Oli jo aivan pimeä, kun emäntä istuessaan huoneessaan raamattua lukien
kuuli ikkunaansa naputettavan. Hän meni ikkunaan ja pihalle lankeavassa
valossa näki Kallen innoissaan viittoilevan. Emäntä meni avaamaan oven,
ja Kalle tuli sisään.
— Tässä nyt näette miehen, jolla on kaikki rikoksen langat käsissään!
huudahti hän kätellessään emäntää.
— Onko syyllinen jo tunnustanut? kysyi vanha emäntä.
— Minä en ole hänen kanssaan ollut laisinkaan puheissa, sillä onhan
asia niin merkillinen, että tahdon säästää sen viimeisen pamauksen
käräjille.
— Minkä viimeisen pamauksen?
— Sen, että murhan on tehnyt itse nimismies!
Kalle katsoi ylpeänä emäntään nauttien ilmoittamastaan asiasta. Kun
emäntä ei millään tavalla näyttänyt innostuvan, kysyi Kalle:
— Ettekö usko sitä?
— Sinä lasket leikkiä, vastasi emäntä. — Nimismiehellä ei ole murhan
kanssa mitään muuta tekemistä kuin että hän koettaa ottaa selkoa sen
tekijästä ja epäonnistuu.
— Mutta odottakaahan, niin minä todistan, että hän se on. Minä menin
säästöpankkiin siis, ja kamreeri näytti minulle nuo setelit. Ne
olivat ehdottomasti samat. Numerot olivat samat ja leijonan kupeessa
oli mainitsemanne merkki. Seteleitä oli koetettu tahria, jotta eivät
näyttäisi aivan uusilta. Ja arvaatteko, kuka ne oli tuonut pankkiin?
— Minä olen varma siitä, kuka ne varasti, mutta kuka ne toi pankkiin,
sitä minä en tiedä.
— Ne toi sinne nimismies. Hänellä oli maksettavaa autostaan
viisituhatta, sillä hän on ottanut auton vähittäismaksulla, ja nyt
lankesi taas suoritus. Tämä on aivan selvä todistus siitä, että hän on
murhaaja.
— Ei se ole vielä mikään todistus, sillä hän on aivan hyvin voinut
saada setelit ensin muualta.
— Mistä muualta?
— Vaikkapa murhaajalta. Kun me tiedustelemme häneltä, mistä nuo
setelit ovat hänelle tulleet, niin päästään oikeille jäljille. Jos hän
olisi rikoksen tehnyt, niin totta kai hän olisi ollut siksi varovainen,
että ei olisi vienyt noita seteleitä juuri samaan pankkiin, josta ne
olivat lähteneet liikkeelle.
— Mutta eihän hän sitä tietänyt, että ne olivat siitä pankista?
— Tiesipä, sillä heti samana iltana, jona murha tapahtui ja kuulustelu
pidettiin, minä kerroin lainanneeni rahat ja ottaneeni ne ensin
säästöpankista ja kirkolla antaneeni Matille ne tuhannen markan
seteleinä. Totta kai hän rikostutkijana olisi ollut siksi varovainen,
ettei juuri tällaisina päivinä olisi vienyt samoja seteleitä sinne.
— Mutta peittääkseen sitä hän oli juuri nimenomaan liannut niitä.
— Tai sen on tehnyt murhaaja eikä hän. Jollakin tavalla ovat rahat
kiertäneet kädestä käteen näinä päivinä ja tulleet juuri nimismiehelle.
— Mutta kun hänen täytyi maksaa juuri nuo viisituhatta markkaa, niin
hän käytti siihen näitä rahoja, väitti Kalle.
— Kuulehan nyt, poika, vanhan ihmisen tyyntä ajatusta, sanoi emäntä.
— Nimismiehellä on virkatoimiensa vuoksi aina rahoja. Maksaakseen nuo
viisituhatta markkaa säästöpankkiin olisi hän varsin hyvin voinut ottaa
kruunun rahoja ja panna setelit siihen kassaan. Sitäpaitsi hän tiesi
tuon summan lankeavan määräpäivänä maksettavaksi ja olisi varsin hyvin
ennättänyt käydä vaihtamassa nuo setelit toisiin vaikka Helsingissä.
Kun hän kerran on rikostutkija, niin ei hän voi noin suurta virhettä
tehdä. Juuri setelien likaaminen osoittaa, että murhan tekijä ei ole
mikään erikoisen viisas henkilö, koska hän koettaa noin kömpelöllä
tavalla peittää jälkensä.
— Mutta onhan hän tähän asti osannut peittää jälkensä aivan
mestarillisesti.
— Onkohan?
— Emmehän ole päässeet hänen jäljilleen.
— Kun olemme kaiken aikaa etsineet häntä mutkikkaita teitä pitkin.
— Mutta nämä setelit eivät ole ainoana todistuskappaleena nimismiehen
syyllisyydestä, sanoi Kalle.
— Vai on sinulla parempiakin todistuksia?
— On ja ne perustuvat juuri teidän viisauteenne,
— Saadaanhan nähdä. Kerro ne minulle.
— Kun minä siis olin vakuutettu siitä, että nimismies oli tehnyt
murhan, jatkoi Kalle, — ja kun hän kaikesta päättäen on tullut tänne
Peltolan Matin seurassa, niin oli aivan luonnollista, että he olivat
lähteneet yhdessä nimismiehen autolla.
— Ja nimismies, joka varsin hyvin tiesi, että auton jälki voidaan
tuntea, valikoi oman autonsa tähän tarkoitukseen? sanoi emäntä.
— Nimismies ei ole kaikesta päättäen lähtiessä vielä harkinnut
murhaa, sanoi Kalle. — Syystä, jota ane emme tunne vielä, mutta
joka aikanaan selviää, hän sitten ampui Matin ja anasti rahat. Kun
hän sitten huomasi, että tekonsa voi tulla ilmi, niin hän päätti
peittää kaikki mahdolliset jäljet. Hän muisti ensi sijassa juuri auton
renkaitten jäljet. Kun hän tuli kotiaan, niin hän muutti juuri auton
oikeanpuolisen takimmaisen renkaan.
— Mistä sen tiedät?
— Nimismiehellä ei ole oman asuntonsa yhteydessä sopivaa vajaa.
Lähellä on eräs mäkitupalainen, jolla aikoinaan oli vaja maantien
vieressä, mutta joka ei sitä nyt enää tarvinnut. Nimismies vuokrasi
tämän ja teki siitä autovajan. Kun minä olin saanut tietää, että
nimismies oli tuonut nuo rahat pankkiin, niin minä tietysti menin heti
ottamaan autosta selkoa, sillä muistin sen kohdan rikoksesta. Kaikeksi
onneksi sattui tuo mäkitupalainen, jonka nimi on Lehto, olemaan
vajassa ruuvipenkin luona laittelemassa joitakin omia vehkeitään.
Minä rupesin hänen kanssaan puhelemaan. Keskustelimme autoista ja
niiden kannattavaisuudesta. Hän tuli silloin sanoneeksi, että suurin
onnettomuus oli, jos auton rengas pilaantuu. Ja silloin hän kertoi,
että juuri sinä iltana, jona tuo murha tapahtui, oli nimismiehellä
tulinen kiire ja tuli pyytämään häntä avukseen. Auton rengas oli mennyt
puhki, ja kun hänen täytyi mennä, niin hän pyysi Lehtoa auttamaan
renkaan vaihtamisessa. Lehto näytti tuota entistä rengasta, se oli
ehdottomasti sama, joka oli ollut siinä pyörässä, joka oli pysähtynyt
tallin taakse hiekkakasan kohdalle. Minä näin siinä tuon saman
viallisen kohdan.
— Kyselitkö erästä seikkaa Lehdolta, sitä nimittäin, pitikö nimismies
autoaan aina vajassa?
— Kysyin.
— Ja mitä hän vastasi?
— Että jos oli kaunis ilma, niin nimismies piti sitä vajan edessä
päivän aikana.
— Se oli totta, sillä minä olen itse kirkolla käydessäni nähnyt
nimismiehen auton siinä seisomassa, sanoi emäntä.
— Mutta eihän se merkitse tässä asiassa mitään.
— Se merkitsee sitä, että joku muu, jolla on oikeus tai joka
uskottelee, että hänellä on oikeus siihen, on ottanut auton ja tuonut
sen sitten takaisin. Vai luuletko sinä, että nimismies tehtyään murhan
ja palattuaan kirkolle olisi kutsunut todistajan siihen, kun hän
vaihtoi auton renkaan? Täytyihän hänen ymmärtää, että Lehto voisi olla
vaarallinen todistaja.
— Tai pikemmin hyvä todistaja, sanoi Kalle. — Lehto voisi aina
kertoa, että nimismies olikin ollut kirkolla juuri samoihin aikoihin,
kun rikos tapahtui.
— Niin ja on auttanut nimismiestä renkaan vaihtamisessa, juuri sen
renkaan, jonka jälki sitten oli selvänä tallin takana, sanoi emäntä.
— Nimismies huomasi siinä tehneensä virheen, ja siksi hän koetti
kaikin tavoin tehdä suutarin todistuksen tyhjäksi, sanoi Kalle. —
Eihän hän tahtonut mitenkään ottaa sitä seikkaa pöytäkirjaan, että
suutari oli heti ampumisen jälkeen kuullut auton äänen.
— Hän teki sen siksi, että kun hän kerta kaikkiaan oli laatinut
rikoksesta oman ajatuksensa, niin hän hylkäsi jokaisen kohdan, joka ei
sopinut siihen.
— Te ette siis laisinkaan usko sitä, että nimismies on syyllinen?
— En. Hän on itserakas ja mahtaileva ihminen, enkä minä hänestä
pidä, kun hänellä on niin kovin makeita sanoja kaikille sanottavana,
mutta en minä silti vielä usko, että hän olisi rikollinen ihminen.
Mitä hän murhaisi kolmenkymmenentuhannen markan tähden Mattia? Ei
niin itsetietoinen ihminen kuin hän sellaisesta summasta pane koko
tulevaisuuttaan vaaraan.
— Mutta jos siihen olisi toinen syy?
— Mikä syy?
— Jos nimismies olisi rakastunut Annaan ja tahtoi poistaa Matin
tieltään.
— Lukisit vähemmän niitä romaanejasi, niin et ajattelisi tuolla
tavalla, sanoi emäntä. — Kun sinä nyt olet noin kovin varma kaikesta,
niin ehkä voit sanoa myös, millä tavalla hän sai käsiinsä Erkin
pistolin.
— Minä kävin Uotilassa, mutta kukaan ei siellä ollut nähnyt
nimismiestä, sen minä tunnustan kyllä. Mutta onhan hän voinut poiketa
eteiseen ja nähtyään pistolin on sen siepannut.
— Jos nimismies olisi tahtonut ampua Matin, niin ei hän siihen
tarvitse toisten aseita. Hänellä on niitä kyllä itselläänkin.
— Mutta hän tiesi varsin hyvin, että rihlan jäljet näkyvät kuulassa,
ja tahtoi senvuoksi saada käsiinsä sellaisen aseen, joka ei ollut hänen
omansa, selitti Kalle.
— Jos hän olisi niin paljon asioita miettinyt, niin hän olisi voinut
yhtä hyvin ampumisen jälkeen ottaa mukaansa pistolin ja heittää sen
metsään taipaleella ennen kirkonkylää. Silloin sitä ei olisi koskaan
löydetty. Nyt hän jätti sen siis murhapaikalle, jotta jäljet tulisivat
oikein selvästi näkyviin. Ja etkö sinä ole ajatellut sitä, että
ottamalla juuri Erkin pistolin hän pilaisi mahdollisuutensa saada Annan
omakseen.
— Millä tavalla?
— Olisihan aina se vaara, että tulisi ilmi, kuka on vienyt pistolin
Uotilan eteisen pöydältä, sanoi emäntä. — Ei nimismies ole niin älykäs
kuin hän itse uskoo, mutta ei hän ole niin tyhmäkään kuin sinä uskot.
— Mutta minusta näyttää, että te uskotte kaikki mahdollisimman
yksinkertaiseksi, sanoi Kalle.
— Sitä en tee, sillä jos niin olisi, olisimme jo aikoja sitten
löytäneet syyllisen. Kaikessa on vikana se, että me aivan ehdottomasti
vaadimme, että rikollisen pitäisi menetellä sellaisten kaavojen mukaan
kuin me tunnemme. Sinä, nimismies ja minä hullu vaimo teidän mukananne
mietimme ja tuumimme kaikenlaisten kaavojen mukaan ja etsimme siten
syyllistä. Jos nämä kaavat pitäisivät paikkansa, niin voisin minä olla
yhtä hyvin syyllinen.
— Millä tavalla te, emäntä, voisitte syyllinen olla?
— Ajatelkaamme nimismiehen tavalla, niin huomaamme sen hyvin pian,
sanoi vanha emäntä. — Kellä oli vihaa Mattia kohtaan? Tietysti
minulla, joka en olisi tahtonut häntä tyttäreni tyttären mieheksi. Kun
ei tiedetä, miten olen asiani järjestänyt, niin kaikki arvelevat, että
minä annan ainakin toisen taloni Annalle. Ja kun tiedetään, että minä
tahdon sen pysyvän suvussa ja että Matista ei koskaan olisi tullut
talon pitäjää, niin olihan luonnollista, että minä olisin tahtonut
hänet syrjäyttää.
— Mutta rahat, minne te ne olisitte pannut?
— Rahat olisin tietysti piilottanut siksi, kunnes Helsingissä olisin
ne voinut turvallisesti vaihtaa. Kun ei kukaan muu kuin kamreeri
tietänyt näistä merkin noistani ja tietysti en olisi hänellekään niistä
puhunut, niin varsin hyvin olisin voinut käsitellä seteleitä oman
mieleni mukaan.
— Mutta tuo auto, millä te sen olisitte selittänyt?
— Mahdollisesti siinä on auto ollut paljoa aikaisemmin ja se on voinut
olla aivan viaton auto, joka on pysähtynyt korjaamaan jotakin vikaa. Ei
sen tarvitse laisinkaan olla sellainen, joka pysähtyi juuri tuona yönä.
— Tuo selitys ori kyllä aivan oikea. Mutta mistä olisitte saanut juuri
tuon Erkin pistolin, sillä onhan tutkittu, että kuula on ammuttu juuri
sillä pistolilla?
— Kukaan ei voi varmuudella sanoa, onko tuo kuula, joka maantieltä
löytyi, se kuula, jolla murha tehtiin. Tietysti Heikkilän talon lähellä
on Erkin pistolin kuulia vähän joka paikassa, varsinkin kun lapset ovat
niillä leikkineet.
— Mutta teidän olisi pitänyt saada käsiinne juuri tuo Erkin pistoli
sittenkin, koska se löytyi juuri murhapaikalta. Onhan aivan varmasti
tiedossa, että Anna toi sen Erkille ja että Erkki piteli sitä Uotilan
eteisessä Ainon nähden.
— Ja minä olisin aivan hyvin voinut käydä kirkolla, mennä Uotilaan,
nähdä pistolin, ottaa se haltuuni, palata tänne ja odottaa Mattia
sekä sitten ampua hänet sekä heittää pistolin maahan, josta se sitten
löydettiin. Mutta jos minä voisin todistaa, että en koko iltana ollut
kodistani poissa, niin ei tietysti voida laisinkaan todistaa, että
olisin saanut käsiini juuri Erkin pistolia. Samalla tavalla kaatuu koko
sinun tekemäsi rakennus, jos joku voi todistaa, että nimismies oli
hänen luonaan tuona iltana siihen asti, kunnes hän Iäksi tänne saatuaan
rikoksesta tiedon. Kaikki nuo meidän tähän asti tekemämme päätökset
voivat selvittää asiaa, mutta ne eivät ratkaise vielä yhtään mitään.
— Mutta sanokaa sitten, mistäpäin me haemme rikollista?
— Onko tässä pitäjässä sellaista miestä, joka tätä ennen on
varomattomasti käsitellyt ampuma-aseita?
— On kai niitä useampiakin sellaisia hulluja.
— Onko niiden joukossa sellaista, joka raukkamaisesti voisi takaapäin
ampua toisen?
— Sellainenkin kai löytyy.
— Ja onko tuolla henkilöllä todella rahapula niin suuri, että hän voi
tehdä mitä tahansa saadakseen vaivaiset kolmekymmentätuhatta markkaa?
— Ehkä on, kun oikein haetaan.
— Setelit voivat ilmaista jotakin, mutta voihan olla mahdollista, että
Matti sittenkään ei ottanut rahoja matkaansa. Hän on voinut niistä
syystä tai toisesta antaa jollekulle. Jos me tiedämme, kenelle hän on
näyttänyt näitä rahoja, niin on tällä henkilöllä ollut syytä ottaa ne
itselleen, jos hänellä on ollut kova rahapula ja jos hän on rikollinen
luonne, vaikkakin hänen olisi täytynyt tehdä murha.
— Tuo on kaikki aivan järkevää, sen tunnustan.
— Jos nimismies olisi tahtonut syrjäyttää Matin saadakseen omakseen
Annan, niin totta kai hän on tiennyt siitä, että Matilla on ollut
yhteyttä Kirstin kanssa. Nimismiehet tietävät aina enemmän kuin muut
toisten pahoista teoista. Eihän hänen olisi tarvinnut tehdä mitään
muuta kuin toimittaa juttu Annan tietoon ja sillä asia olisi ollut
selvä. Jos nimismies olisi tullut tänne Matin seurassa, niin ei hänen
olisi tarvinnut tappaa Mattia. Hän olisi yksinkertaisesti mennyt taloon
ja siellä sanonut, että Matti maksaa Kirstille vaitiolorahoja. Eihän
sellainen olisi ollut kaunista, mutta hän olisi sillä varmasti estänyt
Matin aikeet.
Kalle kävi jo kärsimättömäksi.
— Mutta jos me tällä tavalla ajattelemme, niin emme koskaan saa
syyllistä kiinni, sanoi hän.
— Sinä olet aivan kuin poikanen, joka rannalla yhtä päätä heittää
onkensa veteen ja jälleen sen nostaa ylös, muuttaa paikkaa ja yrittää
toiselta kohtaa eikä saa ainoaakaan kalaa, sanoi vanha emäntä. —
Toisin tekee oikea kalamies. Hän antaa ongen olla vedessä ja odottaa.
Hän ei liikahda paikaltaan, jotta kalat eivät säikähtyisi. Ja viimein
tulee arka kala ongen lähelle. Mies ei sittenkään liikahda. Hän
odottaa, kunnes kala on tullut ahneeksi ja niellyt syötin suuhunsa, ja
silloin hän vetää kalan maalle ja vie saaliinsa kotiaan.
— Hyvä on tuolla tavalla puhua, sanoi Kalle, — mutta mistä me saamme
ensiksikin syötin ja missä on se lammikko, jossa haluamamme suuri ruma
ahven asustaa.
— Syöttejä on aina olemassa, sanoi vanha emäntä, — sillä ihminen on
luonnostaan ahne kaikelle, mikä tuottaa hänelle etua. Mutta vaikeampaa
on tietää, missä tuo kala asustaa. Kun tässä kaikesta päättäen on
kysymyksessä rahat, ja kun niiden olemassaolosta ei voi tietää kukaan
muu kuin Peltolan Matin läheiset tuttavat, niin on meidän lähdettävä
siltä taholta.
— Heillä asuu Matin serkku, tuo juoppo ylioppilas Ilmari Peltola,
sanoi Kalle. — Tietysti me alamme hänestä.
— Ja joudumme varmasti jälleen sokkeloon, sanoi vanha emäntä. —
Me olemme — minä tarkoitan meillä myös nimismiestä — me olemme
kaikki ensin päättäneet, kuka mahdollisesti on syyllinen, ja sitten
me koetamme sovelluttaa tutkimuksemme häneen. Ja tällä tavalla me
olemme joutuneet aina väärälle tolalle. Kun me kumpikaan emme pidä
nimismiehestä, niin tietysti me olimme valmiit tekemään hänestä
murhaajankin, kun saimme siihen vain tilaisuuden.
— Niin, ja kun tuo ylioppilas on jo luonnostaan heittiö, niin me
uskomme, että hän on murhaaja, sanoi Kalle. — Mutta meidän täytyy aina
alkaa jostakin.
— Jos me nyt yöllä ryhdymme sellaista ajattelemaan, sanoi emäntä, —
niin varmasti joudumme väärille teille. Aamu pitää ajatukset kirkkaina.
Mene nukkumaan ja tule huomenna iltapäivällä sitten luokseni.
Kalle sanoi vanhalle emännälle hyvästi.
Kun hän seuraavana päivänä tuli taloon, oli vanha emäntä jo aikoja
sitten ollut valmiina lähtemään kirkolle. Hevonen oli portaitten
edessä, ja emäntä istui päällystakki yllään sisällä odottamassa.
— Minä olen vahdannut sinun tuloasi, sanoi emäntä. — Älä ota
laisinkaan yltäsi päällysvaatteita, sillä me menemme nyt yhdessä
ajelemaan.
— Ja hoitamaan siis salapoliisin tehtäviä, sanoi Kalle.
— Sano sinä sitä nyt vaikka siksi, sillä sitähän se tavallaan onkin.
Kun he tulivat Heikkilän kohdalle, sanoi vanha emäntä:
— Meidän on taas ajateltava noita entisiä asioita. Me tiedämme siis,
että auto on ollut nimismiehen oma ja että se on pysähtynyt juuri
tallin nurkan taakse. Murhaaja on ammuttuaan Matin hiipinyt auton luo,
antanut sen ensin hiljaa liukua mäkeä alas ja sitten vasta teidän
riihen kohdalla pannut sen käyntiin. Me voimme olla jokseenkin varmoja
tästä kaikesta. Auto on ollut pyörän jäljestä päättäen nimismiehen.
Mutta ainoastaan siinä tapauksessa, että auto on pysäytetty sinä
päivänä ja että jälki ei siis ole vanhempi. Tämän me saamme
nimismieheltä tietää.
— Uskommeko nyt asian hänelle? kysyi Kalle.
— Me emme tule toimeen ilman häntä, sanoi vanha emäntä. — Hän on
itserakas ihminen, mutta ehkä hän jo tietää sen, ettei hänkään tule
yksinään toimeen.
— Mutta miten käy silloin sen minun poliisinpaikkani? kysyi Kalle.
— Minä sanon sinulle aivan suoraan, että poliisin paikkasi saat jo
senkin kautta, että olet tässä asiassa selvittäjänä. Sekä sinua että
nimismiestä vaivaa aivan sama tauti, se nimittäin, että tahdotte
molemmat suorittaa asian yksinänne. Kunhan opitte olemaan nöyriä, niin
tulee kaikki hyvä teille.
Päästyään metsätaipaleelle sanoi vanha emäntä.
— Minua ihmetyttää se, että Mattia ei ole murhattu täällä. Minun
nuoruudessani tapahtuivat murhat aina tällaisilla paikoilla. Täällä
ei ole ketään näkemässä, ja murhaaja voi päästä siis helpolla pakoon.
Heikkilän lähellä on ilmitulemisen vaara hyvin suuri. Minä en voi tätä
selittää millään muulla tavalla kuin että Matti ja tuo murhaaja ovat
olleet joko hyvin hyviä tuttavia ja vasta perillä on tullut riita, tai
he ovat olleet aivan ventovieraita toisilleen ja siellä perillä vasta
on murhamies saanut tietää, että Matilla oli mukanaan rahoja.
Päästyään kylään he menivät heti nimismiehen asunnolle. Tämä otti
emännän hyvin ystävällisesti vastaan.
— Kukaan ei olisi voinut olla tänä hetkenä niin tervetullut kuin juuri
te, sanoi hän. — Minä olen koettanut sovittaa yhteen tutkimuksen
tuloksia tehdäkseni viran puolesta syytteen ja minä huomaan, että
päätelmäni eivät oikein pidä paikkaansa.
— Olittehan te siellä minun luonani käydessänne niin kovin varma,
sanoi vanha emäntä.
— Olin kyllä, mutta tuo emännän kysymys siitä, että olisi ensin
ratkaistava se, millä tavalla Matti tuli Heikkilään, herätti minussa
sen ajatuksen, että minun päätelmäni eivät ehkä pidäkään kutiaan. Minä
aioin tänään tulla emännän luo tästä asiasta vielä puhumaan, mutta en
oikein kehdannut. Minä huomasin, että emäntä ei oikein pidä minusta.
— Ei minun kaikista ihmisistä tarvitse pitää ja lentää ventovierasten
kaulaan.
— Ei, ei, mutta että ette luottanut minuun.
— Minä sanon suoraan, että minä en ole tottunut sellaiseen makeaan
puhetapaan kuin mitä te käytätte, sanoi emäntä. — Minä olen oikonen
ihminen, ja te kiemurtelette.
Nimismies punastui ja puri huuleensa.
— En minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi tätä, sanoi hän. — Minä
olen kaupunkilaislapsi ja olen kasvanut sellaisessa ympäristössä, jossa
puhutaan sillä tavalla. Minulla oli kaksi tätiä, ja he aina kaikille
ihmisille tarjosivat henkistä ruokaa makeiden kastikkeiden kanssa.
Ja nyt minun pitäisi yht'äkkiä jättää pois kaikki sellaiset liemet.
Ei se ole helppoa. Minä olen saanut kuulla aina pienestä pitäen,
että olen kovin lahjakas olento, ja senvuoksi olen aina mielelläni
levitellyt riikinkukonpyrstöäni ja ollut toisia virkumpi. Ja saadakseni
toisten ihailun osakseni olen ollut valmis heitä mielistelemään. Se
on kaupunkilaisten tapaista. Mutta kun minä olen teidän edessänne,
emäntä, niin minä ymmärrän varsin hyvin, että siinä ei auta mikään
muu kuin riisua sielunsa alastomaksi ja olla ihan sellaisena kuin
on. Ja jotta ette nyt luulisi, että tahdon teillekin syöttää kaikkea
makeiden kastikkeiden kanssa, niin tunnustan nyt ihan suoraan, että
lauantaina käräjillä minun täytyy joko pyytää heti lykkäystä, koska
kuulustelupöytäkirja ei ole vielä valmiina, tai minun täytyy sanoa
suoraan, etten tiedä vähääkään siitä, kuka on syyllinen. Minä en voi
keskustella kenenkään muun kuin teidän kanssanne sillä tavalla, että
toinen ei heti myönnä minun olevan oikeassa.
Emäntä hymyili nimismiehelle ja sanoi:
— Me kaikki olemme taipuvaisia päättelemään toisistamme ulkonaisten
asioiden perustuksella, minä samalla tavalla kuin muutkin. Jos teillä
on halu käyttää minun vanhan ihmisen ymmärrystä tässä asiassa, niin
voitte sen tehdä.
— Ja jos minä nyt koettaisin pettää teitä? Olette kai sitäkin
ajatellut? kysyi nimismies.
— Minua on pettänyt vain eräs mustalainen, ja hänkään ei pettänyt
muuta kuin yhden kerran, sanoi emäntä. — Ryhdytään siis asiaan. Kai
tämä Kalle saa kuunnella?
— Minulla ei ole mitään sitä vastaan, sanoi nimismies. — Ehkä me
voimme tarvittaessa käyttää häntä apunamme. Häntä ei kukaan voi
epäillä, ja siis hän voi hankkia helpommin tiedot kuin minä tai poliisi.
— Minä siis kysyn teiltä ensiksi erästä asiaa, sanoi vanha emäntä, —
oletteko ajatellut sitä mahdollisuutta, että teitä voitaisiin syyttää
murhaajaksi?
— Totta kai minä sitä olen ajatellut, sanoi nimismies aivan
rauhallisesti. — Minä selitän, mihin tällainen ajatus voi perustua.
Minä olen seurustellut Matti Peltolan kanssa ja minä siis olen voinut
tietää, että hänellä oli rahoja tuona iltana. Olen käynyt Heikkilässä
ja koettanut päästä talonväen suosioon, sillä olen ollut pihkaantunut
Anna-neitiin. Olen Anna-neidistä puhunut ihailevasti monelle. Minulla
on heikonpuoleiset raha-asiat, eivät huonot, mutta eivät hyvätkään.
Vaikka Heikkilä ei ole Annan vanhempien nimissä, niin voi aina
olettaa, että hän saa periä teiltä verraten suuria summia. Kun minä
virkani vuoksi olen verotusten kanssa tekemisissä, niin tiedänhän
minä, mikä teidän varallisuutenne on. Minähän siis voisin koettaa
saada kilpailijat tieltäni pois. Kun olen rikostutkija, niin varsin
hyvin voisin peittää jälkeni. Minä ymmärsin tämän vaaran aivan heti
tuona murhailtana. Kun pistoli löytyi, niin minä en kajonnut siihen
laisinkaan, vaan annoin Salon hoitaa asian. Hän sai pitää aseen
huostassaan ja hän sai viedä sen Helsinkiin tutkittavaksi. Minulla
on siis hänen todistuksensa aina siitä, että minä en ole kajonnut
tuohon aseeseen, ja tiedän siis varmasti, että siinä ei ole minun
sormenpäänjälkijäni. Jos ne olisivat olleet siinä, niin Helsingissä
ne olisivat löytyneet, koska kursseilla otettiin meidän kaikkien
sormenpäänjäljet ja ne ovat siis siellä. Varjo voi langeta minuun aivan
yhtä helposti kuin se on langennut Erkkiinkin.
— Sanokaa minulle eräs seikka, lausui vanha emäntä. — Kun te
kuulustelitte, niin minähän olin silloin läsnä. Te toimititte kovin
pian kuulustelun Antin kanssa ja annoitte pidättää hänet. Miksi sen
teitte?
— Tuo mies halusi uhrautua, sanoi nimismies. — Senhän minä näin
aivan heti. Katsokaahan, asia on sellainen, että murhaaja voi salata
kaiken äänellään, katseellaan ja kasvojensa ilmeilläkin, kun hän on
hyvin taitava, mutta hän ei voi salata käsillään. Kun tulee kysymys
rikoksesta, niin hänen sormensa tulevat aina levottomiksi. Minä
pidin kuulustellessani silmällä hänen sormiaan. Ne pysyivät aivan
rauhallisina. Mies on ehdottomasti aivan syytön. Mutta kun läsnä
oli Heikkilän isäntä ja emäntä, niin en tahtonut ajaa heitä pois ja
toiselta puolen en tahtonut, että Antti puhuisi liikoja ja siis sotkisi
itseään tähän asiaan niin, ettei häntä voi millään pelastaa. Kun
annoin pidättää hänet, niin sain hänet sieltä pois ja voin toimittaa
kuulustelun siten, että pöytäkirjaan ei tule mitään sellaista, joka
voisi hänelle olla liian vaarallista. Olen koettanut puhua hänelle
järkeä, mutta hän on asian suhteen vaiti ja kaikesta päättäen uskoo,
että Erkki on syyllinen, ja tahtoo pelastaa hänet. Minä luonnollisesti
virkani vuoksi en ole voinut hänelle laisinkaan ilmoittaa, että Erkki
on vangittu myöskin.
— Mutta miksi te vangitsitte Erkin? kysyi emäntä, — jos kerran
uskotte, että hänkin on syytön?
— Jos hän olisi ollut vapaalla jalalla, niin hän olisi tietysti
puheissaan sekaantunut, sanoi nimismies. — Asian laita on siten, että
ei kukaan voi puhua itsestään niin epäedullisesti kuin juuri syytön.
Hänellä ei ole pienintäkään aavistusta siitä, että hän voi puhua
itsensä ansaan. Syyttömät ihmiset ovat suurissa rikosasioissa aina
aivan haitallisia.
— Mutta jos te joudutte edesvastuuseen aiheettomasta vangitsemisesta?
— Antti puhui ensimmäisessä kuulustelussa sillä tavalla, että minulla
oli täysi syy vangita hänet, sanoi nimismies. — Ja mitä Erkkiin
tulee, niin hänellä oli samana iltana ollut tuo pistoli, eikä voida
tietää, millä tavalla se olisi häneltä joutunut pois. Häneen lankee
siis ehdottomasti varjo. Kun hän on kiinni, niin ei hänkään pääse
puhumaan läpiä päähänsä. Erkki on vilkas ja hauska poika, sillä minä
tunnen hänet hyvin. Jos hän olisi ollut vapaana, niin olisi hän lopulta
uskonut sellaista, mitä muut ovat kuvitelleet.
— Te esititte asian hiukan toisin minun luonani käydessänne, sanoi
emäntä.
— Tietysti minä sen tein. Enhän minä voinut Heikkilän isännälle eikä
emännälle sanoa kaikkea, sillä he eivät olisi pitäneet suutaan kiinni.
Minä ehdotin tuomari Hallaa asianajajaksi sen vuoksi, että olisin
hänelle voinut antaa ne tiedot, joita en vieraalle asianajajalle voi
antaa menettämättä virkaani. Minä olisin hänelle voinut näyttää kaikki
heikot kohdat.
— Minä sanon suoraan, että luulin teidän olevan hänen kanssaan yhdessä
juonessa saadaksenne minulta rahoja.
— Minä ymmärsin sen varsin hyvin, lausui nimismies. — Maalaisten
mielestä on tuollainen summa hirvittävän suuri. Mutta Halla on
ensiluokkainen asianajaja ja sellaisten täytyy pitää hintoja korkealla,
muuten hukkuisivat asioihin, hutiloisivat ja pilaisivat maineensa.
Samalla tavalla hyvä puuseppä pitää hinnat korkeina, jotta hän voisi
suorittaa ainoastaan ensiluokkaista työtä.
— Me olemme nyt siis oikeastaan taas asian alussa, sanoi emäntä. — Me
emme tiedä siis mitään varmaa.
— Emme. Kaikki on aivan yhtä epämääräistä kuin alussakin. Meillä on
yksityiskohtia, mutta ei mitään varsinaista johtolankaa.
— Me saamme siis aloittaa kaiken nyt yhdessä?
— Niin. Ja minä olen iloinen, jos tahdotte pohtia asioita yhdessä
minun kanssani.
— Kyllä minä sen teen ja uskon, että Herra valaisee minua siinä, missä
minun järkeni ei riitä, sanoi vanha emäntä.
— Meillä on siis tuo kysymys ensiksi esillä, miten Matti Peltola tuli
Heikkilään, niinkuin emäntä huomautti.
— Tämän Kallen kanssa olemme huomanneet, että tallin takana on
hiekkakasassa auton pyörän jäljet, sanoi emäntä. — Tämä Kalle on
ottanut siitä kipsiin kuvan. Hänen selityksensä mukaan on auto
käännetty ja on seisonut siinä. Oikeanpuolisessa takapyörässä on ollut
vika, ja se näkyy selvästi.
— Ja onko teillä jo tiedossa, kenen autoon sellainen rengas kuuluu?
— Kalle kävi eilen täällä kylällä ja löysi sellaisen pyörän teidän
vajastanne. Vieressä asuva mäkitupalainen oli auttanut teitä muuttamaan
rengasta, ja entinen rengas oli vajassa.
— Se on totta, sanoi nimismies. — Sain kotia tultuani sanan, että
murha oli tapahtunut, ja minä tahdoin kiiruhtaa sinne, mutta tuo yksi
rengas oli viallinen. Minä en uskaltanut lähteä sillä enää matkalle ja
vaihdoin sen varmuuden vuoksi aivan uuteen.
— Olisiko murhaaja käyttänyt autoanne tuona iltana?
— Se ei ole mahdollista. Minä menin autollani valtuuston
puheenjohtajan kanssa neuvottelemaan eräistä verorästeistä. Autoni oli
hänen pihallaan. Sen näki siellä koko talon väki.
— Mutta mitenkä tuossa hiekkakasassa oli autonne pyörän jälki?
— Se voidaan selittää aivan yksinkertaisesti. Olin päivää aikaisemmin
käynyt Heikkilässä. Siinä oli sopiva pysähdyspaikka, kun talon piha,
niinkuin ennestään tiesin, oli liian pehmeä. Tuona rikosiltana ajoin
pihaan, sillä oli jo myöhäistä, enkä silloin tahtonut siis jättää
autoani maantielle. Kun ei kahteen päivään ollut satanut, niin on auton
jälki maantienvieressä pysynyt aivan selvänä, sehän on luonnollista.
Kalle huokaisi raskaasti.
— Mitä te aioitte sanoa? kysyi nimismies.
— Minulta romahti vain kasaan yhtä ja toista, sanoi Kalle.
— Minä ymmärrän varsin hyvin, sanoi nimismies, — että ellen voisi
todistaa, missä autoni oli tuona iltana ja juuri murhan sattuessa,
niin se olisi vain eräänlaisena todistuksena siitä, että minun autoani
käytettiin silloin.
— Kun Heikkilän emäntä soitti teille, niin siellä ei tiedetty, missä
olitte, sanoi vanha emäntä.
— Minä tiesin, etten viivy pitkää aikaa, ja siksi en sitä
ilmoittanutkaan tädilleni, jonka kanssa asun.
— Selitä sinä, Kalle, millä tavalla käsität murhaajan lähteneen, sanoi
emäntä.
Kalle ryhtyi hiukan hämillään selittämään:
— Minä ajattelin niin, että murhaaja, jonka kanssa Matti tuli, käänsi
heti auton valmiiksi tuon hiekkakasan kohdalla. Kun hän sitten pakeni,
niin hän hiipi auton luo, ja kun siinä on hiukan viettävää, antoi auton
ensin omalla painollaan mennä eteenpäin, jotta kone lämpenisi. Vasta
meidän riihen kohdalla hän pani vauhdin päälle, ja sen kuuli suutari.
— Tämä selitys tuntuu hyvin uskottavalta, sanoi nimismies. — Se
yhdistää ainakin tuon todistuksen asiaan kiinteästi. Mutta meidän olisi
siis päästävä selville siitä, mitä autoa on käytetty. Mehän voisimme
tiedustella, kenen auto oli kylässä silloin vuokrattu. Vuokraaja on
ollut tietysti Matti Peltola.
— Tai murhaaja, sanoi Kalle.
— Aivan oikein, tai murhaaja, sanoi nimismies. — Jos me saamme
tietää, kenen auton Peltola vuokrasi, niin asia on sitä myöten selvä,
mutta se ei vielä sano laisinkaan, kenen kanssa hän läksi, ellei
sitä ole joku nähnyt. Ja jos toinen on taas vuokrannut auton, niin
emme tiedä, kenen kanssa Peltola ajoi. Jos murhaaja on heti tuonut
auton takaisin, niin hän on tullut auton omistajan luo kello kymmenen
ajoissa. Mutta murhaaja on myös voinut ajaa autolla ensin kauemmaksi ja
palata paljoa myöhemmin. Muuten tuossa autojutussa oli eräs kohta, joka
ei ole oikea. Se todistaa vain, että te, herra Mattila, ette omista
autoa. Jos Peltola on tullut sinne murhaajan kanssa autolla, niin
olisi heidän täytynyt viipyä ainakin kaksi tuntia siellä, ennenkuin
auto olisi niin paljon jäähtynyt, että vauhdin avulla olisi pitänyt
lämmittää konetta. Jos murhaaja on antanut koneen mennä alamäkeä, niin
hän on sen tehnyt vain sen vuoksi, että sen ääntä ei kuultaisi. Vasta
sitten, kun hän ei voinut päästä tasaisella maalla eteenpäin, hän pani
koneen käyntiin. Tietysti hän uskoi, että sen ääni ei enää kuulu. Mutta
hän ei muistanut, että varsinkin syksyllä ja siis kostealla ilmalla
auton ääni kuuluu pitemmälle.
— Minä huomaan, että me tällä asialla, jonka minä luulin kovin
tärkeäksi, sanoi emäntä, — emme pääse vielä minnekään. Mutta minulla
on toinen avain.
Ja vanha emäntä kertoi, millä tavalla hän oli merkinnyt setelit, jotka
hän pankista otti ja antoi Matti Peltolalle.
— Viisi näistä seteleistä on palannut takaisin säästöpankkiin, lisäsi
hän, — ja te, herra nimismies toitte ne eilen sinne.
— Minäkö toin viisi noista seteleistä sinne! huudahti nimismies. —
Nyt minä en laisinkaan enää ihmettele, vaikka olisitte toimittanut
minut vangituksi. Minä maksoin niillä vähennyksen autoni hinnasta,
sillä minä en ole voinut suorittaa koko hintaa yhdellä kertaa.
— Jos saamme tietää, mistä rahat tulivat, niin me voimme sen kautta
päästä johonkin tulokseen, sanoi vanha emäntä. — Murhaaja on ne
tietysti käyttänyt, vienyt siihen pankkiin tai sille henkilölle, jolta
ne olette saanut. Hän oli ollut varovainen ja tahrinut niitä ensin,
jotta peittäisi jälkensä.
— Mutta minähän sain ne Helsingistä Kansallispankista, sanoi nimismies.
— Milloin?
Nimismies hymähti.
— Tässä on taas sellainen kohta, joka voisi olla minulle vaarallinen,
sanoi hän. — Ajatelkaahan, minä olen ne saanut maanantaina, heti
varhain aamulla.
Vanha emäntä ja Kalle aivan säpsähtivät.
— Niin, asia näyttää hyvin merkilliseltä, jatkoi nimismies. — Minä
lähetin komisarius Salon heti varhain aamulla Helsinkiin viemään
tuota pistolia tutkittavaksi. Samalla matkalla hän poikkesi pankkiin
nostamaan siellä olevia rahojani. Hän toi nämä setelit sitten minulle.
Tämä kaikki näyttää suorastaan valheelta, ellei Salo voisi sitä
todistaa. Mutta juuri se, että minä olen nämä setelit saanut, näyttää
nyt erään seikan. Murhaaja ei ole missään tapauksessa tullutkaan tähän
kylään, jos hän yleensä on tästä kylästä kotoisin, vaan on jatkanut
matkaa Helsinkiin ja pannut nuo rahat pankkiin.
— Tai on murhaaja linja-autolla mennyt varhain aamulla kaupunkiin,
sanoi Kalle.
— Niin, sekin on mahdollista, lausui nimismies. — Mutta silloin hän
on ollut samassa autossa kuin Salokin, sillä tämä meni juuri sillä
autolla.
— Ja autoon mahtuu kaksikymmentä henkeä, sanoi Kalle.
— Niin, ja yksi heistä voi olla murhaaja, sanoi nimismies. — Tai
teemme väärän päätelmän, ja murhaaja onkin mennyt yksityisautolla
sinne. Tästä näemme, miten heikolla pohjalla kaikki on.
— Me emme siis voi mitään tästä kaikesta varmuudella päättää, sanoi
vanha emäntä.
— Voimme kyllä erään asian, sanoi nimismies. — Murhaaja on tehnyt
kaiken aivan yksinkertaisesti. Meidän vikamme on, että haemme
todistuksia monimutkaisista seikoista. Murhaaja varastaa pistolin,
menee joko ennen vaanimaan tai menee Peltolan kanssa Heikkilään, tekee
tekonsa, menee autolla Helsinkiin suoraan tai jättää auton muualle ja
menee sitten aamulla varhain Helsinkiin ja varovaisuuden vuoksi vie
rahat pankkiin.
— Mutta miten juuri nuo setelit ovat tulleet teille? sanoi emäntä.
— Asialla voi olla hyvin yksinkertainen selitys, sanoi nimismies.
— Salo tulee pankkiin juuri vähän sen jälkeen kuin setelien tuoja
on ollut siellä, ja sattumalta menee samaan kassaan. Sattumalta ei
rahoja ole sitä ennen tarvittu tai on jäänyt jäljelle juuri tämä
määrä seteleitä, sillä kassassa oleva neiti asettaa saamansa setelit
määrättyihin lokeroihin ja antaa siitä myös seteleitä. Hän siis vähän
ajan päästä antaa samat setelit, jotka hän on kassaan saanut. Minä
tunnustan aivan suoraan, että kaikki tämä on vain arvelua. Tähän asti
olemme siis siinä, että murhaaja mahdollisesti on ollut Matin mukana,
mahdollisesti vuokrannut auton, mahdollisesti mennyt Helsinkiin. Ja jos
me rakennamme näistä seikoista jotakin, niin varmasti olemme väärillä
jäljillä jälleen.
— Kuinka pieni onkaan ihmisen viisaus, sanoi emäntä. — Me
uskomme niin kovin paljon itsestämme ja me kaadumme omiin typeriin
päätelmiimme. Minä olen Herralta pyytänyt apua tässä asiassa.
Ja aina kun epäilys on kohdistunut johonkuhun henkilöön, hän on
minua varoittanut uskomasta sitä. Hän on avannut silmäni näkemään
rehellisyyden, vaikka ei olekaan minulle syyllistä osoittanut. Ja
kun minä hänen kätensä suojassa olen tätä asiaa mietiskellyt, niin
hän on minulle selvittänyt ainoastaan yhden kohdan, sen nimittäin,
että rikollinen ei voi koskaan pitkää aikaa vaieta omasta teostaan,
vaan hänen täytyy siitä puhua. Ei hän tahdo siitä kerskailla, mutta
hän tahtoo peittää jälkijään. Kun metsän pedot itselleen piilopaikan
etsivät, näin ne aina myös tarkkaavalle metsämiehelle paljastavat
sen. Ja syyllinen tekee liian paljon suojatakseen itseään. Meidän on
nähtävä, missä paikassa on tätä harjoitettu.
— Tuo on aivan totta, sanoi nimismies, — mutta meidän täytyy
kuitenkin tietää, mistäpäin lähdemme etsimään. Lauantaina ovat käräjät,
ja siksi meidän täytyisi jotakin tietää.
— Joka rahaa himoitsee, sanoi emäntä, — hän myös nauttii rahan
käyttämisestä. Joka rahan tähden toisen murhaa, ei hän rahaa hanki,
jotta hän sen säästöön panisi, vaan hän tahtoo rahoillaan hankkia
itselleen sitä, mitä ei ole saanut ja mitä hän on ikävöinyt. Kaikessa
muussa hän voi viisas olla ja jälkensä peittää, mutta kuinka hän voisi
voittaa omia halujaan.
— Meidän on nyt koetettava löytää jostakinpäin sellaista, mikä antaa
merkin rikollisesta, sanoi nimismies. — Me voimme kukin omalla
tavallamme hakea. Teitä, emäntä, pyydän menemään Uotilaan ja siellä
kuulustelemaan, onko kukaan epäilyttävä henkilö siellä liikkunut,
tarkoitan sellainen, joka olisi voinut tuon pistolin anastaa. Te,
herra Mattila, olette sopiva menemään Peltolaan ja siellä kyselemään,
tiedetäänkö, kenen kanssa Matti Peltola oli tuona iltana. Olen siellä
jo sitä varten käynyt, mutta hyvin huonolla tuloksella. Vanhemmat
olivat kaikesta vielä niin järkytettyjä, ettei heiltä saanut selvää
vastausta. Minä koetan ottaa tuosta autosta selkoa, sillä virka-asemani
avulla voin tiedustella kenenkään mitään epäilemättä. Minunhan täytyy
aina pitää autoja silmällä ja minähän joudun tekemisiin kaikkien
ammatillisesti liikettä harjoittavien autonajajien kanssa. Me voimme
sitten kokoontua jälleen tänne ja sovitella huomiomme yhteen.
— Mutta jos tarvitsemme toistemme apua sillä välin, sanoi Kalle, —
niin miten silloin teemme?
— Emäntä voi jäädä pysyväisesti Uotilaan, niin me tapaamme siellä
teidät aina, sillä teidänhän älyynne meidän itsetietoisten miesten
sittenkin täytyy nojata vaikeimpana hetkenä. Peltolan ja Uotilan talot
ovat aivan vieretysten, jotenka herra Mattila sieltä voi välillä
käydä. Tehän voitte aina pistäytyä tiedustamaan, milloin emäntä aikoo
lähteä kotia, tai jollakin muulla sellaisella aivan arkipäiväisellä
tekosyyllä. Missään tapauksessa ei Peltolan väki saa tietää, että
tutkitte tätä asiaa. Rahvas säikähtyy aina poliisitutkintoa. Ja älkää
kyselkö, älkää millään muotoa kyselkö. Antakaa heidän vapaasti puhua ja
etsikää lauseitten takaa se, mikä voi rikoksen tutkimisessa auttaa.