Emäntä läksi Uotilaan, eroten molemmista miehistä ja astellen yksinään
maantietä pitkin, sillä he olivat pitäneet edullisimpana sitä, ettei
heitä nähtäisi yhdessä. Ilta alkoi jo peittää seudun, ja siellä täällä
näkyi talojen ikkunoista sähkövaloja.
Nöyrästi emäntä ajatuksissaan kääntyi Jumalan puoleen pyytäen
hänen ohjaustaan. Oman ymmärryksensä hän oli huomannut heikoksi ja
puutteelliseksi. Vain usko, varma usko Jumalan johtavaan käteen, sen
hän tiesi, voisi häntä nyt auttaa. Saadakseen selvyyden rikoksesta
täytyi hänen jaksaa ajatella aivan tyynesti, jotta ei menisi harhaan.
Kaikki entiset päätelmät ja otaksumisethan olivat osoittautuneet
puutteellisiksi, ja oli siis lähdettävä aivan alusta ja entistä
suuremmalla varovaisuudella. Ihmisten keskelle oli ilmestynyt peto,
olento, joka riisti heidät pois armon ajasta, ja tämän pedon hän tahtoi
vangita ja tuomittavaksi saattaa.
Kun hän ajatuksissaan pääsi vertaamaan tätä murhamiestä petoon, niin
silloin hän myös ymmärsi, miten välttämätöntä oli saada rikos selville.
Ellei estettä valmistettu, niin tuo sama peto voisi milloin tahansa
uudelleen tuottaa tuhoa.
Uotilassa otettiin vanha emäntä hyvin sydämellisesti vastaan. Talon
isäntä ja emäntä olivat vielä nuoria ihmisiä, ja Aino oli heidän
vanhin tyttärensä. Koskaan sitä ennen ei vanhalle emännälle oltu
puhuttu siitä, että vanhan emännän tyttären poika menisi naimisiin
Ainon kanssa, sillä nuorten rakkaus oli siihen asti ollut vielä vain
kuin oraalla. Mutta nyt Erkin vangitseminen oli saanut aikaan yhteisen
siteen heidän välillään. Vanhan emännän nähdessään Aino vaipui heti
hänen syliinsä, ja vanhus taputteli häntä ja koetti viihdyttää aivan
kuin pientä lasta:
— Kas niin, kas niin, lapsukainen, kyllä kaikki vielä hyvin päättyy.
— Mutta kun he ovat vanginneet Erkin ja syyttävät häntä murhaajaksi!
nyyhkytti Aino.
— Syyttää voidaan aina ketä tahansa, tuomitseminen on toinen asia.
Minä tiedän aivan varmasti, että Erkki pääsee vapaaksi.
— Te tiedätte siis, kuka on todellinen syyllinen? kysyi Uotilan isäntä.
— Kuinka minä vanha vaimo sen tietäisin? vastasi vanha emäntä. —
Mutta Jumala ei salli niin suuren vääryyden tapahtua.
— Nimismies ei olisi saanut vangita häntä, sillä sellainen on
hirvittävä häpeä, sanoi Uotilan emäntä kiihkeästi.
— Kun minä, joka olen pojan äidinäiti, en siitä nimismiestä syytä,
sanoi vanha emäntä, — niin jättäkäämme se asia toistaiseksi.
Uotilan isäntä ja emäntä katsoivat vaiti vanhaan emäntään. Hänen suuri
rauhallisuutensa ja arvokkuutensa vaikutti heihin tyynnyttävästi.
— Me emme voi koskaan välttää syytöksiä, niin kauan kuin olemme
maailmassa, sanoi vanha emäntä. — Se on kerta kaikkiaan elämän kulku,
koska pahojen lauma on aina suurempi. Mutta jos nimismies on antanut
vangita Erkin, niin on siinä ehkä toinenkin syy. Minä olen nähnyt
itse, ja samaa on nimismieskin nähnyt, että syytön voi puhua aina
mahdollisimman paljon omaan niskaansa. Minä kuulin Kallelta, miten
tuon pistolin laita oli ollut ja miten sitä täällä oli pidelty. Eihän
Aino muista eikä Erkki muista, pistikö hän sen taskuunsa lähtiessään.
Muualta täytyy selvitys hankkia, koska Erkki ei itse muista tätä asiaa.
He olivat vielä eteisessä.
— Tälle pöydälle siis Erkki laski tuon aseensa? kysyi vanha emäntä.
