Ei yksinänsä.
Kuuma, helteinen päivä oli ollut ulkona maaseudullakin. Auringon
noususta sen laskemiseen asti ei ollut tuulen henki liikuttanut
viheriöitä lehtiä, ja lintusetkin olivat liian väsyneet virittään
lauluansa.
Koko päivän oli polttava aurinko lähettänyt omia säteitänsä Lontoon
kaduille, ja paljasjalkaiset lapset olivat tunteneet tomuisten
kivien polttavan jalkainsa alla lähes yhtä kipeästi, kuin talvella
jää oli kylmänyt heidän paljaita jalkojansa. Kävelypaikoilla ja
torilla, erittäinki Charing-Cross'in viileäin vesilaitosten ympärillä
lepäilivät ne, jotka välttivät ahtaita ja umpinaisia katusolukoita,
tahi lojottelivat päivänpaisteessa, taikkapa etsivät jonkun nurkan
saavuttaaksensa viileää varjoa.
Eräältä pieneltä kadulta Holborn'in ja Strand'in välillä lähtee
vähäinen solukka; molemmin puolin sitä on korkeita rakennuksia, joiden
kaikki alakerrat ovat avattuina pikku-puodeiksi. Sillä pienoisella
kadulla on jommoinenki liikenne, koska se oikeastaan on oikotie
kahden suuremman kadun välillä. Mainitut puodit ovat sangen pieniä
ja vähäpätöisiä: ruokapuoti moniaine kasviksineen ja hedelmineen,
välikauppias vanhoine vaatetavaroineen ja huonekaluineen, ja vihdoin
nähtiin loitompana tungoksesta ja hälystä kadun tyynemmällä, osalla
pienoinen puodin ikkuna, jossa riippui muutamia sanomalehtiä, vähän
kullatuita paperia ja eräitä laulukirjoja. Oven päällä oli kirjoitus
pienillä, huononlaisilla kirjaimilla: James Oliver, sanomalehden myyjä.
Itse puoti oli verrannollisesti vieläki pienempi, kuin ikkuna. Jos
kaksi vierasta olisi yht'aikaa sisään tullut — mikä harvoin tapahtui —
olisi sijan saanti kolmannelle ollut melkein mahdotonta...! Yhdellä
äärellä oli pieni tiski eli kauppapöytä varustettu levyllä, joka
aukaistiin asuinhuoneesen sisään mentäessä.
Tänä iltana oli levy alaslaskettuna; se oli varma merkki, että
sanomalehden-myyjällä, James Oliverilla oli joku vieras luonansa,
sillä muutoin ei olisi ollut mitään syytä vähentää sen pienen
tiskin pituutta. Huoneen sisällä oli aivan pimeä, kovin pimeä niin
aikaiseen päivällä; sillä vaikka ilta oli lähestymässä, ja aurinko
laskeutumaisillaan, ei se kuitenkaan vielä ollut lakannut sitä suurta
kaupunkia valaisemasta.
James Oliverin asunnossa oli kaasu jo sytytetty, ja tukehduttavan
ilman vaikutuksesta kokonaan liikkumaton liekki lahjoitti huoneesen
niukan valaistuksen. Todella löytyi yksi ikkuna, vaikka sitä ei ollut
keveä heti huomata, se kun oli kaidan käytävän puolella, joka johdatti
vieläki kuumempaan, sulettuun pihaan; tämä piha oli lukemattomain
katujen keskuksena. Kun huoneet olivat neljä kertaisia, käsitetään
helposti, kuinka vähän auringon paiste voi tunkeutua Oliverin huoneesen
keskipäivälläkin.
Tämä huone oli kuitenkin suurempi kuin luultiinkaan, kun siinä oli
useita pieniä ulkonemia, otettuna viereisistä huoneista, jotka kaikki
ennenmuinon luultavasti olivat olleet yhtenä ainoana.
Tietty oli, ett'ei Oliverilla ollut tätä useampaa huonetta, sekä että
hän yksinään asui siinä, sillä sen sisus osoitti jotain erakkoisuutta
ja kolkkoutta, vaikka se oli puhdas ja siisti. Sammuneen takka-tulen
sijalla olivat nyt hiilet mustana, ja teekattila seisoi jätettynä
liedelle.
James Oliver oli istuutunut avonaisen oven lähelle voidaksensa
silmätä puotiin — tarpeeton varovaisuus, sillä tähän aikaan ei ollut
tapana kenenkään ostajan saapua. Oliver oli vanha ja näytti sangen
kituliaalta himmeässä huoneessaan. Hänellä oli kalvea, kuihtunut
ulkonäkö, joka tavallisesti seuraa niukasta ravinnosta. Suu oli
hampaaton, sisäänvajonnut ja ryppyjen ympäröimä; hän kävi kyyryssä ja
näytti heikolta ja horjuvalta. Sitä vastoin oli hänen kasvonsa sangen
miellyttävät: niissä ilmautui jotain iloista ja hellää, ja joskus
valaisi hänen muotoaan vieno hymyily, ollen sitä iloisempi, kun se ani
harvoin ilmausi.
Oliver vanhuksella oli tänä iltana terveisillä käymässä jokseenkin
hänen näköisensä pieni, vilkas eukko. Se oli siivonnut hänen huoneensa,
laittanut hänen vaatteitaan ja pani nyt neulan, rihman ja napit
ompelu-koteloon, jota hän aina piti taskussaan, -ja aikoi juuri ottaa
vanhan hattunsa ja kaulavaatteensa ylleen, ennen kun toivottaisi hyvää
yötä.
"Ah Charlotta", sanoi Oliver vetäessään pitkän, syvän huokauksen,
"mitäpä antaisinkaan ollakseni Wrekin'in kukkulalla iltasilla näkemässä
auringon laskua! Kuinka monta kesäiltaa juoksentelimmekaan siellä,
kun olimme nuorna ja kaikki sukulaisemme elivät. Muistatko, miten
avara näköala avautui siellä, ja miten raitis tuulonen leuhahteli
sen laajan kedon yli? Niin, eräänä iltana, kun aurinko laskeusi
tavattoman kirkkaana, näin minä koko Snowdon'in, vaikka sinne on sieltä
toistakymmentä peninkulmaa. Minä ajattelen aina Wrekin'in kukkulaa
lukeissani, kuinka Moses nousi Pisgan vuorelle ja näki sieltä koko maan
ylt'ympäri. Ah, vanha sisko, toisin on nyt sitä vastaan."
"Niinpä niin", sanoi eukko miettivästi nyykytellen päätään. "Useimmat
niistä Astonin, Uppingtonin ja Overlehillin asukkaista, joille silloin
ompelin, ovat nyt kuolleet. Toisin nyt, toisin ennen. Niinpä niin!
Raskasta on joutua vanhaksi ja yksinäiseksi."
"Niin, yksinäiseksi, eikä kuitenkaan aivan yksinäiseksi", vastasi
Oliver uneksivaisesti. "Silmäni alkaa himmetä, kuuloni kadota, voimani
vähetä, vaan kuitenkin olen nyt onnellisempi, kuin nuoruudessani.
Monena iltahetkenä olen näkevinäni ja kuulevinani Herraa Jesusta.
Hän näyttää minusta vanhimman veljemme näköiseltä, joka kuoli meidän
piennä ollessamme. Muistatko häntä, Charlotta? Niin kalvea, niin tyyni,
kärsiväinen ja vienosti hymyileväinen ikään kuin päivä pilven takana.
Niin, onko se vaan paljas uni sitä en tiedä; mutta minusta tuntuu, kuin
eräs muoto silmäilisi minua hämärässä, ja silloin ajattelen: ehkä se
on Herra Jesus itse, ja luulen kuulevan äänen sanovan: 'Oliver vanhus
on niin yksinään tuolla alhaalla pimeydessä; minä tahdon näyttäytyä
hänelle, ja niin tulee hän ja on luonani hetkisen'."
"Oi, se on vaan mielikuvatus ja tulee ihan varmaan siitä, kun sinä olet
niin yksinäsi", sanoi Charlotta.
"Kenties, kenties", vastasi vanhus hiljaan huo'aten; "mutta minä
tuntisin itseni vielä yksinäisemmäksi ilman tätä ilmestystä."
Oliver vaikeni; myöskin Charlotta oli ääneti ajatuksiin vaipuneena.
Vihdoin, otettuaan hatun ja kaulavaatteen yllensä, kysäsi hän matalalla
ja salamielisellä äänellä: "Susanna ei liene antanut itsestään tietoa,
luullakseni?"
"Ei; en riviäkään ole saanut häneltä", vastasi Oliver suruisesti.
"Ikävä on ajatella sitä seikkaa. Minä tiedän olleeni kovin kiivas,
kovin pikainen häntä kohtaan."
"Niin, sinä hairahdut hyvin usein James", sanoi sisar.
"Niin, mutta sillä kerralla oli se pahempi kuin koskaan", lisäsi vanhus
hitaasti. "Minä sanoin hänelle, että jos hän menisi naimisiin nuoren
Raleigh'in kanssa hän ei koskaan saisi tulla minun ovistani sisään. Hän
otti sanani varteen; vaan olisipa hänen sittemmin pitänyt ymmärtää,
että minä olin sen vihapäissä lausunut. Oi, Jumalani 'Älä tule ovistani
sisään — niin kova sana isältä! Oi, kauniimpi kuin aurinko Wrekin'in
kukkulalla, olisi nyt hänen lämmin sydämellinen hymyilynsä minulle!"
"No, noh, minusta olisi Susannan pitänyt olla vähän nöyrempi",
sanoi Charlotta.. "Siitä on nyt jo kuusi vuotta, ja hänellä olisi
pitänyt olla aikaa älytä hullutuksensa. Tiedätkö, missä hän nykyjään
oleskelee?"
"Minä en tiedä hänestä mitään", vastasi vanhus päätänsä pudistaen.
"Nuori Raleigh oli raivokas, sangen raivokas, sehän minulla oliki häntä
vastaan; vaan enhän minä luullut Susannan ottavan sanaani varteen. Siis
ei olisi minun pitänyt olla niin pikainen."
"Kuinka minua harmittaa muistaissani, että minäkin olin avullinen
häntä kasvattamassa", huudahti vanha vaimo vihaisesti. "Susannalla
olisi pitänyt olla enemmän hyötyä opistansa. Ajattelepa, mikä taitava
ompeliatar hänestä olisi tullut! Mutta ei maksa puhua hänestä. Hyvää
yötä, James veikko. Älä nyt enään rupea kuvittelemaan itsellesi
minkäänlaisia tuhmuuksia nä'yistä ja sellaisista, se ei ole sinulle
hyödyllinen!"
"Minä tuntisin itseni sangen yksinäiseksi sitä paitsi", vastasi Oliver
suruisesti. "Hyvästi, Charlotta, hyvästi! Jumala siunatkoon sinua! Tule
nyt takaisin niin kohta kuin joudut!"
Hän seurasi sisartansa ovelle ja seisoi kauan katsellen häntä, kun hän
kävi edelleen pienoisella solalla. Vihdoin, kun sisar oli kadonnut
näkyvistä, nyykkäsi hän vielä kerran jäähyväisiksi ja palasi hitaasti
vähäiseen puotiinsa, laski levyn tiskille ja astui huoneesen. Niin
lämmin kuin olikin sisällä, tuntui hänestä ilta viileältä, sentähden
pani hän ylleen vanhan takkinsa, viskasi nenäliinan valkean päänsä
yli ja istui sitte hämärässä tirkistellen ulos puotiin. Tukehduttavan
kuumuuden raukaisemana ja enennetyn ihmissurun väsyttämänä uinahti hän
ja nukkui hyvin kunnes äkkiä säpsähti ja katseli ympärilleen. Nyt oli
huone aivan pimeä; kello löi yhdeksän ja puoti oli vielä sulkematta.
Joutuisasti nousi hän ylös pannaksensa puodin luukkuja kiinni.
Toinen luku.
Löytölapsi.
Puodissa ei ollut kuitenkaan niin pimeä, ett'ei Oliver olisi löytänyt
tietä luukkuinensa, jotka päivällä olivat paikallansa kammarin oven
takana.
Hän kohotti tiskilevyn ja aikoi juuri asettaa luukut ikkunaan, kun
heikko, vapiseva ääni, joka tuntui tulevan laattialta, ihan hänen
jalkainsa juurelta, saattoi hänet äkkiä kääntäytymään.
"Pieni tyttö istuu täällä", sanoi ääni.
Kun Oliver kumartui laattiaan päin, näki hän epäselvästi haamoittavan
lapsen, joka istui puodin laattialla koira polvella Sen kasvot tuntui
pieneltä, kalvakoilta ja itkeneeltä, ja, vaikka hän ei sitä voinut
nähdä, vierivät kyynelet sen silmistä.
"Kukas olet, tyttöseni?" kysyi vanhus melkein ujosti.
"Nimeni on Dolly", vastasi lapsi.
"Eikö sinulla ole mitään muuta nimeä?"
"Ainoastaan Vauva", sanoi hän. "Välistä sanotaan minua Dollyksi,
välistä Vauvaksi; tämä on minun pieni koirani Beppo." Hän osoitti
koiraa pistämällä sen kuonon ukon käteen, ja Beppo huiskutti suopeasti
häntäänsä ja nuoleskeli vanhuksen rypistyneitä sormia.
"Mikä sinut on kulettanut puotiini, lapsukaiseni?" kysäsi Oliver.
"Äiti jätti minut tänne", virkkoi lapsi pikaan nyyhkyttäen. "Hän sanoi:
'juokse sisään, Dolly, ja pysy siellä kunnes äiti tulee takaisin, ja
ole aina sievä, Dollyseni'. Olenko minä sievä?"
"Olet kyllä, ja äiti tulee ihan kohta takaisin. Tule, katselkaammepa
häntä." Hän tarttui tytön pieneen laihaan käteen ja he seisoivat
hetkisen katsellen kadulle.
Läheisestä ruokapuodista loisti kaasu kirkkaasti ulos kadulle, mutta
eivät he ketään vaimoa huomanneet; ainoa henkilö, jonka näkivät, oli
ryysyinen, paljaspäinen ja paljasjalkainen poika, joka seisoi nojaten
vastapäätä olevan huoneen ikkunan-pieleen, ja katseli Oliveria ja sitä
pikku tyttöä nähtävällä tyydytyksellä ja miellytyksellä.
"Häntä ei näy missäkään", huudahti poika kadulta Oliverille. "Eikä hän
tulekaan, siitä tahdon lyödä vetoa kanssanne. Te tirkistelette sen
pikku tytön äitiä, — vai kuinka?"
"Niin", vastasi Oliver, "tiedätkö jotain hänestä, poikaseni?"
"En, en mitään", sanoi hän nauraen; "hänellä näytti olevan aikomus
ruveta jotain tekemään, ja kun minulla ei ollut mitään erityistä
tointa, kävin minä hänen perässään. Hän oli hiukan äitini näköinen,
joka on kuollut: ei lihava eli punaposkinen; ja hänellä oli mustelma
silmäkulmassa, ikään kun joku olisi lyönyt häntä. Minä luulin, että
se pienokainen alkaisi hirveästi parkua, kun hän jätetään yksinään
puotiin; siis pysähdin nähdäkseni, miten käypi. Vaimo juoksi, kuin
olisi ollut poliisi perässään."
"Onko siitä jo kauan?" kysyi Oliver huolellisesti.
"Kello oli juuri lyönyt kahdeksan."
"Oh, onhan siitä jo koko tunti", sanoi vanhus, katsellen levottomana
alas kadulle; "aika olisi jo hänen tulla noutamaan tyttöä."
Mutta ei mitään vaimoa näkynyt; lapsi seisoi liikkumatta hänen
sivullaan, toinen käsi koiran päällä, toinen vielä Oliverin kädessä.
Poika otti muutamia hyppyjä yhdellä jalalla pienen kadun poikki ja
silmäili vanhan miehen kasvoja kirkkailla, vilkkailla silmillään.
"Kuulkaas", sanoi hän innokkaasti, "ettehän te aikone jättää häntä
poliisille? Ne veisivät hänet laitokseen, jossa on pahempi kuin
vankeudessa. Yhtä mielellänne voitte antaa tytön minulle; minä otan
hänet hoitaakseni; ravinnon hankkiminen sellaiselle pienelle, kauniille
vunukalle ei tulle vaikeaksi. Antakaa hänet minulle."
"Mikä on nimesi?" kysyi Oliver, pitäen tytön kättä lujemmasti omassaan;
"mistä sinä tulet?"
"Mistäkö minä tulen? Oh, en juuri mistään; nimeni on lyhyesti ja
hyvästi Antony eli Tony. Minulla oli tosin toinenki nimi; äiti sanoi
sen kyllä minulle ennen kuolemistansa, vaan se on mennyt muistostani.
Nyt sanotaan minua Tonyksi, ja siksi tekin voitte minua nimittää, jos
tahdotte."
"Kuinka vanha sinä olet, Tony?" kysyi Oliver, viipyen vielä kynnyksellä
ja heittäen ympärilleen tarkastavia silmäyksiä.
"Oh, mistäpä sen tietäisin? Minä olin tuskin suurempi tuota pientä
tyttöä, kun äitini kuoli, ja jo siitä saakka olen hoitanut itseäni.
Minulla ei ole ollutkaan isää."
"Hoitanut itseäsi!" sanoi ukko mietiskellen.
"Niin, ja se käypi kesällä kyllä laatuun. Silloin voin holhota sekä
itseäni että tyttöä, sen lupaan. Mitään kotia minulla tietysti ei ole,
mutta onhan tällä aikaa vuodesta huone jokaisessa pensaassa. Minä
makaan milloin missäkin; toisinaan Covent Garden'issa, välistä jossakin
puistossa, tahi missä muualla vaan poliisi antaa minun olla rauhassa. —
Mutta ettehän te aikone jättää tyttöä poliisille; hän on niin kaunis?"
Hän puhui niin omituisella, rukoilevaisella äänellä, että Oliver rupesi
häntä likemmin tarkastamaan. Poika oli kalvea ja laiha, ja vaikka hän
vasta oli noin 9 eli 10 vuotinen, ilmausi hänen kasvoissaan tavaton
vakavuus ja tarkkuus. Hänen kirkkaissa silmissään välkkyivät kyynelet,
ja hänen vaaleat huulensa vapisivat. Ryysyisellä takkinsa hihalla
pyyhki hän kyynelensä ja sanoi: "Minua ei ole koskaan ennen masentanut
mikään lapsi, mutta tämä tyttönen on semmoinen pikku simasuu. Jos
te ette pidä häntä, niin voittehan hänet antaa minulle, vai miten,
tahdotteko sitä?"
"Minä otan hänet huostaan", vastasi Oliver, "kunnes äitinsä noutaa
hänet. Kylläpä hän pian tullee, luullakseni; vaan mitäs, pienokainen
tarvitseekin nyt illallista."
Oliver kyyristyi lapsen yli, joka pienillä, lämpimillä, pehmosilla
sormillaan silitteli vanhuksen poskia.
"Beppokin tahtoo ruokaa", sanoi hän hopeanheleällä äänellä, jonka
vähäkuuloinen Oliver helposti kuuli.
"Niin, Beppokin saapi vähän ruokaa. Minä panen luukut eteen, mutta
jätän oven puoliauki ja kaasun palamaan, jotta äiti osaisi sisään, kun
hän tulee takaisin. Ja jos äiti ei tänä iltana tulisi tänne, saapi
pienokainen maata minun sängyssäni; eikö niin?"
"Dollyn pitää olla sievä kunnes äiti tulee takaisin", oli tytön
kaipaava vastaus jolloin hän likistihe lähemmäksi koiraa.
"Antakaa minun panna luukut eteen", huudahti Tony innolla. "Sen voin
mielelläni tehdä; huomen aamulla tulen taas katsomaan, miten olette;
hän on semmoinen pieni, pikkuinen!"
Kun luukut olivat eteenpantuina, kumarsi Tony jäähyväisiksi ja silmäili
viimein pitkään vanhusta ja lasta; hän ei halunnut antaa kättä, sillä
kätensä olivat kaukana puhtaudesta. Hän estelihe siitä, sanoen: "Minä
pesen itseni aamulla ennen kuin tulen tänne."
Tony otti vieläki jäähyväiset ja kiiruhti pois.
Oliver kävi sisään, jätti oven longallensa ja kaasun palamaan. Hän
antoi sille nälkäiselle lapselle voileivän ja vähäisen maitotilkan,
jonka oli ostanut illallisekseen. Sitte otti hän tytön ja Bepon
polvillensa ja istui runsaan tunnin odotellen äitiä. Pienoinen nyykytti
uneliaasti päätänsä, koettaen pysyttäidä valveella; mutta vihdoin
pudotti hän koiran ja laski päänsä ukon rintaa vasten.
Kello löi nyt yksitoista, ja Oliver ymmärsi, että ei ketään enään
ollut odottaminen sinä iltana. Hän päätti siis laskea lapsen sänkyyn;
keveällä kädellä riisui hän hoidokkaansa ja pani sitte vuoteelle.
Ainoan tyynynsä asetti hän hänen päänsä alle ja koki kaikin tavoin
tehdä sitä vähävaraista makuusijaa niin mukavaksi kuin mahdollista
pienelle nukkuvaiselle. Äkkiä säpsähti lapsi, istuutui sänkyyn ja
katseli vanhusta oudostellen kyynelisillä silmillään. Varmaan hän oli
peljästynyt. Mutta kun Oliver istui sängynlaidalle, lohdutteli häntä ja
pyysi olemaan pelotta, sillä äiti kohta tulee hänen luokseen — silloin
rohkasi hän taas mielensä, lankesi polvillensa, pani sormensa ristiin
ja kuiskasi: "Dolly aina ensin lukee iltarukouksensa."
"Minkä rukouksen sinä silloin luet, pikku ystäväni?" kysyi Oliver.
"Ainoastaan: Jumala siunatkoon äidinisää, isää, äitiä ja Beppo-raukkaa,
ja tehköön minua sieväksi tytöksi", mutisi pikku väsynyt — ja
ummistettuaan silmänsä vaipui hän heti syvään uneen.
Kolmas luku.
Pieni rauhanrakentaja.
"Olihan se oikein omituista", sanoi ukko Oliver itsekseen, katsellen
nukkuvaa lapsukaista.
Tapansa mukaan laskeusi hän vanhaan nojatuoliinsa, poltti piippua ja
silmäili ympäri huonetta. Dollyn pienet pukimet olivat hajallansa
laattialla, ja kun ei ketään niiden kokoiliaa ollut, täytyi hänen
itsensä käydä ympäri ja poimia niitä. Kun hän siinä työskennellessään
puisteli pikku hametta, putosi kirje sen taskusta. Oliver otti sen,
ihmetellen keneltä ja kenelle se mahtoi olla.
Kirjeellä oli seuraava päällekirjoitus: Sanomalehdenmyyjä Herra James
Oliver. Innokkaasti mursi hän -sinetin. Ensi silmäyksellä tunsi hän
tyttärensä käsialan; kirje kuului:
_Rakas isäni!_
Kaikkea sitä surua ja murhetta, mitä olen kokenut, tehtyäni sinun
vihaiseksi minulle, en voi sanoilla selittää. Meidän välimme täytyy
tulla toisenlaiseksi. Pikku Dolly on kurjan Susannasi tytär, ja hänen
pitää olla rauhanrakentajana meidän välillämme. Älä häntä sysää
luotasi!
Minä menen nyt Portsmouth'iin saadakseni kohdata miestäni, joka
viisi vuotta sitten pestausi sotamieheksi, ja on nyt valmis
purjehtimaan Indiaan. Siitä syystä jätän minä sinun huostaasi lapseni
— lapsenlapsesi. Joku sisällinen ääni sanoo minulle, että Dollyni
pitää hillitä sinun vihasi; minä olen asettanut lapseni käsiin
tulevaisuuteni. Onnistuisiko hän taivuttamaan sydämesi, niin asuisi
ilo, rauha ja tyytyväisyys sinun tyttäresi kotona. Mieheni on hyvä
minulle; ainoastaan kun hän on juonut — ja tämä tapahtuu harvoin —
kuohuu hänen sisunsa.
Isä! Anna anteeksi minulle Kristuksen tähden — jos minä olen arvoinen
-käyttämään tätä kallista nimeä — ja hoida minun lastani. Perjantaina
palaudun teidän molempain luoksi.