanoi Tony suruisesti. Hän

oli ollut hoidotonna viimeisen viikon ja näytti melkeen siltä, kun ensi

kerran kohdatessaan Oliveria ja hänen pientä tyttärensä tytärtä.

Pane vettä vatiin ja pese itsesi puodissa minun keittäissäni munaa.

Dolly, toimitappas vähän saippuaa ja pyyheliina. Hänestäpä tulee

äidinisälle pikku emännöitsiä.

Kun Tony vähän ajan perästä tuli taas huoneesen, näytti hän ihan

toisenlaiselta; lika oli poissa, samoin synkkämielisyys ja suru.

Hänestä tuntui, kun olisi hän herännyt pitkästä, tuskallisesta unesta.

Täällä oli vanha Oliver, joka himmeistä silmistään lähetti hänelle

ystävällisiä silmäyksiä; täällä Dolly, joka leikitellen hyppäeli ympäri

entisellään, ja Beppo lisäksi, joka lierutti häntäänsä, siten osoittaen

hänelle tervetuliaisia.

Se vanha tuikka nainen ei siis ollutkaan hänen vihollisensa! Hän muisti

hyvin hänen varoituksiensa ja päätti Dollyn ja vanhan Oliverin tähden

niitä noudattaa.. Hän aikoi oppia lukemaan ja kirjoittamaan; hän aikoi

säästää niin paljon kuin mahdollista, voidaksensa ostaa parempia

vaatteita, kengät täytyi hänen saada jalkaansa ennen kaikkia, sillä

sitä oli se vanha nainen _erityisesti_ hänelle sydämeen painanut.

Kaikessa tapauksessa hän ei aikonut koskaan pois juosta tästä kodista,

jossa häntä niin lemmittiin ja hoidettiin.

Oliver kertoi, miten Dolly oli häntä odottanut miten hän oli aina

juossut ulos ja ovelta katsellut, luullen Tonyn kotiin palautuvan.

Puhuipa myöskin, miten hänen Herransa ja Mestarinsa Jesus Kristus vielä

enemmin ja hartaammasti odotti, että Tony tulisi hänen luoksensa.

Tony ei täydellisesti käsittänyt ukon sanoja, vaan epämääräinen

tunne rakkaudesta, joka ylitsekäypi kaiken ymmärryksen, heräsi hänen

sydämessään. Laskeuttuaan pienelle vuoteellensa tiskin alle, nukahti

hän tänä iltana yhtä levollisesti kuin se, joka myrskyn mylvinästä ja

vasta-tuulen vauriosta, viimeinkin saapuu ikävöityyn satamaan.

Kolmastoista luku.

Uudet saappaat.

Useampia viikkoja kului, ennenkuin Tony sai kokoon niin paljon rahaa,

että taisi ajatella uusien kenkäin ostamista, vaikka hän säästi ja näki

nälkää hellittämättä, todellisella kieltäytymisellä. Hän ei aikonut

ostaa niitä kenkäpuodista; hän tiesi tarkoin mistä kohtuullisella

hinnalla voi saada aivan hyviä, josko ei uusia kenkiä. Hän ei saanut

olla kovin tarkka; vanhat, parannetut saappaat kelpaisi kyllä aluksi,

kunhan vaan onnistuisi saamaan ne ennen kuin täti Charlotta tulee

jälleen kaupunkiin. Hän oli sanonut tulevansa Tammikuun lopulle, ja

samana päivänä, kun häntä odotettiin, lähti Tony tekemään kauppaansa.

Paikka, johon hän tässä tarkoituksessa meni, oli eräs pieni aukeama eli

tori, mihin erityiset kauppiaat olivat asettaneet kaupusteltaviansa

tuoleille, pöydille ja vieläpä pieniin laatikkoihinkin. Muutamat

myivät romurautaa, eräs vanha vesisilmä eukko, jolla oli vanhoja

vaatteita myytävänä, tinki yhden köyhän, laihan vaimon kanssa, joka

piteli puolialastonta lasta kädestä. Sangen kylmä ja huikea pohjatuuli

viuhkueli kaduilla ja torilla.

Tony meni kauppiaan luo, jolla oli suuri joukko vanhoja kenkiä; vaan

vaikka kenkiä oli paljon, oli vaikea niitä pariksi sovittaa, jotta

Tony olisi saanut siivon parin. Hän haeskeli ja koetteli; toiset

olivat kovin suuria, toiset kovin pieniä, sattuipa pari, jonka oikean

jalan kenkä oli sangen hienosta nahkasta, mutta vasemman jalan kenkä

oli karkeasta kankaasta. Tony tahtoi kenkäparia, joka näytti jotenkin

siistiltä, sillä Dollyn ankara täti oli vievä Dollyn Oliverilta, jos

Tony ei olisi säädyllisesti vaatetettu.

Kauppiaan kehoituksesta mielistyi hän viimein erääsen pariin.

Saappaat olivat tosin suurenlaiset ja jalat kiekahtelivat niissä

suututtavaisesti; mutta mies vakuutti häntä, että "parempainkin

ihmisten lapset" pitivät senlaisia, lisäksi niissä oli vielä

"kasvamisen varaa." Pohjan keskellä oli toisessa paksu, epätasainen

paikka, ja toisen korkko oli vino, mutta vähät siitä, olivathan jalat

verhottu.

Kun Tony ei ollut tottunut pitämään mitään jalkineita, oli käynti nyt

hänelle tuiki tukalaa; hänestä oli oikein vastus nostaa jalkojansa

maasta, kuitenkin oli hän aivan ylpeä uudesta omaisuudestaan.

Olipa hyvin pitkä tie kotiin vanhan Oliverin kadulle, vaan hän ei

kiiruhtanut, sillä hän toivoi, että he ennättäisivät juoda teetä ja

olla iltaruualla ennen hänen tuloansa. Hän kuleskeli edelleen, uusien,

kelvottomain jalkineittensa väsyttämänä, pysähtyen välistä jonkun

kauniin puodinikkunan eteen. Hän katseli miten lyhtyjen sytyttäjät

sytyttivät lyhtyjä ja miten kaasu valaisi puotia. Silloin kuuli hän

äkkiä suuren tornikellon lyövän kuusi. Siis oli ruokaileminen vanhan

Oliverin luona loppumaisillaan; joutuisasti pyörähti hän sentähden

eräälle poikki-kadulle, joka lyhyempää tietä veisi hänet kaivattuun

kotiinsa. Viimein alkoi hän juosta niin kovasti kuin vaan uudet,

tavattomat jalkineensa sallivat. Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkun

lankesi pahasti katuvierustalta; hän oli sattunut polkemaan appelsiinin

kuorelle ja siltä luihkahtanut.

Vähäksi aikaa joutui hän tainnoksiin; sitte nousi hän istualleen ja

alkoi hieroa otsaansa: Sillä takakadulla, jolla hän nyt oli, oli aivan

hiljainen ja vähäinen liikenne, sillä sinne oli tiloitettu enimmäkseen

makasiinia ja kauppatavarain säiliöitä, ja melkein kaikki ne huoneet

olivat nyt suletut.

Tony nousi viimein seisoalleen jatkaaksensa matkaansa; mutta kimeä

kiljahdus kivusta pääsi hänen huuliltansa ja kaikui korkeasti ja

kamalasta siinä kolkossa solassa. Hän lankesi uudelleen kivitökselle

tykkänään vapisevaisna ja raskautettuna, ja kylmä hiki kohosi hänen

otsallensa. Mitä oli hänelle tapahtunut? Mistä tuli se ett'ei hän

voinut astua? Hän riisui uudet saappaansa ja koetti kerran vieläkin,

mutta seuraus ei ollut parempi. Hän tunsi tuskauttavan kivun

koettaessaan nojata jalkaansa.

Kuitenkin pyrki hän eteenpäin. Jos ei hän menisi kotiin, luulisivat he

hänen taas paenneen, peläten Dollyn tätiä.

Näissä ajatuksissa alkoi hän ryömiä edelleen käsillään ja polvillaan,

äännähdellen kivusta ja vetäen jalkaansa perässään. Hän huomasi

kuitenkin ei voivansa kauas tulla sillä tavalla. Entä jos hänen pitäisi

maata koko yön kovalla, kylmällä kadulla. Sehän oli hyvin mahdollista,

sillä hän muisteli ei koskaan nähneensä poliisia näillä taka-kaduilla,

ja että joku muu kävelisi siellä, oli tuskin luultava.

Häntä alkoi vilustaa, sillä aurinko oli jo laskeutunut, kun hän ryömi

purskuvassa liassa. Jäisikö hän ulos koko yöksi, sortuisi hän kivusta

ja kylmästä.

Mutta jos se oli totta, mitä vanha Oliver niin usein sanoi, että Herra

Jesus Kristus rakasti häntä, ja että hän aina oli rakastettuinsa

kanssa, ei hän silloin ollutkaan yksin ja avutonna, eipä tällä kolkolla

kadullakaan, kylmän, pimeyden ja talvis-illan kamaluuden piirittämänä.

Oi! jospa hän vaan tuntisi Kristuksen käden koskettavan itseänsä,

kuulisi hiljaisimmankaan kuiskauksen häneltä, keksisi pienemmänkään

vilahduksen hänen kasvoistansa. Vaan ehkäpä se olikin hän, joka autti

häntä ryömimään edelleen enemmän käytäville kaduille, joita hän näki

loitompana, vaikka tuska pani hänet melkein huumeuksiin.

Viimein tuli kipunsa tykkänään kärsimättömäksi, hän vetäysi erään

suuren portin varjoon, ryömi nurkan alle ja huutaen ristissä käsin:

"Oi, Herra Jesus Kristus, Herra Jesus Kristus!" vaipui hän maahan

uupuneena. Hänen jäsenensä, jäykistyivät, silmänsä sammuivat.

Silloin kuuli hän kiiruisia askeleita, ja eräs, jota hänen vettyneet

silmänsä eivät nähneet, pysähtyi hänen kohdallensa, kyyristyi ja

tarttui hänen käsivarteensa.

"Oh", sanoi ääni, joka hänestä tuntui ennen kuullulta, "sinähän se

oletkin minun pieni kolikkopoikani, joten nimitän sinua; miksi istut

täällä kylmässä yössä?"

"Minä olen lankennut ja loukannut itseni", vastasi Tony heikosti.

"Mikä sinulta on loukkautunut?" kysyi vieras. "Sääreni."

Tuntematon kyyristyi ja koetteli Tonyn säärtä. "Taittunut", sanoi hän

itsekseen.

"Poikaseni, missä on kotisi?"

"Minulla ei olekaan omaa kotia", vastasi Tony vielä hiljemmin kuin

ennen.

Hän tunsi eriskummaisesti kangistuvansa ja tuli kielettömäksi.

Herra riisui päällystakkinsa, kääri sen hänen ympärilleen ja asetti

hänet niin, ett'ei hänen tarvinnut nojautua vahingoitetulle säärelleen.

Sitte juoksi hän kadulle, etsi hyyrivaunut ja nosti Tonyn niihin. Itse

istuihe hän sen sairaan pojan viereen, ja aika kyytiä vierivät vaunut

pois.

Neljästoista luku.

Sairashuoneessa.

Tony kipua kärsiessään tuskin tiesi mitä oli hänelle tapahtunut. Hän

tiesi vaan joutuneensa suureen saliin, ja että pari, kolme henkilöä,

joiden kanssa hänen uusi ystävänsä innokkaasti keskusteli, tuli häntä

katsomaan.

"Minä, tiedän, ett'ei teidän tarvitse tämänlaisiin tapaturmiin käydä

käsin; vaan mitäpä tekisin pienokaiselle, kun hän ainoastaan kykeni

sanomaan, että hänellä ei ole kotia ensinkään? Onhan teillä, näen mä,

muutamia sänkyjä joutilaana, ja minä maksaisin kaksinkertaisesti —

jos olisi tarvis — mieluisammin, kuin pois veisin hänet. Sanotteko,

tohtori, ett'ette toki epää sairaani vastaanottamista?"

"En epää, herra Ross", vastasi hyvänsävyinen ääni; "vaan saattakaamme

poika sänkyyn."

Tony tunsi itseään kannettavan rappuja ylös suureen huoneesen, missä

oli useita sänkyjä ja jokaisella sänkytyynyllä pienet kalveat kasvot.

Kauempana huoneessa oli eräs joutilas sänky, johon Tony pantiin,

sittekun hänen siniseksi paleltunutta ruumistansa verhoomat repaleet

oli riisuttu. Hänen vasta-ostetut saappaansa olivat poissa; ne oli hän

unhottanut makasiinin rapuille, mistä herra Ross hänet löysi. Kätensä

ja polvensa olivat rikkinäisinä, koska hän, astumiseen kykenemättömänä,

ryömi kylmällä epätasaisella kivitöksellä.

Pelkkiä ystävällisiä kasvoja, jotka säälien silmäilivät häntä, oli

Tonyn vuoteen ympärillä, ja se herra, joka hänet sinne saattoi, puhui

sydämellisesti ja lohduttavaisesti hänelle: "Poikaseni", sanoi hän,

"sinä olet taittanut sääresi langetessasi; vaan tämä tohtori, minun

ystäväni, auttaa sinua. Hänen täytyy nyt lastoittaa sääresi, ja se

koskee kipeästi vähän aikaa; mutta sinä kyllä kärsit sitä kuin mies,

tiedän minä."

"Niin teen", mutisi Tony, "mutta saankohan astua sitte?"

"Sitä et saata, vaikkapa sinulle luvattaiskin", vastasi herra Ross

hymyten. "Muutamia viikkoja viipyy ennenkun tulet niin terveeksi, jotta

saatat astua. Mutta älä ikävöitse, täällä tulet toimeen kuin prinssi."

"Mutta minun täytyy mennä, herra, minun täytyy", huudahti Tony nousten

seisoalle — ja lankesi taas kiljahtaen kivusta.

"Kotona ovat nyt Dolly ja herra Oliver, ne luulevat, että minä

uudestaan pakenin; ja minä kokisin kaiken maailman tähden tulla

takaisin! He odottavat minua, he ovat rauhattomat minun tähteni. Ah,

Dolly, Dollyseni!"

Tony puhui niin hätäisesti, että herra Ross'in hymyily kokonaan

katosi, ja taputtaen häntä päähän sanoi hän vakaisesti: "Jos sinä

sanot minulle, missä tuttusi asuvat, toimitan minä heille tiedon tästä

tapauksesta; he saavat tulla huomenna tervehtimään sinua jos siksi

paranisit, että jaksaisit puhua heidän kanssansa."

Tony antoi hänelle sangen tarkan selityksen kadusta, jonka varrella

Oliver asui.

Kun herra Ross oli saanut kaikki tahtonsa toimeen, pyysi hän Tonya

nöyryydellä ja kärsiväisyydellä kestämään sitä kipua, joka oli

välttämätön seuraus luun-rikkontumisesta. Sitte otti hän jäähyväiset

Tonylta, joka kohta syvästi nukahti.

Sunnuntai-iltapuoli oli, kun vanha Oliver ja Dolly astuivat lasten

sairashuoneen porstuaan ja kysyivät Tonya. Heitä neuvottiin menemään

ylös toiseen kertaan, jossa saisivat hänestä tietoa. Mihin vaan

menivät vastaanotettiin heität ystävällisesti ja hyvänsuontoisesti;

olipa jotakin vanhan Oliverin ulkomuodossa ja sen iloisan lapsen

sulo-silmäyksissä, mikä viehätti kaikkia, jotka heitä näkivät. Eräs

holhoja, joka kohtasi heitä rapuilla, kääntyi, Oliverin kysyttyä Tonya,

takaisin ylös, ja kädestä taluttaen vei Dollyn Tonyn huoneesen.

Siinä oli paljon ikkunoita, ja aurinko, joka ei koskaan vieraillut

heidän asunnossaan, valaisi iloisesti sitä suurta huonetta. Kaikki

sängyt olivat katetut valkeilla peitoilla, ja useimmat niistä pikku

sairaista, jotka olivat yöllä maanneet, valvoivat ja istuivat nyt

vuoteillansa pienten pöytäinsä ääressä, joita he saattoivat lykätä

edes ja takaisin pitkin sänkyinsä sivua. Ei lääkkeitä eikä mitään,

mikä muistutti sairashuoneesta, näkynyt — paitsi niitä kalveita lasten

kasvoja.

Mutta Oliverilla ja Dollylla ei ollut aikaa muita näkemään, kuin Tonya,

ja he riensivät siihen huoneen nurkkaan, jossa hän makasi. Hän oli

hyvin kalvea, silmät olivat ummessa, ja hänen kasvoillansa näkyi kovan

kärsimisen ilmaus, ikäänkun olisi kipu vieläki ollut yhtä suuri.

Oliver ja Dolly lähestyivät sänkyä; Tony ei heitä huomannut. Dolly

laski kätensä hänen kalvealle otsalleen; Tony säikähti, aukasi

silmänsä ja äkkäsi molemmat rakastettunsa. Se alakuloisuus, joka äsken

oli luettavana hänen kasvoissaan, katosi; hänen silmänsä loistivat

riemusta, ja äänensä vapisi ilosta, kun hän huudahti: "Dolly! Dollyn ei

tarvitse olla huolellisna Tonyn vuoksi tällä kertaa."

"Vaan Dollypa on huolellisna Tonyn vuoksi, kunnes hän paranee", sanoi

hän tarttuen pojan käteen.

"Ei, ei!" sanoi vanha Oliver. "Dollyn pitää olla sievä tyttö ja auttaa

äidinisää puotitoimissa, kunnes Tony paranee."

Oliver istui sängyn laidalle ja otti Dollyn polvelleen, jotta Tony

saattoi nähdä heitä molempia. He eivät paljon puhuneet, sillä eräs

hoitajista oli sanonut, että Tonyn ei pitäisi vaivata itseänsä.

Kun he läksivät kotiin, vei holhoja heidät alakerrassa olevan tyttöjen

asunnon kautta; hän näet tahtoi näyttää heille huoneitansa, sillä tytöt

asuivat vielä komeammasti kuin pojat. Näissä suurissa ja korkeissa

huoneissa ulottuivat ikkunat kattoon asti ja uunit olivat marmorista.

Syyn, miksi huoneet olivat niin loistavasti laitettu, selitti holhoja:

talo oli ennen ollut erään aatelismiehen omana. Uljaita pitoja ja

loistavia tanssia oli silloin täällä pidetty, mutta ei koskaan ennen

ole sellaista joukkoa, kun tämä, ollut näiden seinäin sisässä.

Ukko Oliver kulki sänkyin välillä, pikku lemmetyisensä sivullaan,

ystävällisesti nyykäten jokaiselle hymyillevälle pikku muodolle, joka

kääntyi heitä kohden. Muutamat lapsista nyykkäsivät iloisesti Dollylle,

pyytäen häntä katsomaan heidän nukkiansa, tahi soittelivat hänelle

pelirasioillansa. Mutta toiset makasivat ihan hiljaan tyynyillänsä,

puolinukuksissa, ja kauniit kuvataulut riippuivat heidän päänsä

kohdalla. Maalauksia oli Vapahtajasta, pienten lasten siunaajana, tahi

Kristuksesta, kun hän herätti kuolluista nuoren tytön, sanoen hänelle:

"Nouse ylös!" Kyynelet kohosivat vanhan Oliverin silmiin, ja kerran

toisensa perästä pudisti hän valkoista päätänsä, kun hän ystävällisesti

katsellen kulki sänkyrivien välissä.

"Minä ihmettelen, mitä Herra olisi sanonut", puhkesi hän, "jos hän

olisi aikanansa löytänyt jonkun tälläisen paikan. Kylläpä olisi hän

usein käynyt siellä. Hän tulee, sen kyllä tiedän, ja käypi edes ja

takaisin täälläkin, kun pienokaiset nukkuvat, tahi pitkänänsä valvoen

kärsivät kipua yökaudet; Hän siunaa kutakin heistä. Niin, Jumala

siunatkoon näitä pienokaisia ja niitä hyviä ihmisiä, jotka ovat

lapsille hankkineet tämmöisen turvapaikan. Jumala heitä siunatkoon!"

Oliverista tuntui, että hän viihtyi hyvästi tällä paikalla; hän olisi

viipynyt kauemminkin, jos ei holhoja olisi ilmoittanut, että hänen

läsnäoloansa nyt tarvittaisi toisessa kohden.

Heidän täytyi siis kääntäytyä kotiin; holhoja suuteli;, Dollya, pisti

korpun hänen käteensä ja sanoi hänelle, että sairashuone oli avoinna

siellä käviöille joka sunnuntai-iltapuolella. Hän saisi siis vastakin

käydä siellä, jos tahtosi.

Oliver otti Dollya kädestä ja alkoi kotimatkan. Hitaisilla askelilla,

monta pyörivää ajatusta mielessään kulki hän edelleen; Dolly seurasi

vaiti hänen sivullansa.

Kotiin tultuansa puhui ukko koko illan hoidokkaallensa kaikesta, mitä

olivat nähneet; miten kauniit ne korkeat salit olivat, miten onnellinen

Tony oli "Lasten sairashuoneessa."

Viidestoista luku.

Tonyn tulevaisuuden toiveet.

Vanha Oliver ja Dolly kävivät Tonyn sairauden aikana useampia kertoja

sairashuoneessa. Jokaisena sunnuntain iltapuolella olivat he siellä,

ja kohta olikin suuri sisäänajoportti, leveät raput ja ystävällinen

holhoja heille yhtä tuttuja, kuin heidän pimeä kotinsakin.

Tony parani nopeasti. Kuitenkin pysähtyi hän sinne muutamiksi

viikoiksi, kunnes tohtori ilmoitti, että hän oli kyllin vahva menemään

ulos kylmällä talvella. Parantumisensa aikana oppi hän paljon, josta

hänelle sittemmin oli suurta hyötyä. Edellisenä päivänä kun hän

terveenä uloskirjoitettiin sairashuoneesta, tuli herra Ross ja halusi

saada puhutella Tonya. Häntä osoitettiin paranevain saliin, jossa hän

näki Tonyn istuvan vaiti ja umpimielisenä nurkassa, katsellen miten

toiset pojat leikkivät ja suottailivat. He olivat "vieraisilla",

pitäen muutamia puulautasia pöytä-astioina ja kestittäin vieraitansa

appelsiinin kuorilla ja korpuilla. Tony vaan katseli päältä, se poika

raukka ei ollut koskaan oppinut leikkimään.

"Antony", sanoi herra Ross — herra Ross sanoi aina Tonyn nimen

täydellisesti, josta Tony oli hyvin mielissään, sillä hän ikäänkun

tunsi itsensä miehevämmäksi — "Antony, mitä sinä ai'ot toimittaa

sairashuoneesta lähdettyäsi?"

"Saattanenpa mennä takaisin kadulla ja alottaa lakaisemista", sanoi

Tony suruisesti.

"Ei; minä luulen voivani hankkia sinulle jotakuta parempaa

askaroimista. Minulla on sisar, joka asuu maalla, noin kymmenen

peninkulmaa Lontoosta; hän haluaa poikaa, joka auttaisi puutarhuria ja

juoksisi asioilla. Hän on luvannut hankkia sinulle kodin, vaatettaa

sinut hyvästi ja pitää pari vuotta koulussa. Silloin sinä tulet

noin kahdentoista-vuotiaaksi, sillä arvattavasti nyt olet noin

kymmenen-vuotias. Sinä saat sitte määrätyn palkan."

Tony kuunteli tykyttävin sydämin ja kyynel-silmin. Hän ei saanut

sanaa suustansa, kun herra Ross lopetti puheensa. Kuinka hyvä olisi

vastaanottaa tarjousta! Mutta Dolly ja vanha Oliver!

"Niin", sanoi Tony, "tarjoomanne paikka on mainion etuisa, ja minä

tekisin parastani täyttääkseni vaadittuja velvollisuuksia; mutta

Dollya ja Oliveria en koskaan saata jättää. Dolly tulisi kokonaan

lohduttomaksi, ja ukko on nykyään niin muistamaton, että unhottaisi

syömisensäkin, jos se olisi mahdollista. Niinpä esimerkiksi, kun

hän aamusilla noutaa sanomalehtiä, tuopi hän usein semmoisia, jotka

ovat monta päivää vanhoja; ja jos ostaja tulee ja haluaa sitä tahi

sitä sanomalehteä, ei sitä usein olekaan, sillä ukko oli ottanut

ostettavansa kappaleet aivan samoja lehtiä. Mutta jos minä käyn sanomia

hakemassa, määrään minä kuinka monta numeroa tahdon kutakin lehteä ja

tarkoin luen ne sitte. Ennen tänne tulooni en osannut yhtään lukea,

mutta kumminkin olin toki oppinut niitä eroittamaan. — Hänen ei ole

ajattelemistakaan avata puotiansa aamusilla. Ei, minun täytyy pysähtyä

heitä hiukan auttamaan. Mutta ainakin kiitän teitä sydämeni pohjasta."

Tony puhui niin vakaisesti ja järkähtämättömästi, että herra Ross

näki mahdottomaksi saada häntä päätöksestänsä luopumaan; vieläkin

tahtoi herra Ross ennen ehdotuksensa kumoamista tehdä Tonylle muutaman

kysymyksen.

"Mitäs Oliver on tehnyt sinulle, Antony? Onko hän sukulaisesi?"

"Ah, ei", huudahti Tony, "minulla ei ole sukulaisia koko maailmassa;

hän otti minut luoksensa rakkaudesta, hän valmisti minulle kelpo

makuusijan tiskinsä alle, ett'en tarvinnut kadulla venyä; minä rakastan

häntä, herra, ja entäs Dolly! Koko sydämeni on hänen omansa. Minä jään

heidän luoksensa elin-ajakseni, vaikkapa täytyisin kadunlakaisemisella

ansaita jokapäiväisen leipäni. Ilman sitä olen kuullut hänen usein

puhuvan herrallensa minun edukseni, ja kukaties harvat sitä tekevät.

"Kenelle herralle?" kysyi herra Ross.

"Hänelle, joka istuu tuossa", vastasi Tony osottaen taulua, joka kuvasi

Vapahtajaa, lapsia siunaamassa; hän puhuu aina Hänelle, niinkuin

näkisi Hänet ja Herra sanoo hänelle kaikki. "Ei, parempi on jäädä hänen

ja Dollyn luoksi ja jälleen palata kadulle, kuin lähteä pois heiltä,

vaikkapa saisinkin koulutuksen, vaatetuksen, ravinnon ja asunnon

ilmaiseksi."

"Niin, Antony, tee miten tahdot. Ole vaan vastakin siellä kunnes saisin

sinulle jotakuta parempaa kuin katu. Sinä näytät nyt hyvin raittiilta

ja terveeltä; onhan sinulla nyt lämmin ja hyvä pukukin, paljoa parempi

niitä repaleita, jotka olivat päälläsi tänne tullessasi."

Nähtävästi olivat Tonyn vaatteet entuudestaan olleet merimiehellä,

kenties oli ne sairashuoneelle lahjoittanut eräs äiti, jonka poika oli

ne pienuuden vuoksi hylännyt, tahi oli muuttanut sinne, missä ei enään

vaatteita tarvita. Puku oli karkea, mutta lämmin, ja soveltui Tonylle

aivan hyvästi. Hän oli kasvanut suuresti sairautensa ajalla; hänen

kasvonsa olivat tulleet valkeimmiksi ja hienommiksi, hiuksensa olivat

leikatut ja riippuivat kauniisti kammattuina molemmin puolin päätä. Hän

punastui tyytyväisyydestä, kun herra Ross silmäili häntä mieltymyksellä.

"Puvun olen saanut lainaksi", sanoi Tony, "ja saan sitä pitää, kunnes

lähden sairashuoneesta." Tätä ajatellessa kohosi huokaus hänen

rinnastansa. "Olisipa hauskaa, jos Dolly ja hänen tätinsä Charlotta.

minut nyt näkisi, he luultavasti siitä hyvin ihastuisivat, kun

näkisivät minut kerrankin siistinä; tuskin milloinkaan enään olen

tälläisenä, sillä omista vaatteistani ei ole muuta kuin repaleet

jälellä."

"Päälläsi olevat vaatteet ovat sinun omasi, Antony", sanoi herra Ross,

"ja huomenna saat mennä ystäviesi luo."

Tämä oli Tonysta liikaa. Hän ei tahtonut luottaa herra Ross'in

sanoihin, vaikkapa holhoja, joka vieressä istui ommellen, vakuutti

hänelle, että herra Ross oli totta puhunut.

Koko päivän oli hän kokonaan liikutettuna ilosta; hän näytteli kauniita

vaatteitaan kaikille lapsille, joita kohtasi, hän silitteli niitä,

ikäänkun hyväillen niitä. Mitenkä hänen ystävänsä häntä katselisivat!

Vanha Oliver, Dolly, täti Charlotta ja Beppo! Nythän ei kenkään

saattanut sanoa, ett'ei Dollyn sopinut ulkona kävellä hänen seurassaan.

Hän olisi niin hienosti puettuna kelvannut vaikka prinsessan

palveliaksi. Mitäpä huolikaan hän nyt vanhoista saappaista, joiden

katoamista hän oli niin katkerasti surkutellut sairastaessaan! Nykyiset

saappaansa kiilsivät kuin peilin pinta. Holhoja lupasi tehdä hänelle

myssyn ja parannella hänen vanhoja vaatteitansa; niitä sopisi hänen

käyttää ulkona katua lakaistessansa.

"Kaksi vaatekertaa!" huudahti Tony ja tunsi itsensä yhtä rikkaaksi,

kuin olisi hän äkkiä tullut suuren varallisuuden omistajaksi.

Mikä ilo astua taas Oliverin pimeään huoneesen! — Dolly alussa melkein

pelkäsi tätä uutta Tonya, joka oli niin erilainen kun entinen,

repaleinen Tony. Ei kuitenkaan kauan viipynyt, ennenkuin hän tutustui

hänen somaan, siniseen pukuunsa ja sen kiiltäviin nappihin.

Kun Tony iltasella meni vuoteelle, näki hän sijansa tiskin alla hyvästi

järjestettynä, kaikki rei'ät olivat tukitut, ja paperikasan asemesta

oli hän täti Charlottan huolen kautta saanut matrassin alaisekseen.

"Tässä makaan minä yhtä hyvästi kuin sairashuoneessakin", sanoi Tony

itsekseen hetkisen venyttyään.

Kun Tony seuraavana aamuna herättyään ajatteli tulevaa työtänsä,

tuli hän suruiselle mielelle. Hän tunsi itsensä hitaaksi ja veltoksi

ajatellessaan kadun lakaisemista. Vanhat vaatteensa tuntuivat hänestä

niin peräti viheliäisiltä, että hän tuskin saattoi niitä ottaa yllensä,

kaikki sivukulkiat, jotka sattuisivat häntä katselemaan, ajaisivat

hävyn-punastuksen hänen poskilleen.

Hänen yrityksellään ei ollutkaan toivottua menestystä, sillä nyt olivat

kadut ja tiet puhtaanlaiset kauniin ilman vuoksi, ja harvat luulivat

tarvitsevansa maksaa hänelle. Pahinta oli, että sukkela "Koira-Tommi"

kerran tapasi hänet ja sitte kävi alituisesti hänen luonaan; välistä

pilkkaili hän häntä surullisuudestaan ja typeryydestään, kun muka

tyytyi niin huonoon työhön; välistä myös osotteli hänelle, mitä hän

ansaitsisi ja kuinka hienosti hän saisi olla puettuna, jos tottelisi

hänen neuvojansa.

Tonyn kiusaus oli suuri, sillä hänen työnsä oli sangen raskas ja

vaivaloinen ja vähän tuottavainen. Lisäksi oli hän sairashuoneessa

ollessaan tullut vieraantumaan kovasta työstä, kun hän siellä oli ihan

joutilaana.

Mutta "Koira-Tommin" vetkallisen elämän ajatteleminen katosi häneltä

heti illan tultua. Kotona oleva Dollynsa kuivasi kyynelet hänen

poskiltansa; hänen iloinen, miellyttävä hymyilynsä kevensi hänen

kuormaansa.

Vanha Oliver alkoi Tonya opettaa lukemaan ja kirjoittamaan ja hän

edistyikin niin nopeasti, että hän kohta voitti Dollyn, joka alkoi

yht'aikaa hänen kanssansa opetteleida. Dollyn jälkeen jäämisen

syyksi selitti äidinsä, että Dolly piti kaikkea, mitä hyvänsä hän

toimittelikin, leikkinä ja tämä leikki oli tullut väsyttävämmäksi kuin

piilosilla oleminen. Ja seikka olikin todella, että Dollylla ei ollut

halua työskennellä; mutta Oliver ja Tony eivät siitä pitäneet lukua,

he pitivät kovin paljon lemmetyisestänsä eivätkä siis nähneet hänen

vikojansa.

Silloin tällöin tuli kirjeitä Susannalta, täynnänsä kysymyksiä Dollysta

ja hellimpiä varoituksia hänelle että hän olisi sievä ja kuuliainen,

kunnes äiti tulee takaisin; vaan ei koskaan Susanna virkkanut milloin

hän aikoi tulla.

Kerran tuli kirje, jossa mainittiin, että Dolly oli saanut pienen

sisaren Indiassa; hän on Dollyn näköinen, sanottiin kirjeessä.

"Hän on Dollyn näköinen", sanoi Oliver ja Tony, "eihän Dollya ole

useampaa kuin _yksi_."

Kuudestoista luku.

Kuihtunut umpula.

Vieläki kului yksi kesä pitkine, kuumine päivineen. Kävely puistoissa

ja suuremmilla kaduilla, missä raitis tuuli aamuin, illoin leuhohteli

oli kyllä, kaunista ja suloista, ja keveäin kesäpukuin omistajilla oli

tilaisuus tehdä mieluista kävelyä. Mutta ahtaiden ja tiheästi rakettuin

kortteerein välissä, missä tuhannen tuhansia ihmisiä oli koossa

tukehduttavassa ja paikallaan seisovassa ilmassa, oltiin kuoliaaksi

tukehtua polttavasta kuumuudesta.

Ukko Oliveria vaivasi kovasti ankara lämmin, vaan hän ei virkkanut

siitä mitään; hän unhotti tavallisesti syynkin väsymiseensä ja

heikkouteensa. Nykyään hän ei ollut koskaan selvillä, mikä viikon päivä

milloinkin oli, tuskin mikä kuukausi tahi vuosi. Jos joku kuumimpana

Heinäkuun päivänä olisi väittänyt, että se oli Huhtikuussa, olisi hän

siihen ainoastaan vastannut, että se oli hyvin kirkas ja lämmin siksi

vuoden ajaksi. Mutta jos ukolle puhuttiin menneestä ajasta, silloin oli

hänellä muisti yhtä hyvä kuin ennenkin. Hän osasi kertoa pitkiä juttuja

nuoruudestansa ja selittää luonnon kauneutta syntymäseudullaan niin

kuvaavaisesti ja hilpeästi, että Tonylle, joka ei koskaan ollut käynyt

maalla, ukon selitysten kautta syttyi halu nähdä niitä ketoja, metsiä

ja niittyjä, joista vanhus puhui semmoisella ihastuksella.

Rakasta raamattuaan ei kuitenkaan Oliver unhottanut; hän kertaili

sitä luku luvulta, kuvaellen Herransa ja Mestarinsa elämää yhdessä

istuessaan hämärässä, joka nyt kesällä oli ainaisena vieraana

puotikammarissa, sillä Oliverilla ei ollut varaa alati polttaa kaasua.

Tonyn toimi kadunlakaisiana oli nykyään lakannut, sillä kauniilla

ilmoilla ei ollut kenkään palkinnot hänen vaivaansa. Herra Ross tuli

juuri kuin auttaja hädässä, toimittaen hänelle juoksu-pojan paikan;

tämä Tonyn toimitus kesti kello kahdeksasta aamulla seitsemään illalla.

Tonylla oli siis hyvin aikaa avata puotia ja noutaa sanomalehtiä

Oliverille ennen työhönsä menemistä, ja sulkea ovet ja panna luukut

eteen kotiin tultuansa.

Juoksupojaksi tulo oli suuri askel edelleen Tonylle ja hän oli

sangen tyytyväinen toimitukseensa. Hän ei nyt enään koskaan juossut

paljain-päin ja paljainjaloin, miten oli tehnyt vuotta ennen, ja

lukemisessa ja kirjoituksessa oli hän niin edistynyt, että hän jo

osasi lukea vietäväinsä myttyjen päällekirjoitukset, kun ne vaan

kerran hänelle luettiin. Nytpä hänellä ei ollut mitään kaunista säätä

ja puhtaita katuja vastaan, joista hän ennen oli pahoillansa, kun

kadunlakaisemisella henkeään elätteli; päin vastoin ilahutti häntä

päivä-paiste ja hyvästi vaatetettu ihmisjoukko, joiden sekaan hän

punastumatta taisi antautua, eikä tarvinnut maata kadun-ojissa ja

etsiä appelsinin kuoria eineekseen. Nyt sen sijan potkieli hän niitä

kadun-ojaan ajatellessaan sitä onnettomuutta, joka niiden syyn kautta

oli häntä kohdannut — onnettomuutta, joka kääntyikin hänelle onneksi!

Jos Tony ja Oliver olisivat tarkastellen katselleet pientä Dollya,

olisivat he kyllä havainneet hänessä tapahtuneen merkillisen muutoksen.

Tämä muutos oli tapahtunut aivan hitaasti, niin ett'ei kenenkään muun

kuin äidin silmä olisi huomannut sitä.

Ensimäisenä päivänä joka kuukaudessa, ainoana päivänä josta Oliverilla

oli selko — sillä kuukauslehdet silloin tuotiin sisään — oli hänellä

tapana asettaa pikku lemmetyisensä ovea vasten ja mitata hänen

pituuttansa; ukko, näet, tahtoi nähdä, miten paljo lapsukainen oli

kuukaudessa kasvanut, ja teki sentähden aina pienen viivan hänen

kiharaisen päälakensa kohdalle. Hän tarkasteli usein näitä merkkiä, ja

hymyeli aina nähdessään tyttösensä pitenevän pitenemistänsä.

Näitä viivoja ovessa näki Oliver sangen hyvästi; vaan jos ei huone

olisi ollut niin pimeä ja hänen silmänsä niin himmeät olisi Oliver

myöskin nähnyt miten ruusut hänen hoidokkaansa poskilta yhäti

poistuivat, ikäänkun iltarusko katoaa auringon laskettua. Myöskin

hänen sinisilmäinsä kiillon olisi hän nähnyt kadonneeksi; hän olisi

havainnut, että nämä häntä katselevat silmät eivät säteilleet niin

kirkkaasti kuin ennen. — Paitsi että ukon näkö oli heikko, oli huonekin

liian pimeä selvästi näkemiseen; päivän kirkas, elähyttävä valo ei

päässyt sisään ja päivä päivältä tuli Dolly yhä enemmin varjossa

kasvavan istukkaan kaltaiseksi: ne elävät tosin ja kasvavat, mutta

lehtensä ovat vaaleat ja umpulansa pienet. Vähitellen tuli Dolly aina

äännettömämmäksi, ja hänen entinen ilomielisyytensä katosi, vaan vanha

Oliver ei huomannut mitään muutosta; hän vaan rakasti häntä rakkaimpana

aarteenansa. Mutta rakastaessaan Dollya ei hän unhottanut Herraansa ja

taivaallista Isäänsä, ja kertomuksia hänen opistaan ja elämästään luki

hän ahkerasti.

Dolly tuli yhä surullisemmaksi; usein istui hän tuntikausia kädet

Bepon kaulassa, pienet, leppeät, nyt niin laihan kalpeat kasvonsa

käännettyinä leimuavaa tulenvaloa kohden, Oliverin vaivaloisesti

kuhniessa ympäri huonetta, unhottaen paljon, mutta aina valmisna

hymyilemään ja hellästi haastelemaan tyttärensä tyttärelle.

Samoin kuin Oliver oli liian vanha tuntemaan jotain vaivaa olevan

Dollylla samoin oli Tony liian nuori ajattelemaan sairautta ja kuolemaa.

Muutoin tuli Dolly aina iloisemmaksi, kun Tony jälkeen puolisen kotiin

tultuansa kertoeli, mitä oli nähnyt ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Tony näytti tuottavan elämää ja voimaa muassaan, ja Dollya miellytti

kiikkuen istua hänen polvellaan, sillä Tonya ei niin väsyttänyt kuin

äidinisää. Ja Tony puolestansa oli niin kiintynyt kertomuksiinsa ja

Dollyn kysymyksiin, että hän ei huomannut kuumeentapaista loistetta

rakkaansa silmissä, eikä kuihtuneita ruusuja hänen poskiltansa. Mitenkä

olisikaan Tony havainnut jotain puuttuvaisuutta Dollyssa? Milloinkaan

ei Dolly valittanut vaivaansa, ja Tony oli iloinen, että hän oli niin

tyyni ja hiljainen hänen läksyjä valmistaissansa.

Mutta kun kesä oli kulunut ja Marraskuun sumuja hajoitteli kova

pakkanen joulun edellä, pakkanen, joka ei kulettanut kanssansa mitään

kaunista, sinistä taivasta tahi kimmeltävää huurretta, vaan peitti,

paarivaatteen lailla, kaupungin ja maan, ja tunkeusi jokaiseen

asuntoon hyytä hengittäen, niin että ainoastaan vahvat ja terveet,

lämpimästi vaatetetut ja hyvin ravitut ihmiset saattoivat olla sitä

pelkäämättä, mutta kalveain, kivuloisten ja köyhäin piti vavista

henkensä menettämisen pelosta — silloin pikku Dollykin oli mennyttä.

Ukko Oliverinkin huonot korvat alkoivat kuulla heikkoa yskintää, joka

tuntui tulevan niinkuin kaiku läheisestä haudasta. Ja kun hän veti

pienen lemmetyisensä luokseen ja pani lasit nenälleen katsellakseen

häntä, armainta näkyä hänelle tässä maailmassa, silloin äkkäsi hänenkin

silmänsä jotain siitä kalvakkuudesta ja turmiosta, minkä salainen tauti

oli tuottanut hänen rakkaalle lapselleen. Vanhus pelästyi kovasti,

mutta ei tiennyt mitä tehdä. Hän osti karamellia huojentaaksensa hänen

yskintäänsä ja ajatteli välistä neuvoa kysyä tohtoriltaki, mutta hän

unhotti sen alituisesti. Hän ajatteli neuvotella sisarensa kanssa, kun

hän tulisi häntä tervehtimään, mutta täti Charlotta makasi itse niin

sairaana, ett'ei kyennyt tulemaan veljensä luoksi.

Seitsemästoista luku.

Yömusta varjo.

Joulu-viikko oli kulunut, ja uusi vuosi oli alkanut kylmällä ja

pakkasella. Mutta Tony oli hyvin varustettu pahaa säätä vastaan ja oli

melkein mielissään kylmästä ilmasta, sillä silloinpa hän sai juosta

voimansa takaa myttyjä kulettaissansa.

Eräänä päivänä, kun hän oli vapaana puolen päivää, palasi hän

puolipäivän ajalla kotiin, tuoden muassaan kolme torttua, jotka oli

ostanut viettääksensä oikein jouten oloansa. Tony oli kauan odottanut

tätä päivää ja itsekseen miettinyt sulkea puodin iltapuoleksi ja

mennä Oliverin ja Dollyn seurassa pitemmälle kävelylle kadulle; ja

nyt, koska kauan odotettu juhla-aika todellakin oli käsissä, nyt

tunsi hän sydämensä niin keveäksi, niin hilpeäksi ja iloiseksi että

hän ei hituistakaan huolinut kylmästä tuulesta, mikä häntä vastusti

joka kulmassa. Dollya pitää verhota hyvästi, sanoi hän itsekseen, ja

Oliverin pitää panna yllensä helminappinen suuri päällystakkinsa, jonka

hän on tuonut muassaan maalta neljäkymmentä vuotta sitten.

Hän juoksi katua myöden ja tuli iloisasti viheltäen Oliverin puotiin;

hänellä ei tuntunut olevan aikaa kohottaa tiskin-levyäkään, vaan

hyppäsi sen yli ja seisoi samassa puotikammarissa. Tony hämmästyi

äänettömäksi siitä näystä, mikä täällä kohtasi hänen silmiänsä. Oliver

istui pikku Dolly polvilla, ja kyynelet vuosivat ukon ryppyisiä

poskia myöden alas hänen rintaansa vasten nojaavan lapsen hennoille

kiharoille. Beppo seisoi vieressä nuoleksien Dollyn kättä, joka

rauenneena riippui hänen sivullansa. Hänen silmänsä olivat ummessa

ja kasvonsa kuolon-kalveana. Haudan hiljaisuus vallitsi huoneessa.

Mutta kun Tony kiljaisi mielikarvaudesta, nähdessään Dollya, aukaisi

hän väsyneet silmänsä, ojensi häntä kohden laihan, valkean kätensä

ja taputteli häntä poskelle: "Dolly on niin kipeä, Tony", sanoi hän

vaivaloisesti, "Dolly on niin kipeä."

"En tiedä, miten on lemmetyiseni laita", sanoi vanhus matalalla,

vapisevalla äänellä; "hän istui äsken arkun kannella leikitellen

Bepon kanssa, kun hän äkkiä lankesi laattialle ja minä luulin hänet

kuolleeksi. Nyt on hän, Jumalan kiitos! tointunut jotenkin. Vai miten,

armaiseni, eikös sinulla nyt ole parempi ollaksesi?"

"On, äidinisä, Dolly voipi nyt paremmin", vastasi hän heikosti.

"Antakaa hänet minulle, herra", sanoi Tony, jonka sydän sykki

pikaisesti. "Minä jaksan pitää häntä kauemmin ja kenties paremminkin

kuin te. Olettehan jo väsyksissä, ja teidän olisi tarpeellinen hankkia

itsellenne vähän ruokaa, ettehän liene päivällistäkään syöneet. Tuleeko

Dolly Tonylle?"

Tyttönen ojensi hänelle kätensä, ja Tony otti hänet hiljaan syliinsä

ja istui nurkkaan arkun kannelle; hän likisti häntä hellästi ja

kun hän ummisti silmänsä, ymmärsi Tony hänen keveästi uinailevan.

Vaienneena käveli ukko edestakaisin huoneessa, välistä puhuen ääneen

mielikarvautta ja vakaisuutta ilmaisevalla äänellä: "Oi, Herra, rakas

Herra!"

Hetkisen perästä tuli hän ja kyyristyi niiden molempain ihmisvesain

puoleen, piteli hiljaan Dollyn kättä kuihtuneiden käsiensä välissä,

katseli häntä nyykytellen valkoista päätään.

"Kas miten laiha hän on, Tony, kas tätä pikku kättä", sanoi hän,

"ah hän menee minulta, hän menee minulta. Niin olen nähnyt kaikki

pienokaisen menevän pois, paitsi Susanna raukkaani. Mutta minä en taida

mitään tehdä hänen pelastuksekseen."

"Niin", vastasi Tony päättäväisesti, likistäen lasta likemmäksi

itseänsä. "Niin, sairashuoneessa hän helposti parannettaisi. Jumala

varjelkoon, siellä löytyi pienokaisia, jotka olivat kymmenen kertaa

häntä heikommat, ja ne parantuivat muutamassa viikossa. Kohta kun hän

herää kannamme hänet sinne, ja hän paranee heti, sen minä lupaan,

tohtori tuntee minut, ja minä tahdon puhua herra Ross'ille hänestä.

Syökää päivällistä ja olkaa levollisna; lapsen herättyä lähtekäämme."

Jotenkin lohdutettuna Tonyn sanoista meni vanha Oliver laittamaan

kuntoon päivällistä itselleen ja Tonylle; hän pani pikku tortun uuniin

koetellaksensa sillä Dollyn ruokahalua hänen herättyänsä. Mutta lapsi

nukkui raskaasti koko iltapäivän, aina hämärään asti, jolloin lamput

sytytettiin, silloin heräsi hän rauhatonna ja kovalla kuumeella.

"Tahtoisitko, Dolly, lähteä siihen kauniisen paikkaan, jossa pienillä

tytöillä oli nukkia ja soittolaatikoita?" kysyi Tony vapisevalla

äänellä, ollen läkähtymäisillään kyynelistä; "tahdotko, Dolly, lähteä

sairashuoneesen, missä minä tulin jälleen terveeksi ja missä sain

uusia vaatteita? Kaikki olisivat siellä hyvin siivoja pienelle Dolly

raukalle; tuletpa kotiin yhtä terveenä ja vahvana kuin minäkin."

"Niinpä, niin", huudahti Dolly innokkaasti, kietoen käsivartensa Tonyn

kaulan ympäri, "se oli kaunis paikka, päivä paistoi niin kauniisti

siellä, ja Dolly lähtee mielellään sinne. Mutta Dolly tulee sitte

kotiin äidinisän luoksi."

Eipä kauan viipynytkään ennenkun he olivat valmisna lähtemään vaikka

Dolly ei suostunut syömään lämmintä kaakkua eikä muutakaan. Vanha

Oliver pukeusi paksuun päällystakkiinsa, ja sairas lapsi suojeltiin

kylmää vastaan niin hyvästi kuin mahdollista. Hän puettiin lämpimimpiin

vaatteisinsa, ja sitte kääri Tony paksun sinisen takkinsa hänen

ympärilleen, kohotti hänet varovaisesti käsivarrellensa, ja nyt

alkoivat he matkansa, Beppo juoksi perässä.

Ilta oli pitkältä kulunut ja pimeä oli jo joutunut, mutta kaduille

paistoi kuitenki puodin-ikkunoista valoa; kansa-joukko riensi sinne,

tänne sillä juhla-aatto oli. Mutta siitä elämästä ja liikunnosta, mikä

rääpieli hänen ympärillään ei Oliver mitään huomannut. Horjuvin askelin

kulki hän Tonyn sivulla ja keskusteli koko ajan jonkun kanssa, jota ei

kukaan nähnyt eikä kuullut. Tavan takaa näki Tony surullisen hymyilyn

karehtivan ukon huulilla, hän nyykkäsi ja kohotti kättään ikäänkun

myönnyttäen jonkun puhetta.

Täten kulkivat he niillä kaduilla, joilla oli enemmän liikennettä,

kunnes tulivat hiljaisimpaan korttieriin. Tässä yksinäisessä ja

hiljaisessa kaupungin osassa löysivät he sen kodin, johon tahtoivat

jättää armaansa.

Kahdeksastoista luku.

Ei sijaa pikku Dollylle.

Vanha Oliver tarttui kellonvetimeen ja soitti aivan hiljaan, sillä

hän luuli Dollyn nukkuvan, koska hän tyynesti lepäsi Tonyn kylmästä

kangistuneilla käsivarsilla. Oven avasi eräs portinvartia, jonka

ulkonäkö oli vieras heille molemmille, sillä hän teki palvelusta

tavallisen portinvartian sijassa, joka oli saanut virkalomaa päiväksi.

Ukko Oliver astui esiin ja osoitti lapsensa lasta, jota Tony piti

sylissään; vapisevalla äänellä virkkoi hän portinvartialle: "Me tuomme

tänne meidä pientä tyttöstä, joka on hyvin kipeä, ja minä tahtoisin

puhutella tohtoria."

"Täällä on huone täynnä nykyään", vastasi ovella seisova portinvartia.

"Huone täynnä?" toisteli Oliver kysyväisesti.

"Niin, kaikki sängyt ovat käytettäviksi otetut. Aivan mahdotonta on

valmistaa sijaa useammille.

"Meidän täytyi kieltää pääsy monelta jo tän aamuna, vaikka ne tulivat

vastaanotoksi määrätyllä ajalla. Muutoin, mitä teihin tulee, on

vastaanottotuntiki jo ohitse."

"Mutta minun tyttöseni on niin kipeä", jatkoi Oliver, "tämähän lienee

lasten sairashuone, vai kuinka?"

"Niin, sehän tämä totisesti on, tämä on kyllä oikea paikka, mutta te

olette tulleet kovin myöhään, sillä meillä ei ole sijaa useammalle

sairaalle. Meidän on kuten sanottu, mahdotonta vastaanottaa, enempää.

Mutta käykää sisään ja istukaa odotussalissa hetkinen, minä menen

hakemaan jonkun rouvas-ihmisen."

Vanha Oliver ja Tony astuivat sisään ja laskeusivat penkille istumaan.

Täällä oli ne leveät raput mataloine astimineen, joita myöden Dollyn

pikku jalat olivat juosseet niin keveästi. Nämä raput johdattivat

ylös siihen valoisaan, lämpimään sairaskammioon, jossa pienokaiset

parhaillaan olivat nukkumaisillaan.

Tony ei käsittänyt, minkä tähden tilaa ei ollut hänen lemmetyiselleen,

joka niin innokkaasti oli halunnut päästä Tonyn rakkaasen

sairashuoneesen. Hänen rinnastaan kohosi tuskan huokaus, joka melkein

herätti Dollyn, sillä lapsi täristeli itseään pikaisesti ja kääntäysi

sinne tänne hänen sylissään.

Oliver laski kätensä kepin päähän, nojasi valkoisen päänsä sitä vastaan

ja istui kunnes keveitä askelia kuului rapuilta; tulia oli sairasten

holhoja.

"Tässä lienee joku erehdys tapahtunut, rouvaseni", sanoi Oliver

silmäillen ympärilleen huoneessa.

"Tämähän on sairashuone lapsille, ja minä toin tänne pikku tyttöni,

joka totisesti on pahoin kipeä, ja kun minä anoin apua hänelle,

vastattiin minulle, ett'ei löydy sijaa hänelle. Sehän lienee ainoastaan

erehdys?"

"Ei", sanoi rouvasihminen, "ei se ole mikään erehdys; täällä on

todellakin kaikki ylösotettuna, eikä ole sijaa ainoallekaan enään.

Meidän on täytynyt lähettää luotamme useampia sisään pyrkiviä tänään.

Keneltä teillä on puoltosana?"

"Puoltosana, sitä en luullut tarvittavan", vastasi Oliver suruisesti;

"tyttö on sangen kipeä, ja te voisitte parannella häntä täällä ja

vaalia häntä paremmin kuin Tony ja minä. Tässä luulisin olevan kyllin

puoltosanaksi. Mistäpä muutoin sitä saisinkaan?"

"Herra Ross'ilta", sanoi Tony innolla.

"Niin, vaikkapa teillä olisi puoltosanakin, emme voisi häntä

vastaanottaa, ennenkun joku sänky joutuu tyhjäksi", vastasi

rouvasihminen.

"Te ette tunne minua", keskeytti häntä Tony vilkkaasti, "mutta kun minä

vuosi sitten lanketessani kadulle vahingoitin sääreni, toi minut tänne

herra Ross; täällä tulin terveeksi, tulinpa entistä vahvemmaksikin, ja

koska minä täällä ollessani nautin niin suurta hyväntahtoisuutta ja

niin hellää hoitoa, en empinyt, kun tämä tyttönen, josta minä paljo

pidän, tuli sairaaksi, täällä etsiä turvapaikkaa hänellekin. Jospa

vaan tietäisivät täällä sairashuoneessa, että Dolly on sairaana, kohta

joutuisi joku sänky tyhjäksi, siitä olen varma. Sillä, näette, minun

sairaana ollessani kävi Dolly täällä minua katsomassa, ja kaikki, jotka

häntä näkivät mielistyivät häneen. Ah, rouvaseni, sanokaa heille, että

Tony on tullut tänne saadaksensa sija Dollylle."

Ihmetellen Dollyn innokasta puolustajaa, vastasi rouvasihminen: "minä

vakuutan, että me vastaanottaisimme Dollyn, jos se kävisi laatuun.

Hänelle nyt sijaa valmistaissa, olisimme pakoitetut pois lähettämään

jonkun nyt jo sisällä olevista lapsista, ja sitä ei käy tekeminen

semminkään iltasilla. Tulkaa aamulla takaisin! Kukaties on silloin joku

niin terve, jotta saatetaan täältä ulos-kirjoittaa. Saanko minä nähdä

sitä lapsi raukkaa!"

Nainen kohotti Tonyn suuren takin kaulasta, joka peitti Dollyn kasvoja,

ja katseli sääliväisesti lasta. Dolly oli hyvin kalvea, laiha ja

kuihtunut, ja hänen suurissa, tummansinisissä silmissään kimmelteli

ylönluonnollinen loisto. Hän ojensi kätensä rouvasihmistä vastaan ja

koki heikosti hymyellä.

"Pankaa Dolly kauniisen sänkyyn", kuiskutti hän, "pankaa siihen saliin,

missä päivä paistaa niin ihanasti, ja Dolly kohta tulee terveeksi ja

palaja äidinisän luo."

"Mitähän minä tehnen", sanoi rouvasihminen kyynel silmin. "Huone on

täynnä, enkä siis voi ottaa ketään vastaan, en ainoatakaan. Mutta

tulkaa aamulla takaisin, me koemme tehdä mitä voimme."

"Kuinka monta lasta täällä on?" kysyi Oliver.

"Meillä on ainoastaan 75 sänkyä, ja näin kovalla talvella ovat aina

kaikki käytettävinä."

"Ainoastaan 75", toisteli vanhus surullisesti. "Ainoastaan 75, ja tässä

suuressa kaupungissa löytyy satoja pieniä lapsia. Ne ovat aina sairaana

semmoisissa kodissa kuin meillä, niihin ei päivä pääse. Eikös muuta

sairashuonetta ole, mihin veisin pienen lemmetyiseni?"

"Onhan niitä vielä pari, kolme lisäksi, vaan ne ovat etäällä, eivätkä

ole näinkään suuret kuin tämä. Varmaankin ovat ne kaikki täpötäynnä.

Tuskin luulen löytävän useampaa kuin sataviisikymmentä sairasvuodetta

koko kaupungissa."

"Eiköhän siis ole missään sijaa pikku Dollyselleni?" sanoi hän.

Vastaamatta pudisteli nainen päätään ja peitti kasvonsa nenäliinallaan.

"Oi!" huudahti Oliver vaikeroiden, "en tiedä mitähän Herra sanonee

tästä."

Hän viittasi Tonylle, että kotiin oli lähdettävä, ja poika nousi

raskaalla mielellä. Vanha Oliver pani pois keppinsä, otti Dollyn

syliinsä ja likisti häntä hellästi.

"Annas minä kannan häntä vähän matkaa, Tony", sanoi hän kääriessään

vaatteita lapsen ympärille. "Hän on höyhenen kevyinen vanhalle

äidinisällekin. Tahdonpa kantaa pienoistani kappaleen matkaa."

"Odottakaa vähän", sanoi rouvasihminen suudellen Dollya ennenkuin

hän peitti hänen kalveat kasvonsa; "jos suvaitsette sanoa minulle

asuinpaikkanne, puhun minä: tohtorille, kun hän tulee tänne. Hän on nyt

ulkona, mutta minä rukoilen — häntä tulemaan teidän kotiinne. Ja minä

luulen että hän ei kieltäydy tulemasta, sillä hän on hyvin siivo mies

ja pitää paljon lapsista."

"Tuhannen kiitoksia, rouvaseni", vastasi Oliver. Ja holhojan sanat

herättivät uuden toivon ukon sydämessä.

Mutta tämä hänen toivonsa ei ollut kauan kestävä.

Kun hän ja Tony uudestaan olivat ulkona kylmässä, pimeänä talvis-iltana

ja, katsoen taakseen, näkivät valon välkkyvän sisällä ja ajattelivat

lapsia, jotka olivat suojeltuna sekä vilulta että pimeydeltä, ja ukko

tunsi Dollyn likistävän itseään yhä likemmäksi häntä — silloin loppui

vanhan Oliverin miehuus. Hän hoiperteli kantaissaan keveää kuormaansa,

mutta ei kuitenkaan saattanut jättää pienokaistansa Tonylle.

Niillä kaduilla, joilla he kulkivat, oli vähäinen liikenne, mutta

molemmin puolin seisoi muhkeita huoneita, ja välistä kuultiin soitoin

ja laulun säveliä kaikuvan niistä. Tony sai korvaansa silloin tällöin

muutamia sanoja, joita vanhus puheli astuessaan edelleen.

"Rakas Herra", sanoi hän, "sijaa on ainoastaan seitsemällekymmenelle

viidelle pikku karitsallesi, jotka pimeissä solukoissa oleskelevat

taudin ja puutoksen vaivaamina. Mitähän sinun kansasi ajatelleekaan.

Heillä itsellään on pienokaisia, jotka välistä ovat kipeänä huolimatta

kaikesta heidän puuhastansa; he noudattavat lääkäriä ja tekevät kaikkea

mahdollista tarvitsematta ajatellakaan kustannuksia. Mutta niiden

terveenä ollessa eivät he koskaan ajattele niitä pienokais-raukkoja,

jotka makavat kipeänä ja kuolemaisellaan, avutta ja hoidotta. Minä

hoidan tätä pienokaista. Rakas, rakas Herra, suo minun pikku armaiseni

elää! Kuitenkin, sinä tiedät mikä on paras ja sinä teet mikä paras on.

Tapahtukoon sinun tahtosi! Sinä rakastat häntä enemmän kuin kukaan,

enemmän kuin minä, ja katso Herra, hän on sangen kipeä."

Väsyneenä ja suruisella mielellä saapuivat he vihdoinkin kotiin. He

panivat Dollyn vanhan Oliverin sänkyyn; hän oli nyt täydellisesti

valveella ja näytti sangen levolliselta, hymyellen heille molemmille

heidän kuuristuessaan hänen puoleensa. Tony tuijotti syvästi häntä

silmiin ja kohtasi niissä katseen, mikä pani hänet vapisemaan. Hiljaan

hiivi hän pimeälle vuoteelleen tiskin alle, jossa kätki kasvonsa

päänalaiseen häkäyttääksensä niitä nyyhkimisiä, mitkä raivasivat

tietänsä hänen rinnastaan ulos.

Miten olikaan käypä hänen Dollylleen? Mikähän saattoi hänen sydämensä

pelosta värisemään katsellessaan Dollya silmiin. Mikä myrkkyinen tuuli

oli suudellut hänen soreaa umpulaansa?

Yhdeksästoista, luku.

Kultainen kaupunki.

Tony makasi pimeydessä kokonaan tuskan ja pelon valtaamana, kunnes

kuuli Oliverin heikosti huutavan hänen nimeänsä. Hän kiiruhti sisään ja

löysi ukon Dollyn vuoteen vieressä. Vanhus oli riisunut häneltä enimmät

vaatteet ja puettanut hänet vaikeaan yöpukuunsa, jotta hän lämpenisi,

sillä hänen pikku kätensä tuntuivat kylmiltä ja kosteilta. Tuli oli

sammunut heidän poissa ollessaan, ja liesi näytti aivan pimeältä.

ja tylyltä. Huoneessa oli kaikki suurimmassa epäjärjestyksessä ja

kirkkaasti palava kaasu äikeästi valaisi niitä kaikkia.

Mutta Tony ei nähnyt muuta, kun Dollyn rakkaan muodon ja hänen

kuumeesta hohtavat silmänsä. Beppo oli madellut lapsen viereen ja

pistänyt kuononsa hänen laihaan käteensä, joka välistä heikosti

yritteli häntä taputtelemaan. Vanha Oliver istui sängyn laidalla,

lakkaamatta tarkastellen pienokaista, ja koko hänen ruumiinsa vapisi

pikaisesti. Tony lankesi polvilleen ja kietoi kätensä Dollyn ympäri:

ikäänkun temmaistakseen hänet pois siltä näkymättömältä voimalta, joka

uhkasi ottaa hänet pois heiltä.

"Älä itke, äidinisä", sanoi lapsi hiljaan, "älä itke, älä itke, Tony.

Kuolenko minä, äidinisä?"

"Kukaties, pikku armaiseni", sanoi Oliver itkien.

"Mihin minä sitte joudun?"

"Sinä menet hänen luokseen, joka on minun Mestarini ja Herrani, hänen

luokseen, joka rakastaa pienokaisia, ja joka ei koskaan anna heidän

murhehtia, ei sairastua eikä kuolla, sitte kun he kerran ovat tulleet

hänen luokseen."

"Asuuko hän kauniissa paikassa?"

"Se on kauniimpi kuin voin selittääkään", vastasi vanha Oliver. "Herra

Jesus antaa heille aurinkoa kirkkaamman valonsa, ja siellä on monta

pientä lapsukaista, jotka aina näkevät Isänsä kasvoja."

"Dolly lähtee sinne", sanoi lapsi juhlallisesti. Hän hymyili hiukan

ja piti Bepon korvia heikkoin sormiensa välissä, leikitellen niillä.

Kyyneltulvan läpi katseli Tony Dollyn armaita kasvoja. Mitäpä hän

tekisi? eiköhän löytynyt mitään apua?

"Herra, herra", huudahti hän, "jos herra Jesus on täällä, eikö hän

taida, eikö hän tahdo pelastaa armastamme? kysykää häneltä, herra!"

Mutta Oliver ei huomannut hänen puhettaan, sillä ainoastaan siihen

kuolevaan lapseen oli hän kiinnittänyt silmänsä ja korvansa; kaikki muu

oli kadonnut hänen silmistään; Tonyn ääni ei ulottunut hänelle.

"Tuletko, äidinisä, sinne jälestä?" kuiskasi lapsi kuolevaisen äänellä.

"Tulen ennen pitkää", vastasi hän, ja heloittava naurahtelu, joka

saattoi Dollynkin hymyilemään, valaisi hänen kasvojansa. "Kohta

lemmetyiseni, kohta tulen minä perästä; sinä olet siellä minua

vastaanottamassa, kun minä tulen."

"Dolly ottaa äidinisää vastaan", virkkoi hän vaivaloisesti, jotta sanat

tuskin riittivät Tonyn korvaan; "ja Dolly katselee ovella odotellen

Tonya, sillä Dollylle tulisi hyvin, hyvin ikävä, jos ei hänkin sinne

tulisi."

Tony, joka piti Dollya sylissään, tunsi, miten hän äkkiä väännellehti

sängyssä; hän näki hänen ojentavan pienet jäsenensä, ikäänkun olisi

ollut kovin väsyksissä; hänen raukeat silmäluomansa sulkeutuivat

hiljaan peittäen tummansinisen silmäparin. Hän huokasi syvään, miten

lapsi, joka uinahtaa leikistä väsyneenä.

Hellästi laski vanha Oliver vapisevat kätensä lapsen pään päälle.

"Rakas Herra", sanoi hän, "ota minun armaiseni luoksesi, minä jätän

hänet sinulle."

Näytti kuin syvä synkeys olisi sijoittunut pojan ympäri; olipa kuin

olisi hän vajonnut pohjattomaan kuiluun, mihin päivän säteet eivät

ikinä pääse. Mutta vähitellen tointui hän ja silloin havaitsi Oliverin

polvillaan nyyhkyttämässä sängyn vieressä, ja Bepon nuolemassa Dollyn

kättä, muristen, ikäänkun olisi tahtonut leikitellä hänen kanssansa.

Mitään liikuntoa ei näkynyt Dollyn kasvoilla, paitsi niillä lepäävää

taivaallista myhäilyä, jota Tony ei sietänyt katsella. Hän pani Dollyn

kädet ristiin hänen rinnalleen, kohotti Bepon pois ja levitti lakanan

Dollyn yli peittääkseen hänen myhäileviä kasvojansa.

"Herra", huudahti hän, "herra, onko hän poissa?" Vanha Oliver vastasi

syvällä huokauksella, ja Tony tarttui käsin häneen, kohottaen häntä

pystyyn. "Istukaa nojatuolille, herra", sanoi hän. Lapsen tavalla

kääntyi Oliver Tonyn puoleen ja istuihe tuolille. Kuinka usein hän

olikin siinä istunut katsellen leikkivää lapsukaista!

Tony pani piipun hänen sormiensa väliin, mutta ukko pudotti sen

laattialle, johon se särkyi palaisiksi. Tony ei tiennyt mitä tehdä,

tahi mistä apua hakea.

"Herra", huudahti hän, "jos Sinä todellisesti rakastat tätä vanhaa

herraa, tee jotakin hänelle, sillä minä en tiedä mitä tekisin, kun

pikku Dollykaan ei enään ole eleillä."

Hän istuihe vanhan arkun kannelle, toivotonna silmäillen milloin

Oliveria, milloin liikkumatonta olentoa vuoteella. Hän tuskin uskoikaan

tätä todeksi. Eihän siitä ollut kauan, kun hän, vapaudestansa

ja aiotusta kävelystään ihastuneena, hyppäsi tiskin yli, ett'ei

sekuntiakaan suotta viipyisi poissa rakastettuinsa seurasta.

Mutta hän ei istunut kauan, ennenkun kuuli kovan koputuksen puodin

ovelle. Hän juoksi kiiruusti ulos katsomaan tuliaa.

"Antony", sanoi hyvin tuttu ääni, "minä tulen tänne tohtorin kanssa

katsomaan, miten pikku Dolly jaksaa."

Iloisesti avasi Tony oven ja tuskin oli herra Ross tullut sisään, kun

poika syleili häntä, peitti kasvonsa hänen rintaansa ja nyyhkytti

katkerasti.

"Oi, te tulitte kovin myöhän!" huudahti hän, "te tulitte myöhän;

Dolly on kuollut, ja minä luulen Oliverinkin menevän samaa tietä.

Sairas-huoneessa ei ollut Dollylle sijaa, ja kotiin tultuamme hän

kuoli."

Tohtori ja herra Ross kävivät huoneesen, ja Tony viittasi ääneti

vuodetta, jossa Dolly makasi.

Vierasten äänen kuuluessa nousi Oliver ja, nojaten Tonyn käsivarteen,

hoiperteli sängyn ääreen ja otti peiton lemmetyisensä myhäileviltä

kasvoilta. "Minä en napise", sanoi hän, "Herran ja Mestarini ei voi

tehdä vääryyttä. Hän kyllä tuleekin puhumaan minulle ja lohduttamaan

minua; mutta juuri nyt olen kuuro ja sokea häntäkin kohtaan. Minä en

ole hairanduksissa, mutta tehtävää on niin paljo; enkä taida edes

ajatellakaan mitään jaksavani."

"Jättäkää tämä kaikki meidän huostaan", sanoi herra Ross taluttaen

ukkoa takaisin nojatuoliin. "Mutta eikö teillä ole jotain naapuria,

jonka luona olisitte yötä.. Te olette vanha mies, eikä siis pitäisi

valvoa koko yötä."

"Ei niin", vastasi Oliver päätänsä pudistaen. "Mieluisammin jään tänne

omaan kotiini, vaikkapa olisikin sata naapuria, joiden luo saattaisin

mennä.. Enhän minä pikku lemmetyistäni pelkää, en, en! Kun kaikki on

tehty, mitä tehtävä on, laskeudun minä sänkyyn ja katselen häntä.

Yksinäiseksi en tunne itseäni niin kauan, kun hän on täällä."

Tunnin kuluttua oli kaikki valmisna yötä varten. Pienoinen sija oli

laitettu huoneen nurkkaan kuolleelle lapselle, missä hän makasi

peitettynä valkoisella lakanalla, joka olikin viimeinen niistä,

joita Oliverin vaimo oli laatinut nuoruudessaan. Vanhus oli luvannut

käydä sänkyyn herra Ross'in ja tohtorin mentyä; hän makasi keveästi

uinahtaen, kasvot pienosen päin. Himmeä lamppu paloi kaiken yötä

huoneessa ja Tony, jota ei nukuttanut, istui nurkassa Beppo polvella.

Sanomattoman syvä suru raskautti pojan mieltä.

Lapsukainen, joka muutama tunti sitten oli leikitellyt hänen kanssaan

ja suudellut häntä, oli mennyt tuntemattomaan maailmaan, joka sillä

hetkellä oli häntäkin niin likellä, ehkä se ennen hänestä oli näyttänyt

kaukaiselta ja kolkalta. Se mahtoikin olla hyvin likellä, koska Dolly

niin kiireesti ja pian oli puikahtanut sinne; oliko hänenkin mentävä

sinne? tahtoiko hänkin sinne? Kaiketi! Olihan Dolly sanonut, että hän

seisoo ovella ja odottaa hänen tuloansa.

Kahdeskymmenes luku.

Päivä koittaa.

Oliver ja Tony näkivät lemmetyisensä haudattavan kirkkomaahan, johon

oli useampia virstoja heidän kodistaan. Surullisna ja murheellisna

palasivat he sitte tyhjään, kolkkoon kotiinsa.

Aika kului ja vähitellen näytti Oliver unhottavan, että Dolly oli

kuollut, sillä usein huusi hän vapisevalla äänellä hänen nimeänsä,

tahi etsi häntä niistä lymypaikoista, joihin lapsi oli kätkeytynyt

"piilosilla" ollessaan. Ruoka-aikoina asetti hän Dollyllekin lautasen

ja erään maalatuilla kukkasilla koristetun kupin, jonka hän oli ostanut

kasvatilleen. Ja iltasilla tupakoidessaan istui hän usein ihan ääneti,

taikkapa toisteli hiljaan niitä rukouksia, mitä oli opettanut pikku

vainajalle.

Tätä nykyä vietti Tony melkein koko aikansa ukon luona, sillä hänestä

näytti nyt enemmän kuin koskaan ennen, että hänen oli mahdotonta jättää

Oliveria ja puotia. "Minun täytyy luopua juoksu-pojan toimestani",

oli hän sanonut herra Ross'ille, "sillä sen vanhan herran muisti

huononee huononemistansa, siis minun pitää vointini mukaan hoitaa

hänen puotiansa. Ei saata sanoa, että hän ei ole viisas mies, mutta

häneen ei koskaan ole luottamista. Hän puhuttelee alituisesti Dollya,

ikäänkuin se olisi hänen polvillaan; sillä hän puhuu niin hiljaan,

ett'en sanojansa kuulekaan. Mutta minä pidän paljon hänestä, enemmän

kuin kenestäkään muusta maailmassa, paitsi pientä Dollyani; olenpa

päättänyt, että hänen Herransa on tuleva minunkin Herrakseni, ja hän

on valmis aina puhumaan minulle kaikkea mitä tietää Hänestä. Muuten

tulen toimeen ilman juoksupojan palvelustani; puotisaalis on kylläksi

elättämään meitä molempia."

Ja Tonyn toivo ei pettänyt. Kauppa kävi sangen hyvästi; herra Ross kävi

joka viikko heidän luonaan ja antoi hyviä neuvoja asioimistoimiin.

Suruisesti ja oudonlaisesti kuluivat kuitenkin päivät; kulkeva aika

totutteli kumminkin heitä olemaan Dollytta. Joka sunnuntai-iltapuolella

kävivät Oliver ja Tony "Lasten sairashuoneella." He eivät milloinkaan

menneet sairashuoneesen, vaan ainoastaan portille, jonka ulkopuolella

he aina hetkisen viipyivät. Näissä tiloissa kohtasi usein Oliveria

äkillinen levottomuus, ja välistä kuiskaili hän valittavalla äänellä:

"rakas Herra, täällä ei ollut sijaa pikku lemmetyiselleni, mutta

sinulla oli sija hänelle."

Tonyn suru Dollyn kuolemasta uudistettiin vieläkin, kun täti Charlotta,

taudista parattuansa, tuli tervehtimään Oliveria ja sai tietää Dollyn

kuolleeksi, eikä nähnyt hänestä muuta kun muiston jälellä, ja hänen

pikku vaatteensa järjestykseen ladottuna laatikkoon, missä Oliver

säilytti muutamia muisto-kapineita vaimovainaastansa. Hän sai myöskin

kuulla että Oliver ei ollut Susannalle kirjoittanut, sillä hänen

kätensä oli tullut kovin vapisevaiseksi kynän pitämiseen. Charlotta

kirjoitti siis itse, mutta hänen kirjeessä ei tullut Kalkuttaan,

ennenkun Susanna ja hänen miehensä jo olivat lähteneet kotimatkalle.

Kaksi vuotta oli vierryt siitä, kun Susanna Raleigh jätti pikku

tyttösensä Oliverin puotiin, rukoillen häntä olemaan sievänä tyttönä

äidin palajamisen asti. Susanna oli silloin sanonut Dollylle poissa

olevansa kaksi päivää.

Nyt oli sen sijaan kaksi vuotta kulunut, kun muutamana kesäiltana eräs

pitkäkasvuinen mies, sotilaan puvussa, mutta tyhjä hiha kiinnitetty

rinnalle, astui puotiin. Tony oli tiskin takana sanomalehtiä

asettelemassa, ja sisään astuva sotilas katseli tutkistellen häntä.

"Hyvää päivää, poikani, mikä on nimesi?" kysyi hän kummastuksella, mikä

tuntui hänen äänestäänkin.

"Nimeni on Tony Oliver", vastasi Tony, sillä hän oli joku aika sitten

päättänyt ottaa itselleen herransa nimen.

"Antony Oliver", toisteli vieras, "enpä ole ennen kuullut puhuttavan

sinusta."

"Niin, oikeastaan sanotaan minua ainoastaan Tonyksi", vastasi hän,

"mutta minä asun nykyään vanhan herran Oliverin luona ja sanon häntä

vaarikseni. Se on hänen tahtonsa, ja se ilahuttaa minua. Se tuntuu

juuri kuin joku olisi minun ja minä jonkun oma."

"Kuinka kauan olet häntä vaariksesi nimittänyt?" kysyi taas sotilas.

"Siitä asti kun pieni Dollymme kuoli", vastasi Tony matalalla äänellä.

"Dolly kuollut!" katkaisi mies ponnahtaen takaisin; hän kalveni ja

nojautui tiskiä vasten. "Oi! Susanna raukkaani! pikku tyttö raukkaani!

Mitenkä tohtinen puhua tästä vaimolleni, se on kauhistava!"

"Kukas te olette!" huudahti Tony. "Oletteko Dollyn isä? Niinpä

niin, Dolly on kuollut, hän kuoli viime Tammikuussa, ja te ette voi

ajatellakaan miten me häntä ikävöimme."

"Anna minun nähdä Susanna raukan isää,” sanoi suruisesti Raleigh, sillä

hän se oli.

"Tulkaa sisään", sanoi Tony kohottaen tiskin levyä, jonka alla Dolly

niin usein oli ollut piilosilla. "Hän on ihan entisen näköinen, mutta

hänen muistonsa on mennyt. Kuitenkin voinhan minäkin, yhtä hyvin kuin

Oliverkin, antaa teille tietoja Dollysta, sillä hän oli yhtä rakas

minulle kuin hänellekin. Olkaa niin hyvä ja astukaa!"

Raleigh astui huoneesen ja näki Oliverin istuvan nojatuolillaan,

piippu kädessä ja hiljainen hymyily ryppyisillä kasvoillansa. Kaasun

valo heijastui takaisin sotilaan välkkyvistä epoleteista ja valkeasta

vyöstä, ja vanhus loi häneen terävän, kysyvän silmäyksen.

"Tunnetteko minua vielä, isä?" huudahti Raleigh, tuskin saaden

sanaakaan sanotuksi. "Minä olen teidän Susanna raukan mies ja Dollyn

isä."

"Dollyn isäkö!" toisteli Oliver nousten tuolilta ja laskien kätensä

Raleighin olkapäälle.

"Tiedätkö, että rakas taivaallinen Herra on ottanut hänet luokseen?"

"Kyllä sen tiedän", sanoi Raleigh huo'aten. Hän painoi hiljaan

vanhuksen jälleen tuolille ja istui itse hänen sivullansa. Muutaman

minuutin istuttuansa otti Oliver Raleighin tyhjän takin hihan käteensä.

"Sinä olet menettänyt käsivartesi", sanoi hän sääliväisesti.

"Niin, överstiämme vastaan ryntäsi tiikeri viidakossa, ja minä pelastin

hänet; mutta peto repäisi rikki käsivarteni ja musersi kynkkäluunki

hampaittensa välissä. Minä tulin silloin kelvottomaksi sotilaaksi."

"Vai niin, mutta Herra tiesi kaiken senkin."

"Niin hän tekikin, ja hän on opettanut minut tuntemaan itseänsä

enemmän kuin ennen tiesin. Hänen sotamiehekseen en ole kelvoton. Mutta

vieläkään en paljo tiedä siitä palveluksesta, ja sinun pitäisi opettaa

minulle siitä, isä. Salli minun kutsua sinua isäksi Susanna raukan

tähden; tandotko sitä?"

"Kyllä, kyllä lapseni", sanoi Oliver pitäen kädessään Raleighin tyhjää

hihaa.

"No niin, isä", lisäsi hän, "koska minä en voi olla armeijassa ja koska

överstikin on haavoitettu, olemme kaikki tulleet kotiin. Mutta Susanna

pienen tyttömme kanssa seurasi överstinnaa ja lähetti minut Lontoosen

katsomaan Dollya ja sinua."

"Sinun pikku tyttösi?" sanoi Oliver kysyväisesti.

"Niin", sanoi Raleigh, "hän syntyi Indiassa. Hän kastettiin Mariaksi,

mutta me nimitämme häntä Pollyksi. Siellä kaukana oleskellessamme oli

hän alituinen muistutus Susannalle täällä kotona olevasta Dollysta. Ah,

mitenkä voinen puhua hänelle Dollyn kuolemasta?"

Molemmat vaipuivat äänettömyyteen, ja Tony jätti heidät, sillä aika oli

sulkea puoti.

"Susannan mies Oliverin luona", ajatteli Tony itsekseen. "Susannan

mies; kuinka hyvästi muistan sen illan, jolloin seurasin Susannaa ja

sitä pikku tyttöä nähdäkseni, miten tapahtuisi äidin jätettyä lapsensa

puotiin. Kuinka ihmeellistä! Silloin olin ryysyinen, paljasjalkainen,

ei ollut kotia, ei ketään jota rakastin, eikä ketään, joka rakasti

minua. — Niin ihan tässä seisoi Oliver sinä iltana ja katsasteli lapsen

äitiä! Se oli Susanna, joka meni pois lastansa sen enempää näkemättä."

Surulliset muistot pyörivät Tonyn mielessä; hän tahtoi karkoittaa

niitä, alkaen viheltää iloisaa säveltä, mutta se ei tahtonut auttaa,

hän oli itkuun pakahtumaisillaan. Lopetettuaan työnsä puodissa palasi

hän Oliverin ja Raleighin luoksi.

"Ja Susanna ja minä saamme asunnon överstin puistossa", sanoi

Raleigh, "ja minä tulen muiden palveliain ja puutarhan työmiesten

peräänkatsojaksi. Rakennus on kaunis, useilla asuinhuoneilla. Sieltä

on laaja ja kaunis näköala; näkyypä Wrekin'in kukkulain huiputkin,

joiden välillä järvet siintää. Jotenkin lähellä överstin kartanoa

on lapsuutesi koti; sinne saatamme mennä, milloin vaan tahdot. Kun

överstinna puheli, missä kartano oli, huudahti Susanna innokkaasti:

'Sehän on oiva paikka isälle'! Tandotko vaan mielelläsi tulla asumaan

oman Susannasi luoksi sinun omaan kotiisi, vai kuinka isä?"

"Tahdon kyllä, vähäksi aikaa", vastasi vanha. Oliver hymyten.

Tony tunsi kummallisen tuskan ahdistavan sydäntänsä näitä sanoja

kuullessaan. Jos vanhus menisi asumaan tyttärensä luo, silloinhan tämä

koti katoaisi Tonylta, ja hänen täytyisi taas kuleksia kaduilla. Nyt

taitaisi hän hyvin ansaita elatuksensa, eikä tarvinnut pelätä jotta

olisi pakko maata Coventgarden'issa tahi jonkun sillan alla; mutta hän

jäisi taas yksinäiseksi, ja kaikki siteet, jotka kiinnittivät häntä

Dollyyn ja vanhaan Oliveriin, murtuisivat. Häntä ihmetytti sallisiko

Herra Jesus sitä.

"Mutta minä _en_ voi jättää Tonya", huudahti vanhus kiirusesti. "Jumala

siunatkoon poikaa, hän on ollut kuin oma lapseni! Hän nimittää minua

vaariksi, ja se oli hän, joka miellytteli minua surun ajalla. Herra

antoi hänet minulle samana iltana, kun hän pikku Dollynki luokseni

lähetti. En, en! Ja Dolly rakasti Tonya; käyköön Susanna täällä minua

tervehtimässä. En, minä en voi jättää poikaani."

Oliver oli laskenut käsivartensa Tonyn ympäri ja puhuessaan vetänyt

häntä yhä likemmäksi itseänsä, niin että ukon kuihtunut poski vihdoin

koski pojan otsaan. Dollyn kuoltua eivät he milloinkaan olleet niin

onnelliset kuin nyt.

"Niin, mutta siitä pitää överstinnan ja överstin saada tietoa rakas

Tonyni", sanoi Raleigh, kun Oliver oli puhunut niistä toimista ja

ystävyyden näytteistä, mitä Tony oli hänelle osoittanut. "Mutta hyvästi

nyt." — Ja sotilas puristi Tonyn kättä niin voimakkaasti, että hänen

sormiansa kirvelsi.

Mutta Tony ei sitä tuntenut, sillä hänen sydämensä kovin sykähteli

ilosta.

Yhdeskolmatta luku.

Polly.

Kaltevan mäen rinteessä, jonka kukkulalle överstin loistava

linna oli rakettu, oli Raleighin perheen asunto. Ylt'ympäri sitä

somasti rakennettua huonetta oli pylväistö, soreasti koristettu

köynnöskasveilla ja kukkasilla. Pylväistöstä oli viehättävä näköala;

siitä näkyi lavea tasanko kunnaineen ja laaksoineen. Kaukana

taivaanrannassa näkyi vuori, jonka kukkulat katosivat pilviin ja

tasankoa myöden kulki edelleen moni mutkainen Severn, jonka aallot

väikkyivät päiväpaisteessa. Korkeasti ja majesteetillisesti kohosi

etäällä Oliverin rakas vuori, Wrekin. Sen huiput kimmelsivät

iltaruskossa, ja selvästi näkyi senkin kallion kärki, jota pakanuuden

päivinä pidettiin alttarina tulen jumalalle.

Susanna oli koko päivän ollut ahkerassa toimessa. Hän oli valmistanut

kaikki isänsä vastaanottamista varten ja opettanut pientä,

kahdeksantoista kuukautista tyttöänsä sanomaan: äidinisä.

Hän silmäili vähän väliä maantielle nähdäkseen vaunut, missä Oliver,

Tony ja hänen miehensä olivat tulossa.

Tony ei saanut vanhuksesta erota, niin oli sanonut sekä översti että

överstinna, kun saivat kuulla hänestä puhuttavan; hänen tulee olla

juoksu-poikana ja välillä työskennellä puutarhassa. Hänen pitää asua

yhdessä vanhan Oliverin kanssa.

Susannan silmät olivat veriset, sillä hän oli paljon itkenyt pikku

tytärtänsä. Mutta hän ei ollut aikonut vuodattaa ainoatakaan kyyneltä

isänsä tultua, ett'ei siten häiritsisi vanhuksen iloa.

Vihdoin saapui vaunut; Raleigh ja Tony hyppäsivät alas auttamaan vanhaa

Oliveria ulos, ja Susanna pani pikku Pollynsa maahan istumaan, riensi

isäänsä vastaan ja syleili häntä. Vanhus parka oli ihan vaiti. Hän

ei ollut puhunut sanaakaan vanhan kotinsa jätettyä; hän vaan katseli

ympärilleen, kun he ajoivat kaunista tietä myöden. Hänen mielensä

näytti olevan tavattoman levotonna. Kun hän ensiksi loi silmänsä

Wrekin'in kukkulaan, kohotti hän hatun valkoisesta, tutisevasta

päästään ikäänkun tervehdykseksi rakkaalle ystävälleen, jonka hän monta

vuotta poissa oltuaan uudestaan oli kohdannut. Nyt seisoi hän hiljaan

portilla, nojautuen Susannan käsivarteen ja silmäili ympärilleen

hellästi, mutta surumielisesti hymyellen.

Täällä oli ilma raitis ja puhdas; aurinko valaisi kaikkia, puutarhan

kukkasia ja kukkulain jalavia. Hän tarttui Tonyn käteen ja osoittaen

laskeutuvaa aurinkoa, kuiskasi suruisesti: "Ah, jos pikku lemmetyiseni

olisi saanut rahdunkaan semmoisesta päiväpaisteesta."

Tuskin oli hän saanut nämä sanat sanotuksi, kun kuuli vähäisen kimeän

äänen takanaan, niin Dollyn moisen, että sekä Oliver että Tony äkkiä

kääntyivät sinne päin. Se lapsi, jonka äänen he kuulivat, ei ollut

Dolly, sillä se oli vielä häntäkin vähäisempi; mutta kun Polly tuli

juosten käytävää myöden, näkivät he hänellä olevan samanlaiset

valkoiset kiharat, samanlaiset siniset silmät ja ruusuiset posket kun

heidän lemmetyiselläänkin oli ollut kaksi vuotta sitten. Hän juoksi ja

piiloittihe äitinsä leningin taakse, mutta Susanna kohotti hänet ja vei

vanhalle Oliverille.

"Sano: äidinisä ja anna hänelle muisku, Polly", sanoi äiti mielitellen.

Pienokainen kainosteli ja ujosteli, mutta viimein rohkaisi mielensä, ja

taputtaen ukon poskia suuteli häntä ja huudahteli heleällä äänellään:

"äidinisä, äidinisä."

"Isä, ällös nyt olko kauemmin ulkona", sanoi Susanna, "Raleigh odottaa

sisällä."

Sisään tultuansa näki ukko nojatuolissa jo järjestyksessä kakluunin

vieressä. Susanna oli pannut huoneen lämmitä, jotta ukko lämpenisi

matkustuksen perästä, ja Polly istui ensin ukon sitte Tonyn polvilla,

eivätkä he saattaneet vieroittaa silmiänsä hänestä.

Mutta ah! Polly ei ollut Dolly, ei se lemmetyinen, joka oli tehnyt

heidän pimeän kotinsa Lontoossa niin valoisaksi ja iloisaksi. Hän oli

mennyt kotiinsa taivaallisen isänsä huoneesen ja nyt odotteli heitä

sinne. Tony oli vielä kauan, ennenkuin hän pääsi ainaisesti yhteen

lemmetyisensä kanssa, mutta vanha Oliver erosi kohta täältä.

Kun hän hiljaan ja tyytyväisesti suloisena kesäiltana istui lastensa

ja ystäväinsä keskellä ja Susanna lauloi Pollya nukuttaaksensa, kuuli

Tony hänen puoliääneen sanovan, miten tavallisesti: "vähän ajan perästä

tulen minä takaisin ja otan teidät tyköni, ja missä minä olen, siellä

pitää teidänkin oleman. — Niin, tapahtukoon siten, rakas Herra Jesus!"