— Niin, selitti Aino. — Minä muistan aivan selvästi, miten hän laski
sen tähän aivan keskelle pöytää sen jälkeen, kun oli sen puhdistanut
minun esiliinaani. Mutta kun hänellä oli kiire lähtiessään, niin minä
en laisinkaan muista, ottiko hän sen vai ei. Hänen sotilaslakkinsa oli
siinä vieressä, ja tietysti hän sen otti.
— Me olemme ajatelleet sitä, että maantieltä päin olisi joku tullut
sen ottamaan, sanoi Uotilan isäntä.
— Mutta eihän tämä ikkuna ole laisinkaan maantielle päin, sanoi vanha
emäntä. — Kukaan ei siis olisi tullut sitä ottamaan ainakaan siinä
tarkoituksessa. Jos tavallinen varas olisi tullut, niin hän olisi kai
vienyt jotakin muuta samalla kertaa. Onko mitään kaivattu?
— Ei ole kaivattu, sanoi Uotilan emäntä.
— Olikohan täällä silloin valoa? kysyi vanha emäntä.
— Kun me maksamme sähkövirrasta lamppujen mukaan, niin me tietysti
poltamme kaikkia lamppuja, sanoi Uotilan isäntä. — Minä muistan
panneeni virran päälle jo kahden aikaan, kun sattui olemaan hämärä
päivä ja minä tarvitsin kirjoituspöydälleni tulta. Eiköhän täällä
eteisen katossa oleva lamppu syttynyt silloin.
— Aina se lamppu on täällä palanut, sanoi Uotilan emäntä.
Emäntä katsoi ikkunasta.
— Tämä ikkuna on Peltolan pihalle päin, eikö olekin? sanoi hän.
— On, vastasi Uotilan isäntä. — Ei pihalta tänne juuri näe, kun siinä
on pensaita edessä. Ei ainakaan näe pöydälle, kun kuisti on siksi
korkealla.
— Mutta jos Peltolan ikkunoista katselee, niin näkee tietysti, sanoi
vanha emäntä.
— Niillä ei ole rakennuksen tällä puolella muuta kuin nuo ison salin
ikkunat, vastasi Uotilan emäntä. — Siellä on hyvin harvoin ketään, kun
niitä on ollut ainoastaan vanhukset ja Matti ja talossa on paljon muita
huoneita, joissa oleskellaan.
— Kuka tuolla vinnikamarissa asuu? kysyi vanha emäntä osoittaen
Peltolan yläkertaan päin.
— Siellä on asunut se isännän veljenpoika, se ylioppilas, joka on
ollut täällä lukemassa, vastasi Uotilan isäntä.
— Siitä ikkunasta näkee tänne tietysti, sanoi vanha emäntä.
— Näkeehän sieltä, jos sattuu katsomaan. Mutta eiköhän se herra ole
kirjojensa ääressä, sanoi Uotilan emäntä. — Melkein aina siellä on
verhot alhaallakin näin valojen syttymisen aikaan.
— Jos joku olisi seisonut tuolla kuistin ikkunan alla, niin olisiko
hän nähnyt, mitä on pöydällä? kysyi vanha emäntä.
— Minä olen sitäkin koetellut jo, vastasi Uotilan isäntä. — Kuisti on
niin korkealla, että miehen pitäisi olla ainakin kaksi metriä pitkä,
ennenkuin näkisi. Jos hän tarttuisi ikkunalistaan ja sitten nousisi
kivijalan varaan, niin voisi lyhyempikin mies ulottua näkemään. Mutta
kun siinä alla on kukkamaa, niin olisi pitänyt tallata sitä. Poliisit
tutkivat jo maankin ja sanoivat, että siellä ei ole kukaan seisonut.
Kyllä se pistoli on kadonnut sillä tavalla, että joku sivullinen on
tullut ovesta ja vienyt sen mukanaan.
— Ei sitä millään muulla tavalla ole voitu selittää, sanoi Uotilan
emäntä. — Mutta outoa sekin on, sillä eihän meidän pitäjässä ole
varkauksia harjoitettu. En muista koskaan kuulleeni sellaista, että
olisi eteisistä mitään viety, vaikka jokaisella talolla ne ovat aivan
auki.
— Siinä on vielä se, että olisi myöhemmin varastettu, sanoi Uotilan
isäntä. — Tarkoitan sitä, että Erkki olisi lähdettyään puhutellut
jotakuta tai ottanut matkaansa jonkun, joka olisi sen vienyt. Kovin on
tämä kohta hämärä.
— Niin on, sanoi vanha emäntä. — Ja se on kuitenkin sellainen, joka
Erkille on tärkeä, sillä pistolinhan tähden hän on ahdinkoon joutunut.
— Mutta mitä me tässä seisomme, sanoi Uotilan emäntä. — Voimme
sisällä paremmin puhella.
He menivät eteisestä sisään. Vanha emäntä, joka talossa ei ollut käynyt
moniin vuosiin, katseli ympärilleen.
— Täällä on hyvin paljon kauniita kutomatöitä, sanoi hän.
— Tämä meidän Annahan niitä on tehnyt, sanoi Uotilan emäntä.
— Minäkin nuorena kudoin paljon, sanoi vanha emäntä, — mutta nyt se
sellainen on saanut jäädä. Ei ole enää kelle kutoisikaan, ja minä vanha
ihminen en enää tarvitse kaikenlaista koreutta. Mutta hauskaa niitä
on katsella. Kun työssä istuu, niin varakkaaksi tulee. Suurin siunaus
ihmiselle on aina se, että hän mielellään tekee työtä. No, millä
tavalla Peltolan väki on tämän suuren koettelemuksen ottanut?
— Itkenythän se emäntä on, vastasi Uotilan emäntä. — Täälläkin se
on käynyt muutaman kerran, kun on tullut liian vaikeaksi. Isäntä on
kovin masentunut. Mattihan oli talon ainoa poika ja olisi saanut kaiken
periä. Isäntä on pitänyt kovasti kiinni siitä, että talo pysyisi
suvussa, koska se on satoja vuosia ollut. Nyt ei ole mitään muuta
neuvoa, jotta ei vieraalle menisi, kuin antaa se tuolle veljenpojalle.
Mutta ei sitä tiedä, pysyykö talo sellaisen käsissä.
— Onko hän sitten heittiö? kysyi vanha emäntä.
— Minä en tiedä, mikä hän on, selitti Uotilan emäntä. — Kuuluu
hävittäneen kaiken, mitä hänellä oli. Paljoa sitä ei ollut, kun
hän jo varhain joutui orvoksi. Tämä Peltolan isäntä joutui hänen
holhoojakseen. Hyvin Peltolan isäntä ne rahat hoiti siihen asti, kunnes
Ilmari-herra tuli täysi-ikäiseksi. Mutta sitten kaikki meni hyvin pian.
Ja jotta poika voisi lukea lukunsa loppuun, ottivat hänet tänne asumaan.
— Millainen tuo nuori herra on? kysyi vanha emäntä ja koetti hallita
ääntään, jonka huomasi väräjävän.
— Emme me hänestä juuri mitään tiedä, sanoi Uotilan isäntä. — Onhan
tuo täällä emännän seurassa joskus käynyt, mutta ei hän ole juuri
suutaan avannut koskaan. Hiljaiselta kovin hän on näyttänyt. On kai
vähän häpeissäänkin, kun saa elää sukulaistensa armoilla ja tietää,
että meillä on selvillä, miten hän on omaisuutensa antanut mennä.
— Ja miten hän otti serkkunsa kuoleman? kysyi vanha emäntä.
— Eiväthän he oikeastaan olleet mitään hyviä ystäviä keskenään,
selitti Uotilan isäntä. — Taisivat toisinaan riidelläkin. Ainakin
sellaista puhuttiin. Mutta kyllä tämä kuolema häneen koski. Hän
ei ollut kotona silloin, kun sana siitä tuli. Missä lienee ollut
kävelyllä tai naapurissa käymässä. Kun vanhukset sitten yöllä tulivat
ja toivat ruumiin, niin herättivät hänet, joka jo oli mennyt levolle.
Me jouduimme sinne samaan aikaan ja näimme, miten katkerasti hän itki.
Maanantaiaamuna hän sitten meni Helsinkiin ruumisarkkua ostamaan. Ei
hänestä sitten ole juuri mitään tiedetty sen enempää. Kuuluuhan tuo
olleen niinkuin ennenkin ja kerrotaan hänen kovasti koettavan ottaa
selkoa siitä, kuka murhan on tehnyt. Kävi hän meilläkin kysymässä,
tiedetäänkö, kuka pistolin oli varastanut. Hän oli saanut nimittäin
tietää, että Erkin pistoli oli ollut hänellä täällä käydessään. Sanovat
hänen ryyppäävän taas.
— Ja syyttääkö hän ketään? kysyi vanha emäntä.
— En minä ainakaan ole kuullut hänen ketään syyttävän, sanoi Uotilan
emäntä. — Onhan tämä asia niin kovin hämärä, ettei tiedä, minnepäin
sitä ajattelisi. Ei tuo kuulu nimismieskään asiasta olevan varma,
vaikka hän on sekä sen Antin että Erkin vanginnut. Johan sekin sitä
osoittaa, kun hän kaksi vangitsee samasta teosta, jonka tietysti yksi
on tehnyt.
— Väärin on sanoa kenestäkään mitään epäilystä, lausui Uotilan isäntä,
— mutta eihän tuota voi olla ajattelematta, että se Ilmari Peltola on
ainoa, joka todella tästä kuolemasta hyötyy. Mutta jos hän sitä olisi
ajatellut, niin tokko tuo olisi sitä tehnyt juuri siellä Heikkilän
nurkissa, kun hänellä olisi ollut tilaisuus tehdä sellainen teko missä
muualla tahansa. Olivathan nuo toisinaan yhdessä autolla ajelemassa. Se
Peltolan Matti ei osannut ajaa, mutta Ilmari-herra osasi.
— Minä jo ajattelin, että olisiko se tappanut serkkunsa, sanoi
Uotilan emäntä, — mutta eihän siinä voi olla mitään perää, kun meidän
karjapiika muisti ihan varmasti nähneensä koko illan valoa siellä
Ilmari-herran huoneessa ja hänen varjonsa ikkunaverhoa vastaan, kun
tämä istui pöytänsä ääressä. Ensin minä aioin puhua nimismiehelle tästä
epäilyksestäni, mutta en sitten, kun se karjakko kertoi, että hän oli
pihalla pimeässä tapaamassa sulhastaan juuri silloin ja olivat juuri
rakennuksen sillä puolella illalla myöhään. Nehän hiukan arkailivat
sitä, että joku näkisi heidät yhdessä, ja siksi pitivät huolta siitä,
missä ikkunassa oli valoa.
— Ihmisen pitää olla kovasti varuillaan, ettei tee päätöksiä
toisista liian pian, sanoi vanha emäntä. — Jos kerran valoa siellä
vinnikamarissa oli ja varjo näkyi verhossa, niin eihän kukaan järkevä
ihminen voi väittää, että hän olisi ollut poissa. Minun täytyy
tunnustaa, että tässä asiassa olen minäkin tehnyt kaikenlaisia
päätöksiä ja epäillyt yhtä ja toista, ja aina kun on asiaa lähemmin
tarkastanut, niin on huomannut, että kaikki, mitä on epäillyt, onkin
ollut aivan luonnollista.
— No, siellä teilläpäin tietysti puhutaan tästä asiasta paljon, sanoi
Uotilan emäntä.
— Tietysti siitä puhutaan, vastasi vanha emäntä. — Jokainen ajattelee
omalla tavallaan ja etsii syyllistä. Ja kun ne sitten ovat toistensa
kanssa jutelleet, niin mitä uskonevatkaan lopulta. Jos he kaikki
tulevat käräjille, ja sinnehän nuo ovat haastetut, niin kyllä he
sekoittavat asiat, siitä olen varma.
Miltä puolelta tahansa asiaa selitettiinkin ja miten tarkkaan emäntä
koettelikin kuunnella, ei hän löytänyt mitään sellaista kohtaa, joka
olisi valaissut sitä, millä tavalla pistoli oli kadonnut, eikä hän
saanut mitään uutta johtolankaa, jonka perustuksella olisi voinut
löytää syyllisen jäljet.
Kalle oli sillävälin mennyt Peltolaan. Ruumis makasi salissa
arkussaan, sillä hautajaiset piti vietettämän vasta käräjiä seuraavana
sunnuntaina. Vanhukset olivat aivan murtuneita. Kalle koetti
varovaisesti tiedustella asioita, mutta kumpikaan heistä ei osannut
sanoa mitään.
— Meiltä meni hänessä kaikki! sanoi Peltolan isäntä. — Ainoa poika
meni! Mitä me vanhukset nyt teemme? Minä olin aikonut Matille jättää
talon. Hänen piti mennä naimisiin ja perustaa oma koti. Ja sitten tulee
murhamies ja riistää hänen henkensä. Kyllä on kohtalo ollut kova meille!
— Siihen Ilmariin on tämä kovasti koskenut, sanoi Peltolan emäntä. —
Siellä hän istuu vinnikamarissaan ja suree serkkuaan. Ensin hän koetti
päästä selville siitä, kuka olisi murhaaja. Mutta millä hän, joka ei
koskaan sellaisia asioita ole tutkinut, sen olisi voinut löytää, jota
nimismies ja poliisitkaan eivät ole löytäneet, enkä minä usko, että se
Heikkilän renki tai Erkki olisi Mattia tappaneet, koska heillä ei ollut
mitään vihaa häntä kohtaan. Eihän sitä mennä sentään toisen henkeä vain
sillä tavalla ottamaan, ellei vihaa ole. Se Ilmari on taas ruvennut
juomaan niin kovasti. Minä koetin hänelle siitä puhua, mutta ei hän ole
siitä välittänyt. Ei hän syö juuri mitään, istuu vain siellä ja juo.
Jos sinä, Kalle, menisit hänen kanssaan puhumaan.
— Enhän minä häntä tunnekaan juuri ollenkaan enää, sanoi Kalle. —
Hänhän on ollut jo monta vuotta poissa tältä paikkakunnalta, ja minä
olin silloin kovin nuori, kun hän oli täällä.
— Menisit nyt kumminkin, sanoi Peltolan emäntä. — Kyllä hän sinut
muistaa, kun näkee sinut. Ja sinähän olet niin iloinen ihminen, että
osaat ehkä tehdä kaiken hänelle helpommaksi. Emme me kaksi, joilla tämä
surumme on, osaa toista enää lohduttaa.
Ei Kalle mitään niin kovasti toivonut kuin juuri sitä, että hän pääsisi
puheisiin tuon nuoren miehen kanssa. Mutta hän tahtoi, että hänet
siihen pakotettaisiin, jotta Ilmari ei mitään epäilisi. Kalle oli
aivan varma siitä nimittäin, että Ilmari tiesi tärkeitä asioita, mutta
jostakin syystä oli niiden suhteen vaiti.
— Miten hän otti vastaan tiedon serkkunsa kuolemasta? kysyi hän.
— Kun me silloin illalla tulimme ruumiin kanssa kotia, sanoi Peltolan
isäntä, — niin hän oli makuulla jo. Me huusimme hänelle, ja hän tuli
vähän ajan päästä ja auttoi nostamaan ruumista sisään. Kun ruumis
oli laskettu vuoteelle, niin hän oli niin tavattoman kalpea, että
ensimmäisen kerran minä hänestä pidin. Ja sitten hän sanoi, että hän
oli valmis tekemään kaiken voitavansa auttaakseen meitä. Ja hänhän
sitten meni Helsinkiin ostamaan arkkua.
— Kyllä tämä tapaus on häneen hyvää vaikuttanut, sen minä huomasin,
sanoi Peltolan emäntä. — Hänelle annettiin rahaa runsaasti mukaan ja
kun hän palasi, niin tilitti hän jokaisen markan. Ennen olisi hän kyllä
siitä itselleen ottanut jotakin. Mutta täytyyhän kuoleman, kun se näin
lähelle osuu, häneenkin vaikuttaa. Mutta nyt on hän pari päivää juonut.
En minä tiedä, mistä se puuska häneen tuli. Mene nyt, Kalle, puhumaan
hänen kanssaan. Ellet usko hänen ottavan sinua ystävällisesti vastaan,
niin minä kyllä tulen sinun kanssasi ensin sinne.
— Kyllä minä siinä tapauksessa sitten menen, sanoi Kalle.
Emännän seurassa he menivät eteiseen, josta portaat johtivat
yläkertaan. Kun he olivat päässeet portaitten yläpäähän, raotettiin
ovea ja ääni kysyi:
— Kuka siellä?
— Minä täällä olen, sanoi emäntä, — ja minä tuon sinulle vieraankin.
— Kuka se on? kysyi ääni.
— Se on Mattilan Kalle.
Raollaan olevasta ovesta näkyi valo, mutta huoneessa-olija ei puhunut
enää mitään. Emäntä asteli ovea kohden ja avasi sen astuen Kallen
kanssa sisään.
— Käykää sisään vain, sanoi Ilmari Peltola. — Onko teillä minulle
asiaa?
— Ei minulla mitään asiaa ole, sanoi Kalle ystävällisesti, —
mutta emäntä niin kovasti tahtoi, että tulisin tänne vähäksi aikaa
seuraksenne.
— Niin, kun sinä istut täällä aivan yksinäsi, niin toin Kallen tänne,
sanoi emäntä. — Ole nyt hänen kanssaan edes vähän aikaa, ehkä se
auttaa.
— Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vastasi Ilmari.
— Jääkää nyt sitten puhelemaan, sanoi Peltolan emäntä. — Minun täytyy
mennä sinne alas, kun se isä on niin raskaalla mielellä